Lukuisa: Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Kyykimme molemmat korviamme myöten kutittavassa ruohossa, joka juhannuksen jälkeen muuttui kutittavasta raapivaksi ja piirsi rosoiset valkoiset viirut paljaisiin sääriimme, kuin jonkin alkukantaisen heimon taidetta. Joskus nousimme ylös yhtä aikaa kuin näkymättömien narujen kiskaisemina. Lavein liikkein karkeaa ruohikkoa halkoen työnnyimme lähemmäksi paikkaa, jonne tiesimme olevamme menossa, ja josta tiesimme, että sinne ei saanut mennä. Yhtäkkiä kuin ennalta määrätystä merkistä kyykistyimme taas, puoliksi näkymättömiin, siltä varalta että Jumala tulisi vilkaisseeksi peltojen yli.

Hilary Mantelin Thomas Cromwellista kertova trilogia (jonka kolmas osa odottaa vielä ilmestymistään) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. En normaalisti ole ollut kiinnostunut Tudorien ajan Englannista, mutta jos trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa on voittanut ilmestymisvuonnaan Man Booker -palkinnon (Susipalatsi v. 2009, Syytettyjen sali v. 2012), niin niiden ainakin olettaisi olevan huippuja romaaneja. Niitä ennen päätin kuitenkin tutustua Manteliin ensin hänen kesällä suomeksi julkaistujen novelliensa kautta.

Margaret Thatcherin salamurha sisältää yksitoista novellia, joista viimeisin on raflaavan kuuloinen niminovelli, jossa putkimieheksi tekeytyvä IRA-mies tulee päähenkilön asuntoon aikeenaan salamurhata pian sairaalan takaovesta poistuva Britannian entinen pääministeri. Novelli ja BBC:n siitä tekemä kuunnelma nostivat jonkinlaisen kohun aikaan Britanniassa, poliisitutkintaakin oltiin jo vaatimassa. Muut kokoelman novellit eivät ole aiheiltaan yhtä huomiota herättäviä. Esimerkiksi novellissa Pilkku kuvataan englantilaista maaseutua ja tyttöjä, jotka tirkistelevät läheisen talon puutarhassa epämuodostunutta, "pilkun muotoista", lasta, ja avausnovelli Anteeksi, että häiritsen kertoo Saudi-Arabiassa asuvasta brittinaisesta, jonka oven taakse ilmaantuu yllättäen pakistanilainen liikemies, josta ei tahdo millään päästä eroon.

Mantel kirjoittaa taidokkaasti, sillä lauseita tekee yhtenään mieli jäädä makustelemaan. Novelleja yhdistää päähenkilöiden irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tuntu, väärinkäsitykset ja oudoiksi äityvät tilanteet. Niissä vallitsee kummallisen unenomainen ja seitinohut tunnelma, joka on toisaalta novellien vahvuus, mutta joka myös etäännytti minua niistä ehkä aavistuksen verran liikaa. Joistakin novelleista oli vaikea saada kiinni, vaikka tunnistinkin niiden hienouden. Samalla kokoelma sisälsi muutaman sellaisen novellin, jotka jäävät varmasti mieleeni pitkäksi aikaa.

Suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt erinomaista työtä, sillä Mantelin alkuperäinen teksti ja kaikki sen nyanssit ja sävyt on varmasti ollut haastavaa käännettävää. Jos mielesi tekee vähäeleisiä, verkkaan eteneviä älykkäitä, tarkkanäköisiä ja outoa tunnelmaa sisältäviä novelleja, Mantelin kokoelma voi olla etsimäsi kirja.