15.2.2017

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945


Havahduin tänään muokatessani Excel-tiedostoa, johon kokoan tämän vuoden luettua kirjojani ja muuta niihin ja lukemiseen liittyvää dataa, että olen melkein kuin vahingossa lukenut tänä vuonna jo kolme tietokirjaa. Mietin jo viime vuonna ja etenkin viime vuoden koosteita tehdessäni ottavani tämän vuoden yhdeksi projektiksi lukea enemmän tietokirjallisuutta, sillä luen sitä vapaa-ajallani ihan liian vähän. Päätin kuitenkin, etten uskalla asettaa sellaista tavoitetta, koska graduni tutkimuskirjallisuudessa on ollut ja tulee vielä olemaan ihan tarpeeksi sillä saralla. No, joko se ei ole ollut tarpeeksi tai sitten olen kaivannut ihan muunlaista tietoa päähäni vastapainoksi koulukurille sekä 1900-luvun kasvatusajattelulle ja sukupuolikäsityksille, sillä tietokirjallisuutta on nyt mennyt enemmän kuin olin ajatellutkaan. Pääasiassa olen silti pysynyt omalla alueellani eli historiassa. Poikkeus oli Jen Campbellin The Weird Things Customers Say in Bookshops, jonka luin jo alkuvuodesta.

Ville Kivimäen Tieto-Finlandian ja Vuoden historiateos -palkinnon vuonna 2013 voittanut Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 on kiinnostanut minua sen julkaisusta lähtien. Aloitin kirjan lukemisen jo jouluna, mutta sain sen päätökseen vasta tässä kuussa. Se ei kuitenkaan kerro kirjan tylsyydestä, vaan pikemminkin päinvastoin. Aihe eli suomalaissotilaiden mielenterveys viime sotien aikana on äärimmäisen kiinnostava, mutta myös äärimmäisen rankka. Kivimäen lähdeaineisto koostuu sotasairaaloiden psykiatrisen osastojen potilaskertomuksista, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoaineistosta, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoista ja sotapsykiatrien kirjoittamista tieteellisistä artikkeleista. Valtava lähdeaineisto tarjoaa hyvin monipuolisen ja -äänisen kuvan suomalaissotilaiden mielenterveydestä.

Toisen maailmansodan aikaan noin 18 000 suomalaissotilasta joutui psykiatriseen hoitoon. Psyykkisesti eri tavoin oireilleiden lukumäärä lienee siis paljon korkeampi, sillä kaikki eivät saaneet hoitoa tai oireet ilmaantuivat vasta sodan päättymisen jälkeen. Kirjan ensimmäisessä ja toisessa luvussa Kivimäki selvittää keitä psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat, "tärähtäneet", olivat, millaiset sotakokemukset yleensä johtivat psyykkisiin häiriöihin ja miten Suomen armeija suhtautui tähän alkuun yllättävään ilmiöön. Syyt sotilaiden "hermojen menettämiseen" olivat erilaiset sodan taisteluvaiheissa ja asemasotavaiheessa. Taisteluvaiheissa sotilaiden psyykkiset häiriöt johtuivat yleensä suoraan taisteluissa koetuista järkyttävistä tapahtumista ja kokemuksista, mutta asemasotavaiheessa mielen murtuminen johtui usein käytös- ja sopeutumisvaikeuksista, kotihuolista, masennuksesta ja toivottomuudesta, alkoholista ja uupumuksesta.

On vaikeaa selvittää keitä psykiatriseen hoitoon joutuneet miehet olivat, mutta Kivimäki pyrkii antamaan siihen vastauksen kysymällä olivatko toiset miehet alttiimpia mielenhäiriöille kuin toiset ja miksi. Selvin ero hoitoon joutuneiden ja joutumattomien välillä oli Kivimäen mukaan sotilaan ikä, sillä psykiatriset potilaat olivat keskimäärin vanhempia miehiä. Syynä tähän saattaa olla se, että vanhemmilla miehillä oli usein jo oma perhe, jonka pärjäämisestä aiheutuva huoli vaikutti rintamalla oloon ja siten myös mielenterveyteen. Lisäksi jatkosodan aikana hoitoon joutuneet vanhemmat sotilaat olivat todennäköisesti olleet mukana myös talvisodassa, jonka muistot ja traumat saattoivat laueta (uudelleen) jatkosodan aikana. Nuorempien sotilaiden mieliä saattoi suojata heidän seikkailunhalunsa ja se, ettei heillä ollut vielä omaa perhettä, josta kantaa huolta.

Jonkinlainen ero näyttää löytyvän myös sotilaan sosiaalisesta taustasta, mutta se liittyy pikemminkin joukkojen koostumukseen: etulinjassa taistelleet ja luonnollisesti raskaimpia sotakokemuksia kantaneet sotilaat olivat usein maanviljelijä- ja työläisperheiden poikia, kun taas upseeristo, jota oli vähemmän kuin tavallisia rivimiehiä ja jonka kyvykkyys sotimiseen oli kenties parempi, koostui ylemmän sosiaalisen taustan omaavista sotilaista. Valtaosa psykiatrisista potilaista oli juuri alemman sosiaalisen taustan omaavia miehiä ja upseerien osuus potilaista oli hyvin pieni. Vaikka Kivimäki löysi jonkinlaisia selityksiä sille, miksi toiset sotilaat olisivat voineet olla alttiimpia mielenhäiriöille kuin toiset, mitään yleispätevää selitystä sille ei voida kuitenkaan antaa. Mielen murtumiselta ei ollut suojassa lopulta yksikään sotilas.

Kirjan kolmas luku käsittelee sotilaiden selviytymistä rintaman väkivallan keskellä. Minkälaisia mentaalisia selviytymiskeinoja sotilaat muodostivat ja miten esimerkiksi rintamatoveruus kytkeytyi sodalle annettuihin kollektiivisiin kansallisiin ja uskonnollisiin merkityksiin? Vanhempien sotilaiden psyykkisesti haavoittuvaisempi asema nousee esiin tässäkin: he eivät välttämättä kokeneet samanlaista yhteyttä nuorempiin tovereihinsa kuin nuoret keskenään, joten veljellinen toverihenki saattoi jäädä heikoksi. Lisäksi nuorilla miehillä näytti olevan vielä kiinteä äitisuhde, joka kannatteli heitä psyykkisesti. Vanhemmilla miehillä tällaista suhdetta ei yleensä enää ollut eikä suhde vaimoon tai lapsiin toiminut ihan samalla tavalla, vaan saattoi aiheuttaa enemmänkin ahdistusta ja huolta.

Neljännessä luvussa tarkastellaan suomalaista sotapsykiatriaa, siihen kuuluneita asenteita ja hoitokeinoja sekä millaisia oireita psyykkisesti sairastuneilla potilailla oli. Tutuksi tulevat niin insuliini-, Cardiazol- kuin sähköshokkihoidotkin. Ajan sotapsykiatrian mukaan pidempikestoiset ja vakavammat mielen häiriöt johtuivat sotilaasta itsestään, hänen "sairaalloisesta sielunrakenteestaan", matalasta älykkyydestään tai perimästään. Vasta sotien jälkeen alettiin hiljalleen ymmärtää, että syy psyykkiseen vammautumiseen saattoi olla sotakokemuksissa itsessään, ei yksilössä tai hänen olemuksessaan. Tätä ymmärryksen kehitystä vasten onkin järkyttävää, etteivät psyykkisesti vammautuneet sotilaat ole vielä 1990-luvullakaan saaneet sotainvalidikorvauksia. Tätä ja psyykkisten vammojen stigmaa käsitellään kirjan viidennessä ja viimeisessä luvussa.

Murtuneet mielet perustuu Kivimäen väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941–1944 (Åbo Akademi, 2013), minkä vuoksi se saattaa olla raskaslukuinen. Kivimäki kirjoittaa kyllä helposti ymmärrettävästi, mutta kuitenkin tieteellisesti, mikä ei yleensä saa ainakaan minua suhtautumaan kirjaan mukavan kevyenä välipalana, jonka hotkii hetkessä. Huomasin myös kangertelevani kirjan kolmannen luvun kanssa, sillä vaikka rintamalla selviytymisen keinot kytkeytyvätkin olennaisena osana aiheeseen, olin kiinnostuneempi varsinaisesta sotilaiden mielen murtumisesta, ajan sotapsykiatriasta ja sen hoitokeinoista. Lisäksi jonkin verran esiintyvä asioiden toisto oli puuduttavaa.

Murtuneet mielet on tärkeä teos vaietusta ja häpeälliseksi koetusta ilmiöstä, jota ei olla Suomessa tutkittu vielä läheskään tarpeeksi. Etenkin sodalta välttyneille ja vasta sotien jälkeen syntyneille se tuo edes jonkin tasoisen ymmärryksen tai ainakin kuvitelman siitä, millaisia mielenterveydellisiä ongelmia ja traumoja sota saattoi toisille aiheuttaa.

Koska mielenterveyden häiriöt pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin kaikki muutkin sairaudet, sijoitan teoksen Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.


––

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
WSOY 2013, 475 s.

10 kommenttia :

  1. Tärkeän oloinen kirja, joka on myös minulla ollut pitkään lukulistalla. Ehkäpä saan nyt sinun kirjoituksesi innoittamana aikaiseksi. Minusta vielä 2000-luvulla psyykkisten häiriöiden stigma on olemassa oleva ongelma, eikä nykyinen oirekeskeinen diagnostiikkajärjestelmä välttämättä ohjaa näkemään psykiatrisia häiriöitä jonain, mikä syntyy vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Selkokielellä sanoen: vieläkin psykiatriset häiriöt mielletään turhan yksioikoisesti joksikin, mikä johtuu henkilöstä itsestään eikä nähdä, että myös nykypäivänä ihmisten mielet oirehtivat kovaa painetta ja traumaattisia kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi, kirja herätti paljon ajatuksia.

      Ihan totta, mitä sanot psyykkisten häiriöiden stigman olemassaolosta yhä edelleen. Sen havaitsee hyvin siitä, miten karttavasti ihmiset usein suhtautuvat psyykkisesti sairaaseen ihmiseen, kun ei osata tai haluta nähdä sen sairauden taakse. Siltäkin kannalta tämä kirja on hyvin valaiseva, vaikka keskittyykin sotatraumoihin.

      Poista
  2. Luin kirjan kolme vuotta sitten ja pidin siitä kovasti - minua on aina kiinnostanut, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmismieleen, joten tämä kirja oli kuin minulle tehty. Otin kirjan uudelleenlukuun tänään - saa nähdä, mitä mieltä olen siitä tällä kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että luet tätä toista kertaa. Uskon, että herättää yhä ajatuksia, ehkä jopa uusiakin.

      Poista
  3. Erinomainen kirja, yksi parhaita lukemiani tietokirjoja. Luin alkuvuodesta Kivimäen uudemman, yhdessä Anssi Männistön kanssa koostaman sota-ajan valokuviin perustuvan Sodan särkemä arki. Suosittelen lämpimästi myös sitä luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, muistankin lukeneeni blogitekstisi kirjasta. Kirjoitin juuri Ketun, Koutaniemen ja Seppälän kirjasta Fintiaanien mailla, jossa sisällön ohella myös visuaalisuus ja valokuvat tekivät suuren vaikutuksen, joten valokuviin perustuvat kirjat kiinnostavat tällä hetkellä paljon.

      Poista
  4. Kuulostaapa erittäin mielenkiintoiselta. Luin vuosia sitten Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat -kirjan, jossa kuvattiin suomalaissotilaiden koukuttumista huumeisiin, sillä heitä hoidettiin niin vahvoilla lääkkeillä. Samalla vahva lääkitys vei pois myös henkistä kipua, ja olikin avartavaa lukea myös tästä puolesta suomalaisesta sotahistoriasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, laitan lukulistalle. Kirjailija onkin peruskoulun aikaisen luokkakaverini isoveli (!) Kyseessä lienee romaani? Se ei siis ole huono asia, on kyllä mielenkiintoisen aiheen ympärille rakennettu.

      Poista
  5. Ruma sota -artikkelikokoelmassa oli myös hyvä teksti suomalaissotilaiden päihteidenkäytöstä ja siitä, miten helposti huumeiksi miellettäviä lääkkeitä jaettiin sotilaille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästäkin vinkistä, tulee hyviä! Täytyy katsoa tuo teksti tai jopa koko kokoelma.

      Poista