Lukuisa: Ane Riel: Pihka

"Liv yritti pidellä Carlin korvia, kun heidän isänsä kirkui. Jens kirkui niin kuin kaikki petolinnut yhtä aikaa. Hän kirkui kuin pöllö, kuin lokit, kuin haavoittunut siili, kuin metsäkauris, joka kirkuu eksynyttä vasaansa, kuin mäyrä, joka kirkuu kärsimystään. Hän kirkui niin kuin isä olisi kirkunut, jos hän olisi löytänyt hukkuneen lapsensa pimeästä. Ja hän kirkui niin kuin lapsi, joka löytää kuolleen isänsä kanervikosta."

Nuori tyttö Liv asuu äitinsä, isänsä ja veljensä Carlin, jota kukaan muu ei näe, kanssa saaressa, jonka pohjoispuolta kutsutaan "Pääksi". Livistä heidän perhe-elämänsä on normaalia, mutta ei ulkopuolisen mielestä: Livin äiti on makuuhuoneensa vanki, sillä lihavuutensa vuoksi hän ei pysty enää poistumaan sieltä, ja Livin isä täyttää kodin jokaisen nurkan pihamaata myöten romulla. Sitten tulee joulu ja isä murhaa isoäidin. Sen jälkeen isä ilmoittaa Livin kuolleen ja tämän täytyy piileskellä pihalla olevan kontin pimeydessä. Liv on kuitenkin se, joka hankkii perheelle ruokaa, joten öisin, muiden saarelaisten nukkuessa, hän hiipii heidän kodeissaan. Miten tähän on ajauduttu, mitä on tapahtunut?

Tanskalaisen Ane Rielin Pihka voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille annettavan Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Voitto saattaa kuitenkin hämätä, sillä Pihka ei ole mikään perinteinen rikosromaani – minusta se ei ehkä ole rikosromaani ollenkaan. Toki kirjassa tapahtuu rikoksia, mutta ne eivät näyttele tarinassa pääosaa. Pihkassa on kyse pikemminkin rakkaudesta ja välittämisestä, liiankin kanssa. Livin elämä on erilaista kuin muiden hänen ikäistensä lasten. Hän ei tosin osaa verrata sitä muihin, sillä hänellä ei ole kavereita, isän kieltojen takia. Ja Livistä kaikki on normaalia, koska niin on aina ollut. Hänen elämässään on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, mitä etenkään lapsi ei saisi kokea. Rakkautta ja välittämistä seuraa lopulta menettämisen ja luopumisen pelko, vainoharhaisuus ja suoranainen pahuus. Mihin kaikkeen ihmismieli voikaan ryhtyä saadakseen haluamansa, mitä kaikkea se on kykeneväinen tekemään? Pihka on siis myös romaani mielen hajoamisesta, aika äärimmäisessä merkityksessään.

Pihkaa ei lue erityisen mielellään tai rentoa lukufiilistä tavoitellen. Se on hyvin raaka. Siinä tapahtuu kamalia, brutaaleja asioita niin ihmisille, lapsille ja aikuisille, kuin myös eläimille. Onneksi raakuuksilla ei mässäillä, vaan suurin osa romaanista on Livin ja hänen perheensä elämän arjesta kertomista, luisumista siihen mihin päädytään. Osansa saavat myös Livin isän ja äidin nuoruuden kuvaukset, joista voi päätellä, miksi asiat menivät myöhemmin kuten menivät. Kertojat vaihtelevat, mutta eniten äänessä on Liv, joka muistelee menneitä tapahtumia. Hänessä on sopivaa naiiviutta, suorastaan ymmärtämättömyyttä, mikä johtuu tietysti hänen erilaisesta, suljetusta elämästään.

Pihka on page-turner, välillä sitä oli suorastaan pakko ahmia, mutta toisaalta se jätti vähän etäälle, ehkä edellisen vuoksi. En oikein kiintynyt hahmoihin, en edes pieneen Liviin. Riel ei onnistu mielestäni rakentamaan hahmoihin syvyyttä ja sellaista elävyyttä, että ne olisivat tuntuneet todella aidoilta. Pihka oli kuitenkin lähes täydellisen synkkä kirja tähän vuodenaikaan luettavaksi ja uskaltaisin suositella sitä heille, jotka eivät hätkähdä pienistä.