Lukuisa: Iida Rauma: Katoamisten kirja

Kirjan päähenkilö on alle 20-vuotias nainen, minä-kertoja, jonka nimeä emme saa koskaan tietää. Hän on vasta muuttanut Turkuun tyttöystävänsä Sofian kanssa. Sofia opiskelee venäjän kieltä, harrastaa teatteria, tekee töitä, pitää bileitä. Minä-kertojalla ei ole ystäviä, ei muita kuin Sofia, hän maalaa öljyväreillä, käy töissä vanhainkodissa, nappailee Tenoxeja. Taustalla häilyy koko ajan äiti, äidin järjetön omistautuminen sisällissodan tutkimiseen ja punaisten ruumiiden etsimiseen, sekä isä, joka on kadonnut. Töissä kertoja tutustuu salaperäiseen, erilaiseen kosovolaiseen hoitajaan Zorkaan, jota kohtaan hän tuntee vetoa.

Katoamisten kirja liikkuu kahdella eri aikatasolla. Ensin ollaan nykyhetken Turussa: töissä, unilääkkeistä ja vodkasta sekaisin, maalaamassa aina samaa tyttöä, ulkona jokivarressa ja sitten yhtäkkiä menneisyydessä, siinä ajassa kun kertoja on ala-asteella, kahden tytön risteyksessä. Toinen heistä on Sofia, toinen Susanna. Väkivalta paljastuu vähitellen, se syvenee tummanpuhuvaksi ja vaikuttaa vielä nykyajassakin. Kirja kertoo väkivallasta myös muissa muodoissa, laitosten ja kodin suljettujen ovien takana.

Nimensä mukaisesti Katoamisten kirja kertoo ennen kaikkea siitä, miten eri tavoin ihminen voi kadota. Isä katoaa kirjaimellisesti kenellekään mitään kertomatta. Äiti katoaa menneisyyteen. Tytär itseensä ja muistoihinsa. Vanhus sairauteen. Tyttöystävä katoaa pois suhteesta.

Puunoksat raapivat seinää. Mietin, miten usein kaikki menee pieleen, eikä kukaan pysty jälkikäteen sanomaan miksi. Äitikin vain arvailee, hän on yhtä avuton kuin minä, ellei avuttomampi, ja isä on poissa, eikä meillä ole aavistustakaan, miten siinä niin kävi, on vain epämiellyttävä tuntu tosiasioista, yhteisen tilin kuolettamisesta ja poissaolosta.

Äiti on keksinyt erilaisia versioita vastaukseksi kysymykseen, missä isä on. Olen kuunnellut korvat kuumoittaen hänen puheluitaan sukulaisten ja tuttujen kanssa, mutta äiti on tutkija, joten kai hänen on vain mahdotonta sanoa "en tiedä". Joitain hänen käyttämiään vastauksia ovat:

Minusta viimeinen vaihtoehto on paras. Välillä mietin tuota arvoituksellista paikkaa nimeltä Jossain. Kun sanaa toistelee tarpeeksi pitkään, se alkaa menettää merkityksensä, kuulostaa eksoottiselta tavuyhdistelmältä. Isä on Jossain. Siitä tulee sellainen tunne kuin olisi mahdollista nousta lentokoneeseen ja päätyä kentälle, jonka terminaalin katossa lukee Jossain Airport. Minäkin haluaisin olla Jossain. En edes välttämättä panemassa, kunhan vain Jossain.

Erittäin vahva esikoiskirja Raumalta. Samaistuin todella paljon päähenkilöön, vaikken popsikaan Tenoxeja tai työskentele vanhusten kanssa, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Meinasin kirjoittaa myös, etten ole yhtä ahdistunut, mutta ei päähenkilö mielestäni ole niin ahdistunut, vaikka tarvitseekin unilääkkeitä nukkuakseen. Hänen alakuloisen oloinen olotilansa vain tuntuu arjelta. Samaistuin hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Ehkä olenkin sopivaa kohderyhmää, kun olen myös parikymppinen.

Kirjan kieli on kaunista, mutta välillä hieman rivoa arkisella tavalla (luulin, että tässä lähinnä vain runkataan, mutta ei sentään, sitä ei tarvitse säikähtää). Rauma liikkuu näppärästi menneen ja nykyajan välillä ilman että se tuntuu töksähtelevältä. Tärkeitä asioita paljastetaan vähän kerrallaan ja se saa lukijan uppoamaan tarinaan ja haluamaan lisää. Kirjan loppu on kaunis. Siinäkin kadotaan.