Lukuisa: Essi Tammimaa: Paljain käsin

"Anni, Aila ja Soile. Siinä kaunis sukupolvien rukousnauha. Kaikki ovat polttaneet sillat takanaan ja kurottelevat nyt menneeseen, kun ei muutakaan ole. Ei muuta tule. He tekivät lapset kaataakseen edellisten sukupolvien taakan meidän päällemme kuin likaveden, josta halusivat hankkiutua eroon."

Essi Tammimaan Paljain käsin on taitava tarina kolmen sukupolven naisista. Kolme sukupolvea mainitaan kirjan takakannessa, mutta itse asiassa kirjassa sukupolvia esitellään neljä. On Anni-mummo, Annin lapsi Aila, Ailan lapsi Soile ja Soilen kolme tytärtä Virva, Inari ja Varpu. Kolme sukupolvea ovat kuitenkin oleellisimmat, sillä Anni-mummon elämästä emme saa hirveästi tietää.

Kirjan kaikkitietävänä kertojana on Soilen kolmesta tyttärestä nuorin, Varpu, joka työskentelee lähihoitajana vanhainkodissa. Varpu on tullut äitiinsä, on aina huolehtimassa kaikista ja kaikesta. Enemmän kuin Varpu kertoo itsestään, hän kertoo sisarustensa elämästä, kuvailee lapsuuttaan syntymästään lähtien ja kertoo äitinsä ja isoäitinsä tarinaa. Vanhin sisaruksista, Virva, kipuilee lapsettomuudesta ja keskimmäinen, Inari, sekoilee suhteessaan varattuun mieheen. Tarinan miehet ovat myös suuressa osassa, mutta aivan toisella tavalla kuin naiset. Naisten täytyy pärjätä yksin.

Kirjassa liikutaan poukkoilevasti sotavuosista nykypäivään saakka. Äidit ja tyttäret, sisaruus ja miesten petturuus ovat silti tarinan läpi kulkevia teemoja, oltiinpa missä ajassa tahansa.

Pidän erityisen paljon Tammimaan kielestä. Asiat ovat kuvattu suoraan, realistisesti, mutta silti kauniisti kuvaillen. Jos kielellisesti verrataan tätä kirjaa toiseen tämän kevään uutuuteen, Iida Rauman Katoamisten kirjaan, on tämän kirjan kieli paljon kauniimpaa ja runollisempaa ja Rauman kieli suorempaa ja ronskimpaa. Katoamisten kirjassakin päähenkilö muuten työskentelee vanhusten parissa kuten tässäkin, hauska yhteensattuma kun olen lukenut kirjat vieläpä näin lähekkäin.

Toinen kielellinen juttu: Tammimaa käyttää kirjassaan hassuja, välillä hitusen liian outoja uudissanoja. On sametinpehmeät nihkumakkarat, krapsutellaan kuvien pintaa, ulkona on vielä aamun hutuista, kuljutellaan ja tangeerataan. Sanat ovat kuitenkin kokonaisuudessaan virkistäviä ja sopivia tarinalle.

Aiemmin luin hyvin, hyvin vähän suomalaista kaunokirjallisuutta. Blogin myötä olen lukenut suomalaisia kirjailijoita enemmän kuin ikinä edes vuoden aikana (paitsi lapsena) ja täytyy sanoa, että olen hämmästynyt kuinka hyvää suomalainen nykykirjallisuus voi olla. Yhtäkään huonoa suomalaista kirjaa en ole vielä lukenut blogiurani aikana eikä Paljain käsinkään ole poikkeus.