Lukuisa: Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Säästelin Bea Uusman Naparetken lukemista pitkään. Alun perin minun piti lukea se jo kesän lukumaratonilla, mutta ehkä ihan hyvä, että sen lukeminen venyikin lopulta tänne asti, sillä loppusyksyn ensimmäiset kunnon pakkaset loivat sille sopivan tunnelman. Parin päivän aikana en tehnytkään lopulta juuri mitään muuta kuin elin mukana Andrée-retkikunnan viimeisiä päiviä ja koin sydämentykytyksiä yhdessä Uusman kanssa.

Naparetki – Minun rakkaustarinani sai alkunsa Uusman pakkomielteisestä kiinnostuksesta Andrée-retkikuntaa kohtaan. Eräissä tylsissä juhlissa hän sattui ottamaan käteensä retkikunnasta kertovan kirjan ja se oli siinä, täydellinen, viidentoista vuoden mittainen hurahtaminen, joka johti usealle matkalle Pohjoiselle jäämerelle ja niinkin äärimmäiseen tekoon kuin ammatinvaihtoon. Historioitsijalle Uusman syvä intohimo ja omistautuminen aihetta kohtaan on ihailtavaa, jopa lähes kadehdittavaa.

Andrée-retkikunta koostui kolmesta ruotsalaisesta miehestä, joiden oli tarkoitus matkustaa vetyilmapallolla Norjan Huippuvuorilta Pohjoisnavalle ja sen yli vuonna 1897. Se kuitenkin osoittautui hyvin optimistiseksi hankkeeksi, sillä lähdön jälkeen miehistä ei kuultu enää mitään. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1930, heidän jäännöksensä ja tavaransa löydettiin Huippuvuorten koilliskulmasta, syrjäiseltä Valkosaarelta. Retkikunnan kohtalo on jäänyt mysteeriksi, mutta siitä on esitetty erilaisia teorioita. Naparetki on tulos Uusman omasta yrityksestä löytää selitys sille, mitä retkikunnalle tapahtui: mitä matkan aikana tapahtui, miksi miehet kuolivat jo niin pian saarelle tulon jälkeen, kuinka he kuolivat. Se on myös kertomus rakkaudesta, ainakin kahdenlaisesta.

"Aivan kuten vuonna 1897, Arktiksen kartat ovat edelleen valkoiset. Täällähän ei ole mitään. Merikortit, jotka ovat paksuina nippuina kapteenin navigointipöydällä, ovat täysin tyhjiä, sivu toisensa jälkeen pelkkää valkoista. Vain siellä täällä luku, joka kertoo syvyyden, aina nelinumeroinen, pohjaan on monta tuhatta metriä. Me emme ole nähneet aurinkoa kertaakaan sen jälkeen kun lähdimme mantereelta kolmekymmentä päivää sitten, mutta tänä iltana, pilvien peittämässä harmaanvalkeudessa on partaveitsenohut raita kirkkaan keltaista valoa, horisontin laidalla."

Uusma on käyttänyt tutkimuksensa lähteinä oikeastaan kaikkea mahdollista mitä vain on retkikuntaan liittyen käsiinsä saanut. Retkikunnalta jäi jälkeen paljon esineistöä, joista merkittävimpiä ovat miesten päiväkirjat ja valokuvat. Kirjassa onkin useita retkikunnan ottamia alkuperäisiä valokuvia, joita voisi jäädä katsomaan pienen ikuisuuden ajaksi, ja lainauksia (ja jopa kuvia) säilyneistä päiväkirjan sivuista. Ruotsissa sijaitsee myös retkikunnalle omistettu Andrée-museo, jossa on nähtävillä kaikki Valkosaarelta pelastettu esineistö. Valitettavasti miesten ruumiiden jäänteet on 1930-luvulla löydettäessä poltettu ja haudattu, joten heidän kuolinsyidensä tutkiminen on ollut haastavaa.

Uusma onnistuu kuitenkin muodostamaan oman – minusta kaikkein vahvimman – tulkintansa siitä, mitä retkikunnalle saattoi tapahtua. En kerro, mikä se on, sillä sen arvailu yhdessä Uusman kanssa on jännittävää ja yksi syy siihen, miksi Naparetki on niin koukuttava kirja. Uusma onnistuu tuomaan tutkimuskohteensa niin lähelle lukijaa, että melkein tunsin siirtyväni ajassa ja paikassa ihan toisaalle, kylmälle, hämärälle Arktikselle.

"Mutta kenties tällä ei oikeastaan ole mitään merkitystä: väri ei ole luonnossa oleva ominaisuus. Väri ei ole olemassa itse kohteessa, vaan se syntyy katsojan aivoissa. Itse väriä ei muodostu ennen kuin joku todella seisoo sen edessä nähdäkseen sen. Tässä täytän hyttini seiniä pikkutarkasti valituilla värinäytteillä. Mutta heti kun lähden täältä ne ovat poissa."

Ehkä kaikkein eniten minua kirjassa kuitenkin viehätti Uusman pakkomielteisyys ja tutkimusprosessi. On kadehdittavan hienoa, miten joku suhtautuu johonkin asiaan niin intohimoisesti, niin, että siitä tulee lähestulkoon kaikkein tärkein asia maailmassa. Sen vuoksi matkustaa useita kertoja Arktikselle, käyttää satoja tunteja tutkimukseen, kertaa retkikunnan vaiheita mielessään viisitoista vuotta, opiskelee lääkäriksi, jotta voisi ymmärtää paremmin, minkä vuoksi retkikunnan jäsenet kuolivat. Intohimo aiheeseen näkyy kirjan jokaisella sivulla ja siitä on ihana lukea. Kiehtova on myös Uusman tutkimusprosessin eteneminen, mistä se lähtee liikkeelle ja minkälaisten vaiheiden kautta se tulee lopulta päätökseen. Tutkimusprosessin ja Uusman tuntemusten kuvailua olisi voinut olla ehkä vieläkin enemmän, se ei olisi haitannut. Kirja olisi voinut olla vaikka tuplasti pidempi, olisin lukenut kaiken enemmän kuin mielelläni, niin kiehtovaa kaikki siinä on.

Kaiken lisäksi Naparetki on visuaalisesti kauneimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Paperi tuntuu hyvältä sormenpäissä, sen värimaailma heijastaa kauniisti pohjoista, siinä on paljon kuvia ja piirustuksia. Visuaalisuus ulottuu myös tekstiin, sillä maisema tulee läpi tekstistä: tunsin olevani itsekin paikan päällä, laivan hytissä tutkimassa jään värisävyjä, jalkojeni alla 3 514 metriä vettä, kiertämässä Pohjoisnavan ympäri, kävelemässä itseni sisällä.

"Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä."