Lukuisa: Annastiina Storm: Me täytytään valosta

"Aina saavat tuntea olevansa vähän alle, aina syrjässä ja sivusta katsomassa, aina huolehtimassa ja tyhjyyttä tuntemassa kun kavereilla on koti laitettu ja lämmin kynttelikköineen ja äiteineen joiden kasvot on rakastavassa hymyssä ja olkapäille kaartuu piparkakunvärinen tukka. Siinä katsoo meidän lapsi rakkautta ja hyvinvointia sivusta ja toivoo saavansa jäädä ikuisesti. Mutta palattava on. Lapsi tietää. Ei sillä ole mitään oikeutta pyytää edes yökylään jäädä, kun kuka sitä nyt haluaa, likaista kulkijaa, joka ei osaa sivistyneesti puhua vaan tyhmänä toljottaa ja oudosti leikkii. Kotiin on mentävä missä äidin kuoret jossain istuu tai makaa ja isä kytee ja roihahtaa milloin mielii. Tänne se kuuluu, tämä on sen koti. Ja missä kasvaa, sen ansaitsee."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta kiinnitti huomioni ensimmäiseksi nimellään. Siinä on jotain salaperäistä ja kiehtovaa, vähän niin kuin itse romaanissakin. Me täytytään valosta on kaunis, omalaatuinen romaani, jollaisia haluaisi lukea lisää. Ehkä Storm kirjoittaa niitä meille vielä.

Romaanissa tarkastellaan kolmea sukupolvea, joilla kaikilla on eri tavalla paha olla. Nuorimmaiset, kahdeksanvuotias Silja ja esikouluikäinen Santtu, puhuvat toisilleen jukurttipuhelimien kautta. Heidän täytyy pelastaa mustaan aukkoon pudonnut pikku pikku veli. Äidistä ja isästä ei ole nyt apua, sillä äiti makaa pimeässä tai on sairaalassa eikä isä ole usein paikalla – ja silloin kun on, hän ei tee muuta kuin raivoaa. Isoäiti ei halua lapsenlapsia luokseen, toivoo vain, että ukki jo kuolisi.

Me täytytään valosta on moniääninen kudelma, joka koostuu useista eri välähdyksistä ja hetkistä yhden perheen elämässä. Lukijan tehtävä on koota niistä ymmärrettävä kokonaisuus. Se ei kuitenkaan ole haastavaa, vaikkei kerronta ihan suoraviivaista olekaan, vaan se jättää tilaa myös lukijan tulkinnoille. Useimmiten äänessä ovat lapset. He käsittelevät vasta kovin nuoressa elämässään koettuja asioita, kuten turvattomuuden tunnetta, sadun ja leikin kautta – esimerkiksi pikku pikku veljen pelastaminen on koskettava juonne tarinassa. Lasten äänet ovat tarinassa hyvin uskottavia, heistä välittyy monia asioita, joita itsekin muistan omassa lapsuudessani kokeneeni ja tunteneeni.

Myös aikuisten äänet ovat hyviä, mutta roolin mukaisesti epäselvempiä ja monimutkaisempia. Aikuisten äänet eivät herätä hirveästi toivoa tai lohtua, poikkeuksena lasten äidin sisko Mervi, joka tuo lasten elämään kaivattua valoa. Suurimmaksi osaksi Me täytytään valosta on vähän synkkä ja ikävä romaani, mutta sitä tasapainottaa se, että Storm kirjoittaa hyvin kauniisti. En pidä liian kauniista kielestä, sillä se etäännyttää ja tuntuu teennäiseltä, mutta Stormin teksti ei mene siihen kategoriaan. Kerronta on kiinnostavan rytmikästä, jotain erilaista kuin yleensä luen, ja se vie nopeasti mukanaan.