Christian Bök kirjoitti runonsa bakteerin DNA:han
olen parempi – raaputan säkeeni atomin ytimeen
haluan sanoihini ydinräjähdyksen potentiaalin
olkaa hyvät, tappakaa minut vielä kun voitte
päässäni kasvaa kuvia joiden en halua kukkivan:
Sanon tämän nyt silläkin uhalla, että olen muiden mielestä tyhmä: en oikein tajunnut Susinukke Kosolan runokokoelmaa Avaruuskissojen leikkikalu. Okei, aina ei tarvitsekaan tajuta, vaan joskus paljon voi löytää myös tunnelmasta. No, en saanut kiinni siitä tunnelmastakaan kuin vasta kokoelman viimeisessä osassa "Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan", jossa tyyli vaihtuu proosarunoksi. Koen proosarunon olevan minulle läheisin runouden muoto, vaikkei sekään aina välttämättä ole mitenkään erityisen selkeää. Se tuntuu silti helpommin lähestyttävältä, koska olen aina pääasiassa lukenut proosaa ja runot ovat olleet jotain poikkeuksellista. Olen kuitenkin lukenut myös loistavia säkeisiin jaettuja runoja, joten en tarkoita, että kaikki "perinteisempään" muotoon kirjoitettu runous olisi vaikeaa. Kosolan tyyli on vain makuuni ehkä liian kokeellinen, ainakin runojen kontekstissa. En nauti liian kokeellisesta proosastakaan.
Täsmentäisin kuitenkin, että minua ei haittaa se, jos en ymmärrä runoja niin kuin ne pitäisi ymmärtää – tai eihän sellaista oikeastaan edes ole, joten sanonkin: kuten valtaosa muista on ne ymmärtänyt. Minulle riittää, jos tulkitsen ne edes omalla tavallani. Avaruuskissojen leikkikalun kohdalla en kuitenkaan saanut oikein mistään kiinni. Tajusin kyllä, että runoissa on kyse tutkielmasta ihmisyyden valtavirrasta, kuten kirjan alaotsikkokin sanoo. Halusta olla erilainen, vaikka on ihan samanlainen kuin muutkin. Vähän politiikastakin. Tykkäsin osioiden aluissa olevista listoista. Toki jotkut runot onnistuivat puhuttelemaan tai ne sisälsivät joitain yksittäisiä mielenkiintoisia ajatuksia, mutta lopulta aika harvat.
pitäisi olla muualla
siellä missä minua kaivattaisiin
mutta ehdin jo tehdä osoitteenmuutoksen tänne
hampaattoman vanhuksen suuhun ja tuoda
tämän ikeneen tuolin ja sen
mikä tekee tilasta kodin ja nyt
tuijotan ulos kuivuneiden huulien halkeamista
miten kaupunki märehtii itseään kuin
nurjaksi väännetty kita
Toinen isohko ongelma oli se, etten oikein pitänyt Kosolan kielestä. Se on aika urbaania, paikoitellen jopa epämiellyttävää ja rumaa. Rumuudessa ei ole itsessään mitään vikaa, se voi olla hyvä tehokeino ja niin edelleen, mutta nyt en vain lämmennyt sille. Jotkut sanavalinnat särähtivät korvaan. Yllä oleva sitaatti on esimerkki sellaisesta kielestä, joka on jotenkin epämiellyttävää: vanhuksen paljaat ikenet, kuivuneiden huulten halkeamat, kaupungin märehtiminen, nurja kita.
Vaikka olisinkin ollut niin sanotusti samalla aaltopituudella Kosolan kanssa, emme ehkä kuitenkaan olisi tulleet juttuun pidemmän päälle. Avaruuskissojen leikkikalu ei vain ole sitä, mitä itse runoilta haluan.
Mitä kirjaa te ette ole tajunneet?
––
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu : tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016, 80 s.
Tunnisteet: Helmet-lukuhaaste 2018, ihmisyys, Kahden naisen lukupiiri, kirjastosta, kokeellinen kirjallisuus, runot, Susinukke Kosola
