Lukuisa: Johan Bargum: Syyspurjehdus

R A K A S T A N Johan Bargumin novelleja. Niissä ihastuttavat erityisesti yllättävät tapahtumat arjen keskellä ja luontokuvaukset. Olen lukenut kokoelman Novelleja 1965–2015, johon on koottu novelleja Bargumin pitkän uran varrelta, ja viime kesänä julkaistun novelleja ja muita lyhyitä tekstejä sisältävän Lyhykäisiä. Syyspurjehdus on ensimmäinen Bargumilta lukemani romaani.

"Elinillä oli kiikari. Hän istui aivan kuten Haraldkin katsellen poispäin, kohti etelää, jossa kuu nousi iltausvasta pienen luodon ylle oranssinpunaisena ja laidoiltaan epäselvänä. Hän kiikaroi sitä hetken. Sitten hän kääntyi minuun päin, käänsi kiikarin ja katseli minua väärin päin.

Eräänä syyskuisena päivänä kaksi miestä lähtee purjehtimaan. Olof ja Harald eivät ole ystäviä keskenään, mutta heitä yhdistää menneisyys, sama nainen nimeltä Elin, joka on kuollut. Ehkä menneet asiat selkenevät matkan aikana, ehkä miesten välille tulee rauha. Selvää on lopulta vain se, että veneen palatessa lähtösatamaan, kyydissä on enää vain toinen miehistä.

Syyspurjehdus on tiivis romaani. Näennäisen rauhallisen pinnan alla myrskyää ja tapahtuu paljon asioita. Romaanin ensimmäinen puolikas on kerrottu Olofin näkökulmasta. Hän kertoo oman näkemyksensä menneisyyden tapahtumista ja rakastumisestaan Eliniin. Toisessa puolikkaassa ääneen pääsee Harald kirjoittamansa kirjeen välityksellä. Miesten kokemukset eroavat toisistaan eikä lukija voi lopulta tietää, kumpi puhuu totta ja kumpi ei – vai onko sillä edes väliä? Kummankin kokemukset ovat totta heille itselleen. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla vielä Elinin versio, vaikka se jossain määrin aukeaakin molempien miesten kertomusten perusteella.

Bargumin ilmaisu on pienieleistä ja ilmavaa, mutta hyvin tarkkanäköistä. Jokaisella sanalla ja lauseella on tekstissä paikkansa. Se sopii romaanin arvoitukselliseen tyyliin. Romaanissa on myös tietynlaista melankolisuutta ja surua. Kesän loppu, meri, menneisyyden valinnat, vanheneminen ja kuoleman läheisyys ovat asioita, joiden ympärille romaani ja sen tunnelma kietoutuvat tiukasti. Bargum kuvaa ihanasti luontoa, merta ja purjehdusta, mutta hänen kynänsä on tarkka myös ihmisluonteen kuvaajana. Hän tavoittaa henkilöhahmojensa sisimmistä jotain hyvin puhuttelevaa ja tärkeää.

Uskon palaavani Syyspurjehduksen pariin vielä myöhemminkin, sillä luulen sen olevan romaani, joka aukeaa paremmin mitä enemmän sitä lukee ja tulkitsee. Tarina sisältää erilaisia symbolisia merkityksiä ja muita vihjeitä, jotka luultavasti auttavat ymmärtämään menneitä asioita tarkemmin. Mitä esimerkiksi Haraldin koira Rufus symboloi?

Aina kun olen lukenut Bargumin teoksen, vannon lukevani pian lisää, mutta sitten en kuitenkaan raaski. Jään odottamaan sitä sopivaa lukuhetkeä, täydellistä mielentilaa, jonka Bargumin teokset mielestäni ansaitsevat. Mutta taas kerran haluaisin lukea pian lisää, tällä kertaa ehkä jälleen novelleja. Ne tuntuvat minusta keväältä, ajalta, jolloin luin ensimmäiset Bargumin novellini, joten ehkä silloin, ehkä aika pian.