Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.

Eräänä iltana kolme Daeshin eli Isisin kannattajaa hyökkää göteborgilaiseen kirjakauppaan, jossa on juuri meneillään islamia taiteellaan kritisoivan taiteilijan esiintyminen. Laukauksia ammutaan ja yleisöä jää panttivangeiksi. Sitten yksi hyökkääjistä, nuori nainen, joka videoi tapahtumaa, tuntee kokeneensa saman tilanteen ennenkin. Hän muistaa. Hän muistaa, mitä tulee tapahtumaan ja mitä hän on kokenut. Otsikoita ja uutislähetyksiä. Yöperhonen. Isä särkyneen ikkunan takana. Kaikki on pielessä. Sekuntien pauhaava koski.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee terrori-iskussa mukana olleen naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Nainen ojentaa kirjailijalle nipun papereita, joille hän on kirjoittanut tarinansa alun. Hän kertoo tulevansa toisesta maailmasta.

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on romaani, johon on paras sukeltaa mahdollisimman sokkona. Antaa sen tulvia ylitse. Vaikka aina ei tietäisi mihin suuntaan kannattaisi mennä, niin jatkaa silti, rohkeasti. Se palkitsee.

Pysäkillä Amin piti kiinni Göran Lobergin hiuksista. Otin vauhtia, ja ilmavirta kuivasi kyyneleeni. Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdistaakseen itsensä. Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on toisaalta dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, joka ei tunnu lainkaan kaukaiselta, toisaalta romaani uskosta ihmisyyteen ja hyvyyteen. Tulevaisuuden Ruotsi on jakautunut kahtia ruotsalaisiin ja ruotsalaisiin, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta kansalaissopimusta esimerkiksi uskontoonsa vedoten. Jälkimmäisistä tulee Kaningårdenin keskitysleiriin sijoitettavia valtion vihollisia. Maailmasta on tullut vaarallisempi kuin meri. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.

Romaani liikkuu siis kahdessa ajassa: kirjailijan nykyisyydessä ja terrori-iskussa mukana olleen naisen kuvailemassa maailmassa, joka on tulevaisuus tai ehkä yksi versio siitä. Tulevaisuus on se, joka itkettää ja suututtaa. Siellä on Liat, kiusaavat pojat ja Oh Nana Yurg. Miten isän hiljaisuus -- oli tyhjyyden tapa huutaa ja hänen kätensä olivat mustanharmaat tuhkasta. Kaningården. Ja sitten enää yöperhonen ja lumisade. Nykyisyys taas on taso, jossa on mahdollisuus muutokseen.

En ollut ainoastaan alkuperä, joka etsi tulevaisuuttaan länsimaailman seinien suojista. Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno ja liikuttava romaani. Sain sen vuoksi useita kertoja kylmiä väreitä, melkein ystävystyin Tundra-tytön kanssa ja halusin itkeä ja huutaa. Välillä jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja keskittymään vain hengittämiseen. Se vaatii hieman enemmän, sillä kaksi aikatasoa ja epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan edes tapahtuu, sekoittavat pään, mutta lopulta palaset loksahtavat kohdalleen ja voi vain todeta, miten kekseliäs se on. He hukkuvat äitiensä kyyneliin ei syyttä saanut viime vuonna parhaalle ruotsalaiselle kaunokirjalliselle teokselle annettavaa August-palkintoa. Kevään vaikuttavin romaani, ehdottomasti.

Lisäksi He hukkuvat äitiensä kyyneliin istuu tiukasti tähän aikaan. Se on yhteiskuntakriittinen ja poliittinen. Se kertoo asioista, jotka tulevat tapahtumaan, ellemme tee jotain. Joten toimi, pidä meteliä, puhu, vastusta. Tai ihan ensimmäiseksi: lue tämä kirja.

"He hukkuvat äitiensä kyyneliin." -- "Kaikki ne nuoret, jotka matkustavat sinne kuolemaan. Seuraavassa maailmassa."