21.5.2017

Syksyn 2017 uudet kirjat

Kun kevät on oikeastaan vasta alkamassa täällä pohjoisemmassa Suomessa (kymmenen lämpöastetta ja auringonpaiste on ollut jo saavutus), tuntuu hieman hassulta kääntää katse jo syksyn kirjoihin. Suurten ja useiden pientenkin kustantamojen syyskatalogit on jo kuitenkin julkaistu, joten niin se vain on, kirjakevät kääntyy kohti loppuaan ja on pian uuden kauden ja uusien kirjojen aika. Tässä valitsemani tärpit ensi syksyn kirjoista, kustantamoittain järjestettynä:

Art House

Roald Dahl: Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä (marraskuu)
Nyrjähtäneitä novelleja aikuisille. Kymmenen tarinaa kieroutuneesta rakkaudesta, himosta ja halusta.

Atena


Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin (elokuu)
Nelikymppisen Eeron elämässä myrskyää, kun tyttöystävä jättää hänet, vanha ystävä kuolee eikä töissäkään mene hyvin. Sitten hän rakastuu erikoiseen kirjastonhoitaja Anniin. Terävä, woodyallenmainen esikoisromaani.

Perttu Immonen: Suomen rahvaan historia – Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle (elokuu)
Teos, jossa tarkastellaan kolmen suomalaisen suvun ja tavallisen kansan historian vaiheita aina 1400-luvulta 1800-luvun alkuun.

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – Nälänhätien historiaa (syyskuu)
Nälänhätien historiaa aina korkeakulttuureista Suomen punavankileireihin ja 1980-luvun Live Aidiin asti.

Aula & Co

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (syyskuu)
Aiemmin vain pienen piirin arvostaman Berlinin kokoelma tavallisesta amerikkalaisesta elämästä kertovia rosoisia novelleja.


Ane Riel: Pihka (syyskuu)
Liv asuu isänsä ja äitinsä kanssa pienessä saaressa. Äiti on niin lihava, ettei pääse ulos makuuhuoneesta. Isä kerää romua, murhaa oman äitinsä ja antaa Livin äidin tukehtua kuoliaaksi. Kaunis kertomus rakkaudesta, uskollisuudesta ja huolenpidosta.

Bazar


Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (elokuu)
1880-luvulle sijoittuva romaani, jossa everstiluutnantti Allen Forrester ja hänen vaimonsa Sophie joutuvat vuodeksi eroon toisistaan, kun Allen määrätään johtamaan retkikunta Alaskan Wolverinejoen yläjuoksulle. Lumilapsen kirjoittajan uusi romaani!

Yuval Noah Harari: Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (syyskuu)
Mitkä ovat ihmiskunnan seuraavat askeleet? Minkälaista roolia esimerkiksi teknologia näyttelee tulevaisuudessa tai miten voimme suojella itseämme ja planeettamme tuholta? Jatkoa teokselle Sapiens – Ihmisen lyhyt historia.

Gummerus


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (elokuu)
Nainen haluaa merkitä muistiin miehensä, ennen kuin tämä katoaa. Häntä on päivä päivältä vähemmän, tuleva ja mennyt romahtavat tuntemattomaan, kuin maailman laidalta tipahtava laiva. Tarina todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta.

Anni Kytömäki: Kivitasku (elokuu)
Runsas sukupolviromaani kolmesta eri ajassa elävästä ihmisestä sekä mielen ja ruumiin vapaudesta.


Nathan Hill: Nix (elokuu)
Pojan tutkimusmatka äitinsä salattuun menneisyyteen. Terävää huumoria, tinkimätöntä lempeyttä, suuri amerikkalainen romaani.


Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (elokuu)
Indonesialainen prostituoitu synnyttää jälleen yhden tyttären maailmaan, joka kohtelee tyttöjä huonosti, ja kietoo itsensä käärinliinaan odottamaan kuolemaa. Parinkymmenen vuoden päästä hän nousee haudastaan, mutta maailma on yhä armottomampi. Maagista realismia ja Indonesian historiaa.

Into


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (elokuu)
Amerikkalainen Paul Herzog muuttaa Budapestiin työskennelläkseen siellä yliopisto-opettajana. Mutta kaupungissa on jotain outoa: kadun nimet vaihtuvat yön aikana, kotitalon kerrosten määrä vaihtelee, raitiovaunureitti päättyy seinään. Syyskuun jumalien kokouksessa Paulille lopulta valkenee, mitä tapahtuu.

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi (lokakuu)
Jung Yoon saa kuulla, että hänen entinen kirjallisuuden professorinsa tekee kuolemaa. Uutisen myötä Yoon joutuu palaamaan nuoruusvuosiinsa ja niiden hienoihin, mutta myös kipeisiin muistoihin.

Like

Rosa Liksom: Everstinna – erään ajan anatomia (syyskuu)
Yhden yön romaani, sisäinen monologi. Romaani Suomesta, joka elää Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä, sekä perhehelvetistä.

Otava


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (elokuu)
Ystävyyttä, intohimoa ja aikuiseksi kasvamista – kolmen sukupolven kuvaus 1960-luvulta tähän päivään.


Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (elokuu)
Sternen perhe viettää tytär Emeraldin syntymäpäiviä upeassa kartanossaan, kun lähistöllä sattuu junaonnettomuus. Kartano määrätään majoittamaan onnettomuudesta selviytyneitä – mutta keitä he oikein ovat?

Johanna Holmström: Sielujen saari (syyskuu)
Tarina kahdesta synkkämaineiselle Sielujen saarelle suljettavasta naisesta. Romaani naisen osasta sekä terveyden ja hulluuden rajasta.

S&S


Annastiina Storm: Me täytytään valosta (elokuu)
Esikoisromaani omaksi itseksi kasvamisesta ja pelon ylittämisestä sekä ihmisistä, jotka eivät kohtaa.

Siltala

Lauri Mäkinen: 50/50 (syyskuu)
Jatkosodan aikaan sijoittuva romaani, joka on sekä mysteeri että vaikuttava tarina ihmiskohtaloista. Erilaista jännityskirjallisuutta.

Tammi


Don DeLillo: Nolla kelviniä (elokuu)
Jeffrey Lockhart on tullut hyvästelemään äitipuolensa Artisin, sillä tämä on vakavasti sairas. Artis on päättänyt luovuttaa ruumiinsa miehensä rahoittamalle tutkimuslaitokselle, joka säilöö ruumiita odottamaan tulevaisuutta, jolloin ne voitaisiin parantaa ja herättää jälleen henkiin. Satiiri elämästä ja kuolemasta.

Teos


Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä (kesäkuu)
Romaani sukupolvista ja sukupuolien eroista, rakkaudesta ja kesäisestä Hangosta ennen sodan syttymistä.

Johan Bargum: Lyhykäisiä (kesäkuu)
Parinkymmenen rivin tai muutaman sivun mittaisia tekstejä luopumisesta, erilaisista aluista ja käännekohdista, kokonaisista elämänkohtaloista.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (elokuu)
Nainen päätyy työvuoronsa jälkeen pimeälle näyttämölle, jonka ainoa valaistu kohde on hänen äitinsä ruumis. Seuraa vimmainen monologi äidille. Sukupolvien hiljaisuudet ja syyllisyyden kokemukset saavat romaanissa puitteensa.

WSOY


Marianna Kurtto: Tristania (elokuu)
Romaani 264 asukkaan tulivuorisaaresta keskellä Atlantin valtamerta ja siitä, kun saaren tulivuori purkautuu.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (syyskuu)
Psykologisesti tarkka, naisen näkökulmasta kuvattu romaani eroamisesta ja sen aiheuttamista tunteista: katkeruudesta, epätoivosta, psyyken hajoamisesta.


J. R. R. Tolkien: Hobitti (syyskuu)
Tove Janssonin kuvittama fantasiaseikkailu Hobitti uutena painoksena!

––

Mitä tulee kaikista kiinnostavimpiin uusiin kirjoihin, syksy ei vaikuta aivan yhtä tiiviiltä kuin kevät oli, vaikka näitäkin tärppejä lukiessa saisi vierähtämään tovin jos toisenkin. Kotimaisten kirjojen osuus on jälleen erityisen suuri kiinnostavien käännöskirjojen määrän jäädessä vain reiluun kymmeneen. Käännöskirjoissa on kuitenkin todella upean oloisia helmiä, kuten Berlinin, Iveyn, Hillin, Kurniawanin, DeLillon ja Ferranten kirjat. Listaa koostaessani kiinnitin huomioni siihen, että syksyn kirjat tunnutaan julkaistavan aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin, näistäkin suurin osa tulee jo elo- ja syyskuussa, eli osa siis käytännössä jo kesällä. Kirjasuma siis tiedossa!

Mitä syksyn kirjoja te odotatte eniten?

19.5.2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta


Sitä ihmistä, joka hän oli eläessään minun kanssani, ei enää ole. Sitäkään, joka minä olin hänen kanssaan, ei enää ole. Kerran oli olemassa me, elimme yhdessä, ja nyt se elämä on ohi ja hän on unohtanut, keitä me olimme. Hän on tapahtuneen ulottumattomissa, ja minä myös. Kukaan ei voi enää tietää, miten hän ja minä puhuimme toisillemme. Kuka hän oli silloin kun oli minun kanssani?

Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta on riipaiseva tarina avioliitosta ja sen päättymisestä. Se on "täydellisen avioliiton ruumiinavaus", kuten kirjan takakansiteksti oivallisesti kertoo. Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta. Heillä on kaksi yhteistä lasta, Jon on journalisti ja kirjailija, Timmy lääkäri. He antavat toisilleen tilaa ja vapautta, heidän välillään on intohimoa. Sitten Timmy kohtaa toisen miehen ja heidän yhteiselonsa hajoaa, se hiipuu pois, noin vain, yhtäkkiä, ihan kuin niillä kahdellakymmenellä vuodella ei olisi enää mitään merkitystä.

Romaanin alussa Jon pyytää vaimoaan kertomaan, mitä heille on oikein tapahtunut. Kun Timmy ei vastaa, Jon alkaa kertoa heidän tarinaansa, käydä läpi heidän avioliittoaan ja niitä asioita, jotka johtivat heidän eroonsa. Se mitä Jon ei tiedä, hän kuvittelee tietävänsä. Hän kertoo, mitä hänen vaimonsa on milloinkin ajatellut ja tuntenut, vaikkei oikeasti tiedä. Lukijan on kuitenkin pakko kuunnella ja uskoa tai sitten olla uskomatta Jonia, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa.

Siellä, niissä huoneissa, oli se joka oli hänen miehensä, jolla oli tapana seurata häntä katseellaan, kun hän liikkui huoneessa. Enää hän ei muista edes kasvojani, ei pysty palauttamaan niitä silmiensä eteen, paitsi niinä harvoina kertoina kun tapaamme sattumalta. Hän ei enää muista, miten käänsin kasvoni häneen päin, miten läsnä ja avoin olin. Hän tietää, että sellaista sen on täytynyt olla, häntä on katseltu, hyväntahtoisesti, täysin avoimesti, ihaillen, rakastuneesti. Mutta hän ei muista, millaista oli elää sen katseen, niiden kasvojen edessä.

Kertomus eräästä avioliitosta on ilmeisesti autofiktiivinen romaani. Geir Gulliksen on Karl Ove Knausgårdin editori – autofiktiivisyys on kenties tarttuva tauti. Vai onko se tauti? Missä menee soveliaisuuden raja yksityisten asioiden riepottelussa, kuinka paljon on liian paljon? Ei mitään hajua, mutta Gulliksen kirjoittaa helvetin hyvin. Kertomus eräästä avioliitosta imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Avioliiton näin perinpohjainen perkaaminen on todella ahdistavaa ja jotenkin häiritsevää luettavaa, varsinkin kun se sisältää vain Jonin näkökulman tapahtuneisiin asioihin. Välillä minulle tuli jopa vähän epämiellyttävä ja tirkistelevä olo, en pystynyt jatkamaan kirjan lukemista, sydänkin jo hakkasi. Nämä tunteet eivät tietääkseni johtuneet siitä, että kirjassa käsitellyt asiat ovat totta, vaan Gulliksenin varsin intensiivisestä lähestymistavasta aiheeseen. Hän ei pidättele mitään, vaan suorastaan viiltää henkilöhahmojensa avioliiton auki. Kyllä, romaani on kuin ruumiinavaus.

Avioliittoromaaneja, ainakaan tällaisia, ei taideta ihan hirveästi kirjoittaa miehen näkökulmasta, joten oli ilahduttavaa lukea yksi sellainen. Jonin hahmo on todella ärsyttävä, mutta samalla myös hirveän hyvä. Jon kuvataan varsin feminiinisenä miehenä. Hän on avioliitossaan omaksunut niin kutsutun vaimon roolin, hän on kotona kun Timmy tulee kotiin, hän huolehtii lapset, pyykit, ruoan. Timmy taas on se uraa tekevä ja leipää pöytään tuova osapuoli suhteessa. Toisaalta Jonin maskuliinisuutta tuodaan esiin kirjan runsaiden seksikohtausten kautta. Ennen kuin Timmy edes tapaa miehen, jonka takia hänen ja Jonin avioliitto hajoaa, Jon on jopa toivonut joskus näkevänsä Timmyn toisen miehen kanssa. Ehkä se on fantasia, ehkä toive suhteen avoimuudesta. Alkuun Timmy kertookin tapaamastaan miehestä Jonille ja Jon suorastaan kehottaa Timmya viettämään aikaa tuon miehen kanssa, vaikka tietääkin, mihin se tulee johtamaan. Jonin käytös on ärsyttävää – miksi hän tekee niin, miksi kiusata itseään?

Koin kirjan hyvin kiehtovaksi varmaankin juuri sen herättämien negatiivisten tunteiden vuoksi. Kertomus eräästä avioliitosta ei ole mikään miellyttävä kirja, mutta se on taitavasti kirjoitettu. Se on toisaalta vähän steriili, mutta toisaalta hyvin intiimi ja riipaiseva romaani erään avioliiton päättymisestä. Kirjan luettuani oloni oli helpottunut, mutta yhä hengästynyt.


25. Kirja, jossa kukaan ei kuole / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
(Historie om et ekteskap, 2015)
Suom. Hanna Tarkka
Siltala 2017, 200 s.

13.5.2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta


Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta. Kuitenkin jos eksyn vahingossa paikkaan, jota neurokirurgit kutsuvat aivojen toiminnalliseksi alueeksi, heräämössä odottaa vahingoittunut potilas mentyäni leikkauksen jälkeen katsomaan kätteni aikaansaannoksia.

Aivokirurgia ei ole asia, jota ajattelisi kovin mielellään. Näin maallikosta se tuntuu jopa pelottavalta, sillä mieleen tulee automaattisesti aivokasvaimet ja niiden myötä kuolema. Toisille aivojen leikkaaminen on kuitenkin arkea ja tuosta arjesta kertoo arvostettu, pitkän uran tehnyt brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh uutuuskirjassaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Kirjassa Marsh muistelee elämäänsä ja arkeaan neurokirurgina, kohtaamiaan potilaita ja tekemiään leikkauksia sekä taisteluaan byrokratian kiemuroita vastaan.

Marshin kirjan jokainen luku on otsikoitu tyypillisesti jonkin aivokasvaimen tai muun diagnoosin nimellä. Kirjan luvut ovatkin kuin potilaskertomuksia, joissa Marsh käsittelee yhden tapauksen kerrallaan. Kirurgit, etenkin neurokirurgit, mielletään usein vähän kylmäkiskoisiksi, tunteettomiksi, mutta toisaalta jumalan kaltaisiksi olennoiksi. Marsh palauttaa tällaiset mielikuvat maan pinnalle, tai hän ainakin itse osoittautuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi. Marsh vaikuttaa sopivalla tavalla empaattiselta kirurgilta, mihin on varmasti osaltaan vaikuttanut hänen oman lapsensa sairastuminen.

Kaikista hienointa on, miten hän myöntää avoimesti pelkonsa ja epävarmuutensa työssään. Samoin kuin kuka tahansa omassa työssään, myös neurokirurgi voi tehdä virheitä. Ikävää vain, että virheellä on silloin usein vakavammat seuraukset kuin vaikkapa kassamyyjän periessä asiakkaalta kymmenen senttiä liikaa rahaa. Niin kirurgien kuin potilaidenkin on silti vain hyväksyttävä asia. Ilman riskinottoa ja sitä seuranneita virheitä neurokirurgia ei olisi kehittynyt siihen mitä se nykyään on. Samalla aivot ovat yhä alue, jota emme vieläkään tunne erityisen hyvin. Marsh kuvailee kirjassaan muutamia leikkauksia, jotka vaikuttivat menneen aivan normaalisti, mutta silti potilaat saivat niiden seurauksena vakavia komplikaatioita.

Raastavimpia ovatkin kuvaukset epäonnistumisista. Marsh kertoo tapauksesta, jossa hän kunnianhimonsa vallassa yritti kerralla leikata potilaansa aivoissa olleen suuren kasvaimen. Hän kuitenkin vahingossa repäisi kallonpohjavaltimosta irti suuren suonen, josta alkoi suihkuta verta. Kallonpohjavaltimon tehtävänä on pitää koko aivojen hereilläolosta vastaava aivorunko hengissä ja sen verenvuoto aiheuttaa suuria vahinkoja. Marshin leikkaama potilas ei kuollut, mutta ei myöskään koskaan herännyt. Neurokirurgin työ lienee parhaimmillaan hyvin palkitsevaa, mutta pahimmillaan äärimmäisen tuskallista, ainakin jos on yhtä empaattinen kuin Marsh. Tietokirjaksi ja muistelmaksi neurokirurgin työstä Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjoitettu erittäin selkeästi, lääketieteellistä jargonia on vältetty hyvin. Teksti ei ole mitenkään erityisen hienoa ja loistokasta, mutta se vetää hyvin.

Luin kirjaa pääasiassa töissä lounastauoilla (onneksi ällöttävät asiat eivät vie ruokahaluani!) ja en tiedä, johtuiko se hitaasta etenemisestäni vai mistä, mutta osa kirjassa esitellyistä tapauksista unohtui melko pian ja vain pieni osa jäi mieleeni. Tämän vuoksi kirja tuntuu hieman hajanaiselta ja epätasaiselta, vaikka toisaalta sellaisiahan muistotkin ovat. Marsh kuvaa kirjassaan myös työtään Ukrainassa, minkä ymmärsin olleen hänelle merkittävä asia, mutta sitä käsiteltiin lopulta yllättävän vähän. Ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka Marsh olisi kuvannut niitä aikoja vähän enemmänkin.

Henry Marsh on tänään vieraana Helsinki Litissä. Jos et päässyt paikan päälle, keskustelua voi seurata klo 14.30 alkaen televisiosta kanavalla Yle Teema & Fem tai Yle Areenasta.


36. Elämäkerta tai muistelmateos / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
(Do No Harm : Stories of Life, Death and Brain Surgery, 2014)
Suom. Ulla Lempinen
S&S 2017, 336 s.

7.5.2017

Novellihaasteen koonti

Reader, why did I marry him? -blogin Ompun emännöimä, viime vuoden marraskuussa alkanut novellihaaste tulee tänään päätökseensä ja on aika tarkastella, kuinka monta ja minkälaisia novelleja sitä tulikaan luettua. En juurikaan lähde mukaan lukuhaasteisiin, sillä koen niiden sitovan ja rajoittavan liikaa lukemistani. Novellihaaste oli kuitenkin minulle täydellinen haaste, sillä olin sopivasti asettanut yhdeksi viime vuoden tavoitteekseni lukea enemmän novelleja. Ennen novellihaasteen alkamista olin ennättänytkin jo lukea muutamia todella upeita kokoelmia. Haasteen myötä mikään ei siis juurikaan muuttuisi, lukisin novelleja korkeintaan hieman tavoitteellisemmin. Ja hyvin rennoissa merkeissä haaste onneksi myös eteni.



Novellihaaste alkoi kohdallani vauhdikkaasti, sillä Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia sisälsi kolmekymmentä pientä novellia, joita voisi kutsua myös eräänlaisiksi muotokuviksi. Samalla se oli lukemistani kokoelmista kaikista haastavin, lyhyet novellit eivät todellakaan päästäneet helpolla. 30 novellia.


George Saunders: Joulukuun kymmenes

Joulukuun kymmenes oli ensikosketukseni Saundersin tuotantoon ja ihastuin oitis. Saundersin novellit ovat dystopisia, joskus ihanan absurdeja, mutta aina hyvin tarkkoja ja purevia. Kokoelmasta tuli yksiä suosikkikirjojani. 10 novellia.


George Saunders: Sotapuiston perikato

Novellihaaste jatkui Saundersin parissa, sillä olisin ollut hullu, jos en olisi halunnut lisää. Sotapuiston perikato on Saundersin esikoinen, mutta ällistyttävän vahva ja eheä kokoelma, jonka novellit ovat Joulukuun kymmenettäkin hullumpia. Ei kalvennut edelliselle lainkaan. 7 novellia.


Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Tuuve Aro oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta ainakin novelleja hän osaa kirjoittaa. Lihanleikkaajan novellit alkavat varsin arkisen elämän kuvaamisella, mutta sitten ne muuttuvat ihanan vinoiksi ja yllättäviksi. Aion ehdottomasti lukea lisää Aron tuotantoa. 12 novellia.


Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Ehdin vielä eilen kirjoittaa haasteen viimeiseksi jäävästä novellikokoelmasta Kolme maailmanloppua. Krohnin kokoelman tavoin tässäkin novellit ovat varsin lyhyitä, mutta silti hyvin tarkkanäköisiä. Absurdit ja erikoiset käänteet hallitsevat myös Aron kokoelman novelleja. 25 novellia.

Luin haastetta varten yhteensä viisi novellikokoelmaa ja 84 novellia.

Kaikkia lukemiani novellikokoelmia ja suurinta osaa novelleistakin yhdistää absurdius ja oudot käänteet. Novelleja, jotka kuvaavat maailmaa realistisesti, sellaisena kuin minä sen näen ja koen, en juurikaan lukenut. Olen kyllä huomannut jo aiemmin, että pidän kovasti juuri dystopisista ja vinksahtaneista tarinoista, mutta jännä, ettei haasteen aikavälillä tullut oikein luettua mitään realistista, kuten vaikkapa Alice Munroa. Lisäksi olen aiemmin lukenut enimmäkseen ulkomaisia novelleja, mutta haasteeseen luetuista kokoelmista kolme viidestä oli kotimaisia, kiva!

Tarkoitukseni oli lukea novelleja vähän enemmänkin. Kirjastosta oli lainattuna ties mitä ja omissa hyllyissäkin oli ja on yhä lukemattomia kokoelmia. Gradu ja muu elämä häiritsivät kuitenkin sen verran pahasti lukuharrastustani etenkin tässä kevään puolella, ettei aikaa yksinkertaisesti enää riittänyt novelleille saati muillekaan kirjoille. Onneksi muu elämä järjestyi lopulta ihan hyvin, sain myös gradun päätökseen (itse asiassa juuri tänään) ja tiedättekö mitä, novellihaastekin jatkuu! Käykää lukemassa lisää Ompun blogista.

Matkani novellien kanssa jatkuu ja se jatkuisi, vaikkei novellihaaste jatkuisikaan. Noin vuosi sitten taisin lopullisesti oivaltaa, miten hieno, mutta taitoa vaativa tekstilaji se on, ja tämä haaste vain vahvisti tuota oivallusta. Kiitos Ompulle ihanasta haasteesta!

6.5.2017

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua


Reader, why did I marry him? -blogin lanseeraama novellihaaste on edennyt jo toiseksi viimeiseen päiväänsä, joten nyt on viimeiset hetket vielä blogata luetuista novelleista. Viimeiseksi haastekirjakseni jääkin Erkka Mykkäsen varsin omalaatuinen esikoisnovellikokoelma Kolme maailmanloppua.

Kolme maailmanloppua sisältää yhteensä 25 lyhyttä novellia. Ne on jaettu kolmeen eri osioon, mille en oikein keksi muuta selitystä kuin sen, että keskimmäiseen osioon on koottu kaikki kokoelman pisimmät, vaikkakin alle kymmenen sivun mittaiset novellit ja kahteen muuhun osioon ne lyhyet, vain sivun mittaiset tekstit. En siis havainnut osioissa esimerkiksi mitään novelleja yhdistäviä teemoja.

Tarinoiltaan kokoelman novellit ovat hyvin erityyppisiä. Valtaosa niistä kuitenkin alkaa varsin normaalina ja arkisena reaalimaailman kuvauksena, mutta sitten tulee jokin enemmän tai vähemmän absurdi ja usein ruma käänne, joka keikauttaa kaiken ympäri. Usein novelli myös päättyy tähän absurdiin käänteeseen, sitä ei selitetä lukijalle sen enempää. Aivoni olivatkin solmussa tuon tuostakin, mutta nautittavalla tavalla. Joitakin novelleja yhdistää myös ajalla leikitteleminen, sitä väännellään ja käännellään luonnottomin tavoin. Vaikka kokoelman novellit ovat pisimmilläänkin lyhyitä, on niihin saatu mahtumaan kaikki olennainen. Valtaosa niistä kertoo jostain tietystä, lyhyestä hetkestä, mutta muutamat kattavat lähes koko elämän. Olipa kokoelman novellien aikajänne mikä tahansa, ovat ne kuitenkin aivan yhtä tarkkanäköisiä.

Kuten usein näin monen novellin kokoelman suhteen käy, osa sen novelleista oli minusta erittäin hyviä ja vaikuttavia, osa menetteli. Mieleeni jäi novelleja tasaisesti kokoelman eri osioista eli niin lyhyet kuin hieman pidemmätkin tekstit maistuivat. Suosikkini tulevat myös kokoelman kaikista eri osioista: Novellissa Pelastus hukkuvaa pelastamaan menevä henkilö saa turpiinsa kaksoisolennoltaan. Eteinen kertoo teatterista kotiin palaavasta pariskunnasta ja siitä, mitä tapahtuu, kun mies katuu eteisen lattialle, katse kohdistuneena eteisen valkoiseen lipastoon. Novelli Hälytys sijoittuu koulun välitunnille. Lapsilaumalla on tapana välituntisin pistellä erästä poikaa teräväksi teroitetuilla lyijykynillä, mutta tällä kertaa he eivät lopetakaan sitä kellon soittaessa välitunnin päättymisen merkiksi. Kokoelman loppupuolella oleva kertomus Meri on sen koskettavin. Siinä mies vie muistisairaan vanhan naisen merelle soutelemaan eivätkä he tiedä, mihin ovat menossa ja mistä tulossa.

Tulin lopulta lukeneeksi novellihaasteeseen yhteensä 84 novellia. Palaan huomenna haastekoosteen kera.


––

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
WSOY 2015, 86 s.

3.5.2017

Katja Kallio: Yön kantaja


Iltaisin Amanda nukahti heti mentyään levolle, mutta heräsi jo minuuttia tai paria myöhemmin, ja makasi valveilla tunteja. Aamuyöt menivät niin kevyessä unessa, ettei se ollut unta ollenkaan vaan vain hiukan ohentunutta olemista. Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. Sen hiussäröt hiersivät toinen toistaan vasten. Silmät raapivat kivisinä silmäkuoppien kiiltävää pintaa. Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa.

Amanda Fredrika Aaltonen on kuumailmapallossa matkalla Pariisiin. Mitä Pariisissa on, sitä ei Amandakaan tiedä – ehkä rakkaus? – ja tuuli kuljettaa hänet sinne minne hän ikinä mielii. Amanda on levoton kulkijasielu, irtolainen, joka ei oikein osaa asettua minnekään. Hän ei sovi 1800-luvun naiselle annettuun muottiin, vaan näpistelee, juopottelee ja myy itseään. Amanda haluaa tehdä asiat oman mielensä mukaan eikä välitä muiden mielipiteistä.

Sitten Amanda joutuu vankilaan ja vankilan kautta Seilin saaren mielisairaalaan. Diagnoosi on insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus. Todisteita erilaiselle, moraalittomana pidetylle käytökselle eli käytännössä mielisairaudelle saatettiin siis hakea aina kuukautiskierrosta asti. Eli riitti, että oli nainen. Myös esimerkiksi köyhyys, yhteiskuntaluokka, siviilisääty ja rotuoppi vaikuttivat siihen, miten naista katsottiin. Alaluokkaisen, naimattoman naisen uskottiin olevan kaikista taipuvaisin moraalittomaan käytökseen ja hulluuteen.

Kun kerran on Seilin saarelle joutunut, ei sieltä käytännössä ole pois tulemista. Vihdoinkin Amandan täytyy asettua aloilleen, sopeutua elämään muiden potilaiden kanssa, alistua hoitajien valtaan. Elämä suljetulla saarella voi olla pitkästyttävää, varsinkin jos ei itse pidä itseään hulluna, mutta kaikkeen tottuu, Amandakin. Silti hänen sisällään pysyy tietynlainen kipinä, joka kantaa Amandaa eteenpäin läpi pettymysten ja onnen hetkien.

Katja Kallion uutuusromaanin Yön kantaja päähenkilö pohjautuu todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864–1918) elämään. Hän oli yksi niistä sadoista mielisairaana pidetyistä naisista, jotka lähetettiin hoidettavaksi Seilin saaren mielisairaalaan, joka toimi aina vuoteen 1962 saakka. Mistään varsinaisesta psykiatrisesta hoidosta ei voida Seilin kohdalla puhua, vaan poikkeavana pidetyt naiset haluttiin vain saada pois muiden silmistä, eristää. Yön kantaja muistuttaa monin paikoin viime syksynä lukemaani Riitta Jalosen upeaa, niin upeaa Kirkkautta. Sekin kertoo oikeasti eläneestä naisesta, uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka hänkin oli omalaatuinen nainen ja jota hoidettiin aiheetta skitsofreenikkona. Jos pidit Kirkkaudesta, pidät luultavasti myös Yön kantajasta. Romaanit eivät kuitenkaan ole liian samanlaisia yhteneväisistä teemoistaan huolimatta.

Olen mieltänyt Katja Kallion ehkä hieman kevyemmän kirjallisuuden kirjoittajaksi. En tiedä, ehkä hän on ollutkin sitä. Yön kantaja on kuitenkin jotain ihan muuta. Ensinnäkin se on kirjoitettu erittäin taitavasti. Kieli soljuu ja hurmaa. Kallio ei kaihda rujojakaan ilmaisuja, mutta kieli on pääsääntöisesti miellyttävää ja pehmeää. Erityisen hienosti ja taidolla hän kuvaa Amandan sisäistä maailmaa sekä Seilin saaren asukkaiden välisiä suhteita ja valta-asetelmia. Kliseisesti todeten tunsin melkein itsekin olevani tuolla saarella Amandan ja muiden sen asukkaiden kanssa. Kallio tuo hienovaraisesti esiin Amandan muuttumisen, vaikka hän onkin pohjimmiltaan samanlainen kuin ennen. Eristys ja saarella tapahtuvat osittain kipeätkin asiat tekevät hänestä kuitenkin säyseämmän, tavallaan kohtalonsa hyväksyneen naisen.

Toiseksi romaani kysyy tärkeitä kysymyksiä, kuten mitä on normaali ja kuka sen määrittelee, ja millainen naisen tulee olla. Se ottaa vahvasti kantaa naisen asemaan sen historiallisuuden kautta. Hullaannun, jos romaani kertoo näistä asioista, ja tutkin niitä myös pian valmistuvassa pro gradussani (en tosin romaanien kontekstissa). Historian avulla voimme ainakin yrittää ymmärtää eri ilmiöitä ja siihen riittää yksikin tarina.

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja / Helmet-lukuhaaste 2017


––

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017, 380 s.