Nathan Hillin kehuttu esikoisromaani
Nix oli yksiä kirjakesäni/-syksyni odotetuimpia tiiliskiviä. Olen vähän kaivannut jonkin hyvän tiiliskiviromaanin pariin, sillä en ole koko vuonna lukenut kovinkaan paksuja kirjoja. Tilastojeni mukaan keskimääräinen tänä vuonna lukemani kirja on ollut vain 257 sivun pituinen. Päälle 700-sivuisen Nixin lisäksi olen lukenut vain kaksi yli 400-sivuista kirjaa:
Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale ja
Ville Kivimäen Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 – loput lukemani kirjat ovat olleet näitä lyhyempiä. Yleensä pidän lyhyemmistä, noin 150-300 sivuisista kirjoista, sillä niissä ei yhtä usein ole niin paljon ylimääräistä kuin paksummissa kirjoissa.
Nixin päähenkilö on Chicagossa asuva Samuel Andresen-Anderson, wannabe-kirjailija, tympääntynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Ja toki taustalla on vielä lapsuudentrauma, kun Samuelin äiti Faye hylkäsi hänet pienenä. Samuel ei ole nähnyt äitiään vuosikymmeniin, mutta sitten Fayesta, "Packer Attackerista", tulee koko maan ykköspuheenaihe tämän heitettyä soraa osavaltion kuvernöörin ja tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samalla Fayen menneisyys radikaalina hippinä pengotaan esiin, vaikka Samuel on aina luullut äitinsä olleen kiltti naapurintyttö, joka nai nuoruudenrakastettunsa. Samuelin tutkiessa tarkemmin äitinsä historiaa hänelle alkaa valjeta totuus siitä, kuka hänen äitinsä oikeasti oli – ja on.
Nix on hyvin, hyvin runsas romaani eikä edellä kuvattu ole kuin sen perusjuoni. Romaanissa liikutaan kolmessa eri aikatasossa: Samuelin äidin Fayen nuoruudessa 1960-luvulla, Samuelin lapsuudessa 1980-luvulla ja nykyhetkessä 2010-luvulla. Tapahtumiin liittyy kuitenkin lukuisia eri sivupolkuja ja -hahmoja, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät kirjan keskeisiin tapahtumiin. Osa sivutapahtumista on jopa pääjuonta kiinnostavampia. Esimerkiksi Samuelin lapsuudesta ja hänen ystävistään kerrottiin kutkuttavalla tavalla, ja olisin mielelläni lukenut siitä enemmänkin. Samoin pidin hurjasti Samuelin nettipelitutusta, Elfscape-pelin konkari Pwnagesta kertovista varsin humoristisesti kuvatuista osioista. Pwnagen rooli ei itse juonen kannalta ole suuri, joten on hauskaa, miten paljon tilaa Hill hänelle kuitenkin antaa – hahmossa lienee roppakaupalla itseironiaa. Nix on siis varsin rönsyilevä romaani, mutta ihmekös tuo, sillä Hill kirjoitti sitä kymmenen vuoden ajan. Kaikenlaista on ollut aikaa mahduttaa mukaan.
Eri tapahtumien, henkilöhahmojen ja teemojen runsaus oli minulle Nixin suurimpia ongelmia. Tai sitten se, että pääjuoni, äidin ja pojan välinen uudestaan herännyt suhde, hukkui kaiken muun alle eikä jaksanut enää alun jälkeen pahemmin kiinnostaa minua. Olisin ennemmin lukenut (paljon lyhyemmän ja tiivistetymmän) kirjan vaikkapa Samuelin lapsuudesta ja hänen kiinnostavista ystävistään Bishopista ja Bethanysta. Toinen, tai kolmas, ongelma olivat henkilöhahmot, joiden karikatyyrimaisuus alkoi jossain vaiheessa vähän tympiä, vaikka ymmärränkin, että niiden oli tarkoitus olla sellaisia. Nix on lisäksi erittäin amerikkalainen romaani. Ihan tahallisen korostetun amerikkalainen, ja sekin alkoi maistua lopulta puulta. Liioittelun määrä alkoi yksinkertaisesti olla liikaa.
Jokin Nixissä kuitenkin viehätti, sillä jaksoin lukea sen loppuun asti. Pelkästään Pwnagen hauskojen seikkailujen voimin en olisi sitä tehnyt. Kunnianhimoinen esikoinen, nostan siitä hyvästä hattua.
Tunnisteet: arvostelukappale, Helmet-lukuhaaste 2017, menneisyys, Nathan Hill, perhe, politiikka, vanhempi-lapsisuhde, yhteiskunta
