Ennen poliisina työskennellyt Miia palaa kotiseudullensa Palokaskeen ja aloittaa työt paikallisen koulun erityisopettajana. Koulu on Miialle entuudestaan tuttu, sillä siellä hänkin on nuorena opiskellut. Uusi työ alkaa kuitenkin epätavallisemmissa merkeissä: koulun oppilas, 16-vuotias Laura Anderson, on kadonnut viikonloppuna. Viimeksi hänet nähtiin Palokasken uimarannalla, missä paikalliset nuoret juhlivat viimeistä vapaata viikonloppuaan ennen syyslukukauden alkua. Miia ei voi poliisitaustansa vuoksi olla sekaantumatta soppaan ja alkaakin yhdessä välillä tehottoman oloisten poliisivoimien kanssa selvittää Lauran katoamistapausta. Samalla Miia tulee sotkeneeksi itsensä mukaan vähän muuhunkin.
Laura on J. K. Johansson -nimen takana olevan kirjoittajaryhmän avausosa uudelle rikossarjalle. Ensimmäisessä osassa tapahtumista ei siis vielä saada kaikkea selville, mutta onneksi ne eivät jää täysin avoimiksikaan tai vaille ratkaisuja. Kirjasta pitävä jää varmasti odottamaan seuraavaa osaa. En kuitenkaan valitettavasti voi laskea itseäni tuohon joukkoon.
Luen vähän dekkareita, mutta kun luen, dekkarin pitää olla todella hyvä, että aidosti viihdyn sen parissa. Monen muun kirjallisuudenlajin kanssa en tunnu olevan niin tarkka. Laura ei kuitenkaan ole ihan tavallinen dekkari, vaan hyvin viihteellinen sellainen, jopa hömppämäinen. Vaikka yritin suhtautua siihen lajityyppinsä mukaisesti, minua silti tökki pahasti muutama eri asia. Ensinnäkin kirjan hahmot ovat minusta hyvin ohuita ja stereotyyppisiä, etenkin Miia ja hänen ystävänsä. Yksittäisenä asiana minua häiritsi myös Miian järjetön himo syödä koko ajan suuria määriä ruokaa. Muutaman kerran hän söi esimerkiksi kerralla kaksi perhepitsaa ja toisena päivänä veteli naamaansa yhdeltä istumalta viisi pullaa. No, olkootpa miten suuri ruokahalu tahansa, mutta mihin se kirjassa oikein edes liittyi? Nähdäkseni ei mihinkään, ei ainakaan tässä avausosassa.
Toinen rasittava asia Laurassa on sen kerronta. Tarina etenee nopeasti ja toisaalta se on tämän kirjan kohdalla hyvä asia, mutta olisin kaivannut siihen edes hieman lisää syvyyttä ja ihmisten sekä ympäristön kuvailua. Kaikki jää kirjassa nyt kovin pinnalliseksi. Itse juonikaan ei ole minusta kovinkaan mielenkiintoinen enkä missään vaiheessa oikein jaksanut edes miettiä mitä Lauralle on voinut tapahtua. Muutama juonikuvio myös ärsytti, mutta jätän ne tässä kertomatta. Vielä yksittäisenä asiana minua närästytti etenkin kirjan alkupuolella olevat sanavalinnat, kuten seuraavissa kohdissa: (hän) loggautui sisään Facebookiin, uutisseinän scrollaaminen ei paljastanut mitään ja oliko tullut kommentteja ja liketyksiä. Näille kaikille sanoille löytyisi ihan suomenkielisetkin vastineet.
Ei kirja kuitenkaan täysin ärsyttävä ollut, sillä luinhan sen loppuun asti. Välillä, kun unohdin ärsyyntyä, tarina piti ihan hyvin otteessaan. Etenkin silloin, kun Lauran katoamisesta paljastui jotain uutta. Kirja on myös nopea luettava. Olin lukenut sitä viime viikolla viitisenkymmentä sivua aina töissä lounastaukojen aikana ja tänään luin kerralla loput. Mutta ei, en innostunut niin paljon, että haluaisin lukea myös tulevat jatko-osat. Lauran tapaus jääkööt tähän ja tämä Laura jatkakoon muiden kirjojen pariin.
✩✩
J. K. Johansson: Laura
Tammi 2013, 221 s.
Tunnisteet: arvostelukappale, dekkarit, J. K. Johansson, jännitys, perhe, rikollisuus