Lukuisa: Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Rafael Donnerin esikoiskirja, omakohtaisia esseitä sisältävä Ihminen on herkkä eläin on saanut ehkä hieman epäreilusti huomiota Rafaelin isän Jörn Donnerin möläytysten takia. No, ainakin kirja on ylipäätään saanut huomiota, vaikka onkin rasittavaa, että esimerkiksi kaikki Rafael Donnerin haastattelut tuntuvat pyörivän vain hänen isänsä ja tämän sanomisten ympärillä eikä itse kirjan. Siksipä tässä ei mennä niihin, vaikkei isän mainitsemista voida kokonaan välttää, sillä totta kai hän on vaikuttanut poikansa elämään ihmisenä ja vanhempana.

Donnerin mukaan ihminen on herkkä eläin: irrationaalinen, tunteva ja tunteidensa pohjalta toimiva kokonaisuus. Tunteita ei voi kahlita järjellä. Siksi kokoelman esseet kertovat erilaisista tunteista, jotka ovat paitsi Donnerille, myös meille muille erittäin tuttuja. Kirjan ensimmäinen essee "Heikkous" alkaa dramaattisesti leikkaussalista, jossa Donnerin isä makaa operoitavana. Se on kokoelman esseistä oikeastaan ainoa, jossa Donnerin isä on keskiössä, mutta ei minään mahtavana hahmona, vaan muistuttamassa poikaansa siitä, että ihmiset ovat heikkoja ja kuolevaisia.

Kokoelma alkaa väkevästi ja kiinnostavasti, mutta sitten tekstit alkavat toistaa paljon itseään ja aiheita käsitellään pitkälti saman kaavan mukaisesti esseestä toiseen. On toki hienoa, miten avoimesti Donner kertoo itsestään ja tunteistaan. Hän ei suostu asettumaan siihen normaalina pidettyyn maskuliinisen miehen rooliin, vaan antaa itselleen luvan olla heikko, epävarma, yksinäinen, katkera ja tietämätön. Hän korostaa usein olevansa etuoikeutettu valkoinen heteromies, joka on vielä vähän hukassa elämänsä suhteen. Hänen ajatuksilleen on myös helppo nyökytellä, sillä ne ovat kovin tuttuja, sellaisia, joita on itsekin tullut mietittyä. Samastumista helpottaa ehkä se, että olemme Donnerin kanssa lähes samanikäisiä, kolmekymppisiä – ikä, jossa ei tunne itseään enää kovin nuoreksi, mutta ei vielä vanhaksikaan, ikä, jossa pitäisi jo olla jotain ja tietää, mitä haluaa elämältään.

Donnerin tekstit ovat osittain aika naiiveja, minkä hän myöntää itsekin kirjan esipuheessa. 27-vuotiaana ei yleensä ole tapana kirjoittaa omaelämäkerrallisia tekstejä, koska Donnerin mukaan niitä kirjoittaakseen pitäis olla kokenut ja viisas, eikä hän koe olevansa kumpaakaan. Silti hän halusi yrittää ja kirjoittaa, mitä hän on tähän mennessä kokenut ja tuntenut, mitä oppinut elämästä. Tekstien naiivius ei kuitenkaan johdu Donnerin iästä tai välttämättä elämänkokemuksen puutteestakaan, vaan ehkä hänen kokemattomuudestaan kirjoittamisen saralla. Ihminen on herkkä eläin on kuitenkin hänen esikoiskirjansa. Teksteissä ei ole syvyyttä, vaan ne ovat usein itsestäänselvyyksien toistelua ja paljon kaksoispisteitä. Esseessä tai parissa se ei vielä liiemmin häiritsisi, mutta kun oikeastaan kaikki esseet lopulta sortuvat samaan, on niiden lukeminen lopulta vähän rasittavaa. Kirjassa kiinnostavinta ovat Donnerin tekemät matkat ja niiden aikana koetut ja oivalletut asiat. Olisin toivonut, että esseissä olisi käsitelty enemmän juuri niitä tai niiden kaltaisia asioita, jolloin itsestäänselvien totuuksien toistelu olisi jäänyt vähemmälle.