He tulivat Stackpoleen meren tähden. He kaipasivat sitä, niin kuin arvelen jokaisen joskus kaipaavan jotakin, jota ei osaa nimetä, mutta jonka tuntee sisimmässään. Isä sanoi aina: Meri... kaihoisana, kuin se olisi vain unelma, joka hänellä oli kerran ollut, poikasena. Hän sanoi: Haistatko? Mustekalan lonkeroita ja puunsälöjä, köyttä ja välkehdintää ja hummerimertoja, isä rakasti niitä, koska oli elänyt niiden lähettyvillä nuoruudessaan. Joten hääpäivänsä jälkeen, ennen kuin minä synnyin, ennen kuin olin edes paria vaaleanpunaista solua, he tulivat Pembrokeshireen käsikkäin, kävelläkseen korkeilla rantakallioilla.
Susan Fletcherin Meriharakat on keikkunut TBR-listallani jo hyvän tovin, joten oli jo aika lukea se. Nyt päivän sulattelun jälkeen oloni on hieman hämmentynyt, mutta kuitenkin melko positiivinen.
Meriharakat alkaa nykyhetkestä. Hetkestä, jolloin Moira istuu 11 vuotta nuoremman pikkusiskonsa Amyn sairaalavuoteen vierellä. Amy on ollut jo yli neljä vuotta koomassa. Lukija ei aluksi tiedä miksi Amy on koomassa ja keitä Moira ja Amy pohjimmiltaan ovat, mutta Moiran alkaessa kertoa siskolleen menneestä elämästään, purkaessa tunnustustaan, asiat valkenevat. Moira kertoo lapsuudestaan ennen Amyn olemassaoloa, tunteesta, joka hänet valtasi pikkusiskon syntyessä, ulkopuolisuudesta sisäoppilaitoksessa, vaaleasta Raysta, josta oli tuleva hänen aviomiehensä, elämästä Amyn onnettomuuden jälkeen.
Moira on kiinnostava hahmo. Samastuin nuorempaan häneen aika paljon, sillä olin ja olen yhä hieman myös sellaista itseensä ja omaan rauhaan käpertyvää sorttia. Moiran aikuistuessa hänestä kuitenkin tulee todella ärsyttävä, vaikkakin hän yhä on varsin inhimillinen. Häntä siis toisaalta ymmärtää, mutta toisaalta häntä tekee mieli ravistella olkapäistä ja kehottaa ryhdistäytymään ja käyttäytymään kuin aikuinen. Muut kirjan hahmot jäävät taas hyvin etäisiksi, mutta koska tarinan kertoja on itse Moira (tosin välillä Moira esiintyy kirjassa kolmannessa persoonassa), sen ymmärtää.
Fletcherin kuvaus englantilaisista karuista rannikkoseuduista on kiehtovaa luettavaa. Moiran rinnalla koin kirjan toiseksi tärkeäksi päähenkilöksi tummana läikehtivän meren, jota kuvaillaankin kirjassa melkein jokaisella sen sivulla. Luultavasti pidin kirjassa enemmän merestä kuin Moirasta ja ilman sitä kirja ei olisi ollut mitään.
Minulla kesti hetken aikaa tottua kirjan kieleen. Alussa se vaikutti liiankin runolliselta, jopa tekotaiteelliselta, outoja kielikuvia. Myöhemmin se muuttui selkeämmäksi ja uskottavammaksi sekä säilyi makuuni sopivan runollisena. Kerronnassa minua häiritsi siinä paikoitellen esiintyvä toisto ja samojen asioiden vatvominen.
Kirjasta ja sen tarinasta jäi siis vähän hämmentävä olo. Pidin siinä monesta asiasta, etenkin meren läsnäolosta, Moiran henkilöhahmosta (mutta vain alkuun), sisäoppilaitoselämän kuvauksesta ja tarinan synkkyydestä (sopii tähän vuodenaikaan!), mutta lopulta en kuitenkaan saanut tarinasta tarpeeksi otetta. Loppupuoli oli myös hienoinen pettymys.
Meriharakat on runollinen kertomus sisaruudesta, syyllisyydentunnosta, yksinäisyydestä ja rakkaudesta. Uskallan hyvinkin suositella sitä melankolisten tarinoiden ystäville. Vaikkei kirjasta tullut uutta suosikkiani, aion vielä jatkaa Fletcherin muihin kirjoihin tutustumista.
Meriharakoita on luettu blogeissa paljon, muun muassa seuraavissa: Rakkaudesta kirjoihin, Luetut, lukemattomat, Oota, mä luen tän eka loppuun, Järjellä ja tunteella, Luettua, Opuscolo - kirjasta kirjaan, Lumiomena, Kujerruksia ja Kirjakirppu.
✩✩✩
Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Suom. Jonna Joskitt
Like 2008, 384 s.
Tunnisteet: aikuistuminen, kasvutarina, kirjastosta, koulumaailma, meri, muistot, perhe, rakkaus, sisaruus, Susan Fletcher, syyllisyys, TBR 100, ulkopuolisuus