Jarkko Volanen: Hiekankantajat


Aura ja Henri toteuttavat unelmansa ja ostavat saaresta vanhan pappilan. Kaupunkilaispariskunnasta tulee nyt saaristolaisia, mutta idylli ei kestä kauaa: koittaa julma kevät. Luonto on saaristossa armoton, mutta jokin muukin uhkaa Auraa ja Henriä. Kesällä asiat ovat jo toisin.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat on kaunis ja hieman mystinen kertomus unelmista, niiden rikkoutumisesta ja selviytymisestä. Saaristo ja sen luonto on kuvattu ihastuttavasti – syntyy halu päästä eristyksiin lumen ympäröimään tupaan, jonka ulkopuolella ketut leikkivät, tai sitten keväällä jäiden särkymiseen heräävän meren äärelle. Tuossa tunteessa on myös jotain ahdistavaa, samoin kuin Hiekankantajien tapahtumissakin. Äärimmillään se saakin jännityskirjallisuuden piirteitä.

Hiekankantajat on valitettavasti koottu liian monesta eri palasesta: särkyvä unelma, Auran oma tragedia, parisuhdeongelmat, ketunpoikaset, epäilyttävät saaristolaiset, Auran suhde äitiinsä ja siskoonsa, lopun käänne, ainakin. Tuntuu siltä, että Volanen halusi mahduttaa jo esikoisromaaniinsa kaikki ne asiat, joista on aina halunnut kirjoittaa, vaikka olisi pitänyt säästellä. Osa romaanin tapahtumista ovat vieläpä sellaisia, joilla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, ja toiset sellaisia, joiden merkitystä alleviivataan liikaa. Onneksi jännite pysyy hyvin kasassa, vaikka mystisyyden sävyttämään tarinaan aukkoisuus olisi silti toiminut paremmin. Toivoin jopa, että Volanen olisi sukeltanut ihan reilusti maagiseen realismiin, se olisi ollut rohkeaa, erilaista. Nyt mystiset tapahtumat keritään kokonaan auki ja niistä tulee tylsän tavanomaisia.

Myös romaanin henkilöissä on epätasaisuutta. Fiksun oloinen Aura paljastuukin tietyissä asioissa ärsyttävän naiiviksi, Henri jää hyvin etäiseksi, osa saaristolaisista irrallisiksi ja Auran äiti ja sisko tarpeettomiksi. Volanen kuitenkin kirjoittaa kaunista, jopa kuulasta tekstiä, mikä näkyy parhaiten etenkin romaanin luontokuvauksissa ja Auran ajatuksissa. Tekstiin on kuitenkin livahtanut joitakin kliseisiä ilmauksia, jotka särähtävät korvaan, ja aivan liian yksityiskohtaista kuvailua keittiön sisustuksesta sekä Auran ja Henrin arkisista puuhista uudessa kodissaan. Tekstin epätasaisuus häiritsee alussa, lopussa se vetää jo paremmin.

Romaanin upea, myrskyävää merta ja kuparin sävyä yhdistelevä ulkoasu, joka on tietysti taitavan Elina Warstan käsialaa, lupaa enemmän kuin antaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että Hiekankantajat on Volasen esikoinen. Jos seuraavassa romaanissa tulee olemaan edes puolet Hiekankantajien luontokuvauksesta ja enemmän rohkeutta, kannattaa Volasen seuraavaa romaania odottaa.

5. Kirjassa liikutaan luonnossa / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos 2017, 247 s.

Tunnisteet: , , , , , , , ,