Anneli Kanto: Lahtarit


Kyllä soli kauhia se kiirastorstaki. Sellaasta tappamista minen oo ikinä nähäny ja hyvä, jos en ikinä enää näekään. Minoon ny ollu Harmakeetonin taistelus nottei maailmanloppukaan voi tämän kauhiee olla.

Kiljaisin riemusta, kun sain tietää, että Anneli Kannolta on tulossa tänä vuonna uusi romaani. Rakastin kaksi vuotta sitten ilmestynyttä Pyöveliä, jossa erityisesti Kannon perehtyneisyys aiheeseensa ja aikakauteen sekä kerronnan taiturimaisuus tekivät vaikutuksen. Lahtarit on Pyöveliä kenties vieläkin vahvempi romaani.

Lahtarit julkaistiin Suomen sisällissodan alkamisen muistopäivänä 27. tammikuuta 2017. Sodan alkamisesta on nyt kulunut 99 vuotta. Romaanin julkaisu on perusteltua Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlavuonna, sillä olihan sisällissodalla ratkaiseva merkitys siinä, että Suomi sai myös jäädä itsenäiseksi maaksi – vaikkakin hyvin kipeällä tavalla.

Nimensä mukaisesti Lahtarit kertoo kaunistelematta sisällissodassa taistelleista valkoisista joukoista, pääasiassa eteläpohjalaisista tavallisista nuorista miehistä ja naisista kaiken kauhun keskellä. Romaani koostuu useista eri episodeista ja lukuisista kertojista, jotka vievät tapahtumia eteenpäin. Ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi esimerkiksi jääkäri, ambulanssilääkäri, kansanopistolainen, opettaja ja miesten sotajoukkoon soluttautuva nainen. Toiset kertojat ovat mukana romaanin loppuun asti, toiset taas vain vierailevat romaanin sivuilla kadotakseen sitten kokonaan. Lyhyitä episodimaisia lukuja rytmittävät vielä aidot, sodan tapahtumiin liittyvät dokumentaariset tekstit.

Mosaiikkimainen rakenne ei kuitenkaan tee hallaa romaanille, vaan siihen pääsee helposti sisälle ja lukuisat eri kertojat tekevät siitä hienon moniäänisen kudelman. Omaäänisyyttäkin löytyy, sillä eri kertojien puheissa vilisee erilaisia murteita, vahvimmin eteläpohjalaista, mikä lisää henkilöhahmojen persoonallisuutta ja todentuntuisuutta. Koko romaani ei kuitenkaan ole eri murteiden sävyttämä, vaan kirjakieltäkin käytetään. Ihailen suuresti sitä, miten suuren työn Kanto on tehnyt eri murteiden omaksumisessa.

Kuten Pyövelissä, myös Lahtareissa tapahtumat kuvataan hyvin realistisesti. Sota on siinä kamalaa, likaista, vastenmielistä ja kaoottista, ei lainkaan siloteltua. Ihmisiä ammutaan kirkon seinää vasten, ruumiita lojuu katujen varsilla ja niitä kaivetaan ylös joukkohaudoista. Kanto ei säästä lukijaa ällöttäviltä mielikuvilta, etenkään sodan loppuvaiheessa. Kammottavia kuvauksia tasapainottaa kuitenkin ymmärryksen ja toivon hetket sekä paikka paikoin esiin pilkahteleva musta huumori.

Luulen, ettei viime vuosina ole juurikaan julkaistu kirjallisuutta nimenomaan valkoisten toiminnasta sodassa – mieleeni sen sijaan tule useita punaisista kertovia kirjoja. Lahtarit ei kuitenkaan millään tavalla ota kantaa siihen, kumpi sodan osapuoli olisi voittonsa ansainnut. Kanto antaa sisällissodan osapuolille – mutta näkökulman vuoksi etenkin valkoisille – toisaalta hirviömäiset, toisaalta hyvin inhimilliset kasvot. Toisista kasvaa sodan aikana vihaisia ja katkeria, toiset taas eivät enää ymmärrä miksi ovat lähteneet siihen mukaan.

Lahtarit on hieno, koskettava ja tasapainoisesti faktaa ja fiktiota yhdistävä romaani. Se on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmin julkaistulle romaanille Veriruusut (2008), joka taas kertoo punaisista naiskaartilaisista. Sen laitan oitis lukulistalle.

Muissa blogeissa: Tekstiluola, Lumiomena ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

6. Kirjassa on monta kertojaa / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017, 389 s.

Tunnisteet: , , , , , , ,