Lukuisa: Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on maailman väkivaltaisimpia maita: vuonna 2016 maassa tehtiin yhteensä yli 5000 murhaa, neljätoista per päivä. Vaikka verinen sisällissota loppui jo vuonna 1992, väkivaltakierre maassa ei ole katkennut. Yksi syy väkivaltaan on jengit. Jengiläisiä arvioidaan olevan maassa jopa 60 000, joka on huomattava määrä väkiluvultaan vain hieman Suomea suuremmassa maassa. El Salvador on myös hyvin köyhä maa, missä harva tulee toimeen pienellä palkallaan. Jengiläisillä on mahdollisuus hieman parempaan elintasoon, joten jengiin liittyminen houkuttaa usein juuri taloudellisista syistä. Moni salvadorilainen haaveilee muuttavansa pois kotimaastaan, miljoonat ovat siinä myös onnistuneet.

Yksi köyhyyttä ja väkivaltaa ruokkiva tekijä on koulutuksen puute. Etenkin naisten koulutustaso on matala: vain kolmella prosentilla on peruskoulun jälkeisiä opintoja ja suuri osa ei ole suorittanut edes peruskoulua loppuun. Uskonnollisessa ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa naisen paikka on kotona. Katolisen uskonnon takia abortti on kielletty kaikissa olosuhteissa. Abortista rangaistaan vankeudella ja jopa keskenmenosta voi saada tuomion, jos se katsotaan tahallaan aiheutetuksi. Lapsensa menettänyt äiti voi joutua syytteeseen harkitusta murhasta ja tuomio voi olla jopa 50 vuotta vankeutta.

Maan oikeuslaitos on korruptoitunut ja rikostutkinta usein puutteellista. Rikoksista saadut tuomiot ovat täysin mielivaltaisia ja vapauden voi ostaa rahalla. Köyhässä maassa suurimmalla osalla ei kuitenkaan ole sellaiseen mahdollisuutta. Moni istuu vankilassa täysin syyttömänä, sijaiskärsijänä tilastojen kaunistamiseksi. Maa on tunnettu pahamaineisista, täyteen ahdetuista vankiloistaan, joissa ihmisoikeuksia ei juuri tunneta. Ilopangon naisvankila on yksi niistä.

Viikkoja kestäneen väsytystaistelun ja paperisodan jälkeen Espanjaan ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Maija Salmi ja palkittu valokuvaaja, toimittaja ja dokumentaristi Meeri Koutaniemi saivat El Salvadorin rikosseuraamuslaitokselta luvan vierailla Ilopangon vankilassa. Syntyi kirja Ilopangon vankilan naiset. Se kertoo salvadorilaisen naisten vankilan ja siellä olevien vankien tarinoiden lisäksi laajemminkin El Salvadorin vankeinhoidosta, rikollisuudesta, naisten asemasta ja maasta yleensä. Ilopangossa olevien naisten lisäksi Salmi ja Koutaniemi tapasivat entisen vankien yhdistyksen AEIPESin avustuksella vankilassa aiemmin olleita naisia. Teos jakautuukin kahteen osaan: vankilasta jo vapautuneiden naisten kertomuksiin ja Ilopangon muurien sisällä olevien naisten tarinoihin.

Olot Ilopangossa ovat hirveät. Tällä hetkellä lähes 2000 naista kärsii rangaistustaan 200 vangille suunnitellussa Ilopangossa hyvin epäinhimillisissä oloissa. Sellit ovat täynnä, suurin osa vangeista nukkuu lattialla, ruoka on kehnoa, jopa pilaantunutta. Olot muuttuvat hieman siedettävämmiksi, jos saa vankilassa vierailevilta sukulaisiltaan ruokaa ja hygieniatarvikkeita. Joidenkin luona ei kuitenkaan vieraile kukaan. Vankilatuomio on häpeä, jonka stigmaa on kannettava vapauduttuaankin. Mahdollisuudet päästä takaisin yhteiskunnan jäseneksi tuomion jälkeen ovat heikot, joten monet syyllistyvät rikoksiin jatkossakin. Vankilassa on kuitenkin mahdollisuus kouluttautua, jota kaikki Salmen ja Koutaniemen jututtamat naiset ovat hyödyntäneet. Opiskelu on heille kuin terapiaa: se nostaa itseluottamusta ja antaa onnistumisen elämyksiä.

Vankilatuomion saaneita salvadorilaisia naisia yhdistää usein huonot olot, köyhyys ja kouluttamattomuus. Tyypillinen vankilaan joutuva nainen on joko rakastunut jengiläiseen tai päätynyt jengin jäseneksi. Hän on usein tehnyt miehen tai jengin painostuksesta rikoksen, jonka seurauksia hän ei ole ymmärtänyt. Suurin osa naisvangeista on tuomittu kiristyksestä, väkivaltarikokset ovat useimmiten miesten tekemiä. Järkyttävän usein vankilaan joutunut nainen ei ole tehnyt mitään laitonta. Hän on vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan ja joutunut syytteeseen jonkun toisen sijasta.

Aina on tietysti poikkeuksia. Salmi ja Koutaniemi tapasivat Ilopangon vankilassa 34-vuotiaan Adrianan, joka on saanut neljän vuoden vankeustuomion seksuaalisesta häirinnästä. Adriana kertoo olevansa poliittinen vanki. Työskennellessään asianajajana hän seurusteli vaikutusvaltaisen, poliittisessa puolueessa työskennelleen miehen kanssa. Mies väitti, että Adriana ahdisteli häntä ja maksoi tuomarille, että tämä tuomittaisiin. Adrianan tarina kuulosti uskomattomalta, joten Salmi etsi myöhemmin lisätietoja tapaukseen liittyen. Lopputulos oli se, ettei Salmi enää tiennyt mitä uskoa. Adrianan rikos, oli se sitten totta tai ei, on kuitenkin poikkeuksellinen.

Järkyttävin poikkeus ovat naiset, jotka on tuomittu vankeuteen abortin tai jopa keskenmenon takia. Maan ankaran aborttilainsäädännön vuoksi lääkäri tutkii jokaisen lapsensa menettäneen äidin selvittääkseen, onko keskenmeno tahallaan aiheutettu. Lääkärillä on siis valta päättää, joutuuko nainen vankilaan vai ei. Jos lääkäri katsoo, että keskenmeno on tahallaan aiheutettu, seurauksena on yleensä kymmenien vuosien vankilatuomio. Salmi ja Koutaniemi tapasivat Ilopangossa 33-vuotiaan Teodoran, joka synnytti kuolleen lapsen ollessaan yhdeksännellä kuulla raskaana. Hän sai 30 vuoden tuomion harkitusta murhasta. Teodora on istunut tuomiostaan kymmenen vuotta, mutta ei pysty vieläkään kertomaan tarinaansa kuivin silmin.

Ilopangon vankilassa on myös lapsia. Vielä vuonna 2015 heitä asui siellä äitiensä kanssa samoissa olosuhteissa yli sata, mutta nykyään vähemmän, sillä suurin osa lapsista ja raskaana olevista naisista siirrettiin muutama vuosi sitten Ilopangosta toiseen vankilaan. Siirron tarkoituksena oli parantaa lasten ja äitien elinoloja, koska Ilopangon hygieniaolosuhteet olivat riittämättömät. Lapset saavat asua äitiensä kanssa vankilassa viisivuotiaiksi asti, mutta sen jälkeen heidät sijoitetaan sukulaisten luokse tai lastenkotiin. Äidit eivät välttämättä näe lapsiaan enää koskaan. Vankila on karu kasvuympäristö.

Ilopangon vankilan naiset on vaikuttava kirja. Se on kirjoitettu hyvin selkeästi ja yleistajuisesti mitään kuitenkaan silottelematta. Se on dokumentaarinen teos, jossa ääneen pääsevät ennen kaikkea entiset ja nykyiset vangit. Vaikka aihe on järkyttävä, kirjaa on helppo lukea. Teksti ei kommentoi tai ota kantaa esimerkiksi naisten syyttömyyteen tai syyllisyyteen, mutta välittää silti tunteita, niin vankien kuin kirjan tekijöidenkin. Naisten tarinoita ei voi kuunnella tai lukea tuntematta mitään. Etenkin tarinat aborttien ja keskenmenojen takia vankilaan joutuneista ja täysin yksin vankilatuomion vuoksi jääneistä naisista järkyttävät, suorastaan itkettävät. Miten eriarvoisessa asemassa olemmekaan paitsi eri puolilla maailmaa myös saman maan rajojen sisäpuolella. Jos väkivallan ja köyhyyden kierteen voisi jotenkin vain pysäyttää.

Koutaniemen ottamat valokuvat havainnollistavat hyvin tekstiä, mutta kertovat myös omia minitarinoitaan. Kuviin vaikuttavalla tavalla tallentuneet ihmisten ilmeet ja eleet kertovat paljon. Tuntuu hölmöltä valittaa mistään, mutta kuvatekstit ovat hirveän pienellä ja ohuella fontilla. Muuten kirja on visuaalisesti erittäin hieno. Koutaniemi on ottanut myös viime vuonna lukemani ja myös yhtä kiinnostavan Fintiaanien mailla -teoksen valokuvat.

Ilopangon vankilan naiset oli Kahden naisen lukupiirimme tammikuun kirja. Valinta oli minun puhtaasti itsekkäistä syistä: olen täysin hurahtanut tietokirjallisuuteen. Seuraavaksi haluan lukea Maija Salmen aiemman teoksen Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa, joka kertoo Väli-Amerikan siirtolaisten pyrkimyksistä päästä laittomasti rajan yli Yhdysvaltojen puolelle. Suosituksia muista tämän tyyppisistä tietokirjoista otetaan myös vastaan!