23.2.2017

The Walter Scott Prize for Historical Fiction 2017: pitkälista


The Walter Scott Prize myönnetään vuosittain edellisvuoden parhaimmalle historialliselle romaanille. Se on kirjallisuuspalkintokatsauksiini valikoimistani palkinnoista nuorin, perustettu vuonna 2010. Palkintoon ehdolle asetettavan romaanin tulee olla kirjoitettu englannin kielellä ja julkaistu ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa, Irlannissa tai jossakin Kansainyhteisön maassa edellisenä kalenterivuonna. Ehtona on myös, että suurimman osan romaanin tapahtumista tulee sijoittua vähintään 60 vuoden takaiseen aikaan.

Tässä ovat vuoden 2017 kolmetoista pitkälistalaista:


Jo Baker: A Country Road, A Tree

Longbournin talossa tutun Bakerin uusin romaani kertoo nuoresta Samuel Beckettistä, jonka tie vie Irlannista Ranskaan keskelle toista maailmansotaa. Siellä hän tapaa upean ranskalaisnaisen, työskentelee Ranskan vastarintaliikkeen hyväksi ja pakenee lopulta maaseudulle. Nämä tapahtumat olivat kuitenkin vasta alkua Beckettin kirjailijan uralle.


Julian Barnes: The Noise of Time

Romaani venäläisestä säveltäjästä Dmitri Šostakovitšista, joka on vähällä menettää uransa ja jopa henkensä Stalinin vainoissa. Musiikissa on kuitenkin voimaa.


Sebastian Barry: Days Without End

Nuori Thomas McNulty värväytyy Yhdysvaltojen armeijaan. Eletään 1800-luvun puoliväliä, intiaanisotien ja sisällissodan aikaa. Mitä tapahtuu, kun Thomas ja hänen kaverinsa John kohtaavat kauniin Sioux-heimon tytön, Winonan?


Richard Francis: Crane Pond

Romaani alunperin oikeudenmukaisena tuomarina tunnetusta Samuel Sewallista, joka on jäänyt historiaan yhtenä Salemin noitaoikeudenkäyntien tuomareista. Hän oli heistä ainoa, joka lopulta myönsi hirvittävän erehdyksen tapahtuneen.


Linda Grant: The Dark Circle

Toisen maailmansodan jälkeiseen tuberkuloosiparantolaan sijoittuva romaani, joka kertoo sen persoonallisista asukkaista. Keskiössä ovat yhdeksäntoistavuotiaat juutalaiskaksoset, Lenny ja Miriam.


Charlotte Hobson: The Vanishing Futurist

Eletään Venäjän vallankumouksen vuotta. Monien muiden paetessa maasta, nuori Moskovassa asuva englantilainen kotiopettajattar Gertie lähtee karismaattisen keksijän Nikita Slavkinin matkaan kommuuniin ja hänen elämänsä muuttuu kertaheitolla.


Hannah Kent: The Good People

Nóra Leahy on menettänyt sekä tyttärensä että miehensä ja joutuu nyt yksin huolehtimaan neljävuotiaasta tyttärenpojastaan Micheálista, joka ei osaa kävellä eikä puhua. Nóra palkkaa avukseen nuoren Maryn ja he päättävät yhdessä hakea Micheálille apua paikalliselta parantajalta. Mutta kyläläisten mielestä tuo outo lapsi on syypää kaikkiin kylää kohdanneisiin onnettomuuksiin.


Ed O'Loughlin: Minds of Winter

Eri ajoissa ja paikoissa liikkuva tarina 1800-luvun napajäätiköille matkanneista löytöretkeilijöistä, Sir John Franklinin retkikunnan katoamisesta ja kadonneista sukulaisista.


Sarah Perry: The Essex Serpent

Leskeksi jäänyt Cora Seaborne muuttaa Lontoosta Aldwinterin pitäjään Essexiin. Will Ransome on pitäjän pastori. Kylä menee sekaisin, kun huhut myyttisen, ihmiselämiä riistävän Essexin käärmeen paluusta alkavat levitä. Cora on haltioissaan, mutta Will uskoo paniikin johtuvan kyläläisten moraalisesta heikkoudesta.


Dominic Smith: The Last Painting of Sara de Vos

1631: Sara de Vos on ensimmäinen naispuoleinen maalari, joka hyväksytään Saint Luken killan jäseneksi. 1957: asianajaja Marty de Groot ihailee makuuhuonessaan satoja vuosia suvussaan ollutta maalausta. Sen uskotaan olevan de Vosin ainoa säilynyt maalaus. 2000: nuori taidehistorian opiskelija Ellie ajautuu mukaan taideväärennökseen – ja kyseessä on tietysti de Vosin maalaus.


Francis Spufford: Golden Hill

Komea tuntematon nuorukainen astuu ulos Englannista tulleesta laivasta New Yorkin Manhattanilla vuonna 1746, tuhannen punnan vekseli taskussaan. Eikä hän aio kertoa, mitä hän tekee tuhannella punnalla. Odottaessaan rahojaan nuorukainen päättää tutustua kaupunkiin, vauhdikkain seurauksin.


Graham Swift: Mothering Sunday

Romanttinen 1920-luvulle sijoittuva tarina palvelustytöstä ja naapurissa asuvasta pojasta, varakkaasta perillisestä, jotka rakastuvat toisiinsa. Mutta poika on menossa naimisiin toisen tytön kanssa.


Rose Tremain: The Gustav Sonata

Melankolinen tarina kahden miehen, Gustavin ja Antonin, ystävyydestä puolueettomassa Sveitsissä toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen.

––

Tämän vuoden pitkälistalla onkin useampi pääasiassa muiden palkintojen ehdokasasetteluista tuttu teos. Peräti neljä kirjaa oli mukana myös viime Costa Book Awardseissa: Sebastian Barryn Days Without End (joka myös voitti), Sarah Perryn The Essex Serpent, Francis Spuffordin Golden Hill ja Rose Tremainin The Gustav Sonata. Muut minulle tutut teokset ovat Julian Barnesin The Noise of Time, joka oli minulla hetken aikaa jo lainassa kirjastosta, mutta en ehtinytkään lukea sitä, ja Hannah Kentin The Good People, jonka sain vasta syntymäpäivälahjaksi.

Yhtäkään en ole näistä ehdokkaista lukenut, mutta kiinnostavimmat ovat ehkäpä Barnesin, Francisin, Grantin, luonnollisesti Kentin, Perryn ja Tremainin kirjat. Kaiken kaikkiaan silti monipuolinen joukko viime vuoden historiallisten romaanien kärkeä.

Mitä mieltä olette ehdokkaista? Käykää katsomassa vielä Walter Scott Prizen akatemian koostama lista kahdestakymmenestä muusta ansiokkaasta viime vuonna julkaistusta historiallisesta romaanista.

Lyhytlista julkaistaan maaliskuussa.

22.2.2017

Anneli Kanto: Lahtarit


Kyllä soli kauhia se kiirastorstaki. Sellaasta tappamista minen oo ikinä nähäny ja hyvä, jos en ikinä enää näekään. Minoon ny ollu Harmakeetonin taistelus nottei maailmanloppukaan voi tämän kauhiee olla.

Kiljaisin riemusta, kun sain tietää, että Anneli Kannolta on tulossa tänä vuonna uusi romaani. Rakastin kaksi vuotta sitten ilmestynyttä Pyöveliä, jossa erityisesti Kannon perehtyneisyys aiheeseensa ja aikakauteen sekä kerronnan taiturimaisuus tekivät vaikutuksen. Lahtarit on Pyöveliä kenties vieläkin vahvempi romaani.

Lahtarit julkaistiin Suomen sisällissodan alkamisen muistopäivänä 27. tammikuuta 2017. Sodan alkamisesta on nyt kulunut 99 vuotta. Romaanin julkaisu on perusteltua Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlavuonna, sillä olihan sisällissodalla ratkaiseva merkitys siinä, että Suomi sai myös jäädä itsenäiseksi maaksi – vaikkakin hyvin kipeällä tavalla.

Nimensä mukaisesti Lahtarit kertoo kaunistelematta sisällissodassa taistelleista valkoisista joukoista, pääasiassa eteläpohjalaisista tavallisista nuorista miehistä ja naisista kaiken kauhun keskellä. Romaani koostuu useista eri episodeista ja lukuisista kertojista, jotka vievät tapahtumia eteenpäin. Ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi esimerkiksi jääkäri, ambulanssilääkäri, kansanopistolainen, opettaja ja miesten sotajoukkoon soluttautuva nainen. Toiset kertojat ovat mukana romaanin loppuun asti, toiset taas vain vierailevat romaanin sivuilla kadotakseen sitten kokonaan. Lyhyitä episodimaisia lukuja rytmittävät vielä aidot, sodan tapahtumiin liittyvät dokumentaariset tekstit.

Mosaiikkimainen rakenne ei kuitenkaan tee hallaa romaanille, vaan siihen pääsee helposti sisälle ja lukuisat eri kertojat tekevät siitä hienon moniäänisen kudelman. Omaäänisyyttäkin löytyy, sillä eri kertojien puheissa vilisee erilaisia murteita, vahvimmin eteläpohjalaista, mikä lisää henkilöhahmojen persoonallisuutta ja todentuntuisuutta. Koko romaani ei kuitenkaan ole eri murteiden sävyttämä, vaan kirjakieltäkin käytetään. Ihailen suuresti sitä, miten suuren työn Kanto on tehnyt eri murteiden omaksumisessa.

Kuten Pyövelissä, myös Lahtareissa tapahtumat kuvataan hyvin realistisesti. Sota on siinä kamalaa, likaista, vastenmielistä ja kaoottista, ei lainkaan siloteltua. Ihmisiä ammutaan kirkon seinää vasten, ruumiita lojuu katujen varsilla ja niitä kaivetaan ylös joukkohaudoista. Kanto ei säästä lukijaa ällöttäviltä mielikuvilta, etenkään sodan loppuvaiheessa. Kammottavia kuvauksia tasapainottaa kuitenkin ymmärryksen ja toivon hetket sekä paikka paikoin esiin pilkahteleva musta huumori.

Luulen, ettei viime vuosina ole juurikaan julkaistu kirjallisuutta nimenomaan valkoisten toiminnasta sodassa – mieleeni sen sijaan tule useita punaisista kertovia kirjoja. Lahtarit ei kuitenkaan millään tavalla ota kantaa siihen, kumpi sodan osapuoli olisi voittonsa ansainnut. Kanto antaa sisällissodan osapuolille – mutta näkökulman vuoksi etenkin valkoisille – toisaalta hirviömäiset, toisaalta hyvin inhimilliset kasvot. Toisista kasvaa sodan aikana vihaisia ja katkeria, toiset taas eivät enää ymmärrä miksi ovat lähteneet siihen mukaan.

Lahtarit on hieno, koskettava ja tasapainoisesti faktaa ja fiktiota yhdistävä romaani. Se on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmin julkaistulle romaanille Veriruusut (2008), joka taas kertoo punaisista naiskaartilaisista. Sen laitan oitis lukulistalle.


6. Kirjassa on monta kertojaa / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017, 389 s.

17.2.2017

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla


Lääkäri Arne Vainio hoitaa diabetespotilaita Fond du Lacin reservaatissa. Lyz Jaakola vetää naisten rumpuryhmää, joka esittää vanhoja ojibwa-intiaanien lauluja. Jim ja Rebecca Gawboyn koti toimii autististen, hyväksikäytettyjen intiaanilasten orpokotina. Sue Raker hoitaa mehiläistilaansa Ylä-Michiganissa. Entinen sekakäyttäjä Shauna Pelto rauhoittuu reservaattinsa metsässä.

Ehkä mietit, miksi osalla yllä mainituista henkilöistä on varsin tutun kuuloiset nimet. He ovat kaikki fintiaaneja, suomalaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Ja juuri heistä ja muista fintiaaneista Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän yhteisteos Fintiaanien mailla kertoo.

Fintiaanien mailla vie lukijansa suoraan fintiaaniuden ytimeen, sen historiaan ja nykypäivään. Sen ensimmäinen puolisko keskittyy kertomaan, keitä fintiaanit ovat, ja miten ja miksi suomalaiset ja ojibwa-intiaanit kohtasivat toisensa. Ojibwa-intiaaneja ja suomalaisia lähensivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa muun muassa rakentamistaito, metsä ja sauna, mutta myös köyhyys, sosiaalinen syrjäytyminen ja alkoholi. Osa asioita, jotka yhdistävät meitä vielä nykyäänkin, hyvässä ja pahassa. Oivana taustatietona käydään läpi myös sitä, miten suomalaiset alkujaan päätyivät nykyisten fintiaanien asuinsijoille Suurten järvien alueelle Pohjois-Amerikkaan, mitä he siellä tekivät ja keitä ojibwa-intiaanit ovat ja millainen on heidän historiansa.


Kettu, Koutaniemi ja Seppälä tekivät kolmen vuoden tutkimusmatkan Pohjois-Amerikkaan, jolloin he ehtivät löytää, nähdä, kokea ja tuntea hyvin paljon. Kirjan toinen puolisko pohjautuu naisten konkreettisiin matkoihin fintiaanien mailla ja sen tutkimusote on enemmän antropologinen ensimmäisen puoliskon historiallisen sijaan. Siinä pureudutaan (f)intiaanien elämään reservaateissa nykypäivänä ja historiassa, heidän hengellisiin tapoihinsa ja intiaanien harjoittamaan aktivismiin oikeuksiensa puolesta.

Fintiaanien mailla on sekä visuaalisesti että sisällöllisesti komea teos. Siinä on runsaasti Meeri Koutaniemen varsin henkeäsalpaavan tunnelmallisia valokuvia, jotka sopivat hyvin kauniin yksinkertaiseen ja väljään taittoon. Katja Kettu taas on kirjoittanut kirjaan intiaanien kansanperinteeseen pohjautuvia tarinoita. Niiden funktion näin hieman turhaksi, mutta toki ne vielä syvensivät intiaanien maailmankatsomuksesta ja uskomuksista tuotua kuvaa. Nähdäkseni Maria Seppälä on vastannut kirjan muusta tekstistä. Kerronta on paikoitellen ehkä hieman kömpelöä, mutta kirjan aihe on sen verran kiinnostava, ettei se liiemmin häirinnyt.


Fintiaanien mailla yhdistelee sujuvasti mikro- ja makrotason tutkimusta. Se kertoo nykyajan fintiaaneista, jotka enemmän tai vähemmän identifioivat itsensä kyseiseen perimään, ja heidän päivittäisestä elämästään reservaateissa. Heidän elämänsä ei useimmiten ole kovin helppoa, mikä juontaa juurensa historiaan, alkuperäiskansojen järkyttävään kohteluun, ja kytkeytyy nykypäivän uusiin yhteiskunnallisiin taisteluihin. Mutta kirjassa esiintyvien ihmisten tarinoissa on kuitenkin myös sitkeyttä (sisua?), lämpöä ja toivoa.

Fintiaanien mailla on tuhti, tärkeä ja äärimmäisen mielenkiintoinen tietopaketti aiheesta, jota ei olla vielä liiemmin dokumentoitu. Lämmin suositus.


48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016, 316 s.

15.2.2017

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945


Havahduin tänään muokatessani Excel-tiedostoa, johon kokoan tämän vuoden luettua kirjojani ja muuta niihin ja lukemiseen liittyvää dataa, että olen melkein kuin vahingossa lukenut tänä vuonna jo kolme tietokirjaa. Mietin jo viime vuonna ja etenkin viime vuoden koosteita tehdessäni ottavani tämän vuoden yhdeksi projektiksi lukea enemmän tietokirjallisuutta, sillä luen sitä vapaa-ajallani ihan liian vähän. Päätin kuitenkin, etten uskalla asettaa sellaista tavoitetta, koska graduni tutkimuskirjallisuudessa on ollut ja tulee vielä olemaan ihan tarpeeksi sillä saralla. No, joko se ei ole ollut tarpeeksi tai sitten olen kaivannut ihan muunlaista tietoa päähäni vastapainoksi koulukurille sekä 1900-luvun kasvatusajattelulle ja sukupuolikäsityksille, sillä tietokirjallisuutta on nyt mennyt enemmän kuin olin ajatellutkaan. Pääasiassa olen silti pysynyt omalla alueellani eli historiassa. Poikkeus oli Jen Campbellin The Weird Things Customers Say in Bookshops, jonka luin jo alkuvuodesta.

Ville Kivimäen Tieto-Finlandian ja Vuoden historiateos -palkinnon vuonna 2013 voittanut Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 on kiinnostanut minua sen julkaisusta lähtien. Aloitin kirjan lukemisen jo jouluna, mutta sain sen päätökseen vasta tässä kuussa. Se ei kuitenkaan kerro kirjan tylsyydestä, vaan pikemminkin päinvastoin. Aihe eli suomalaissotilaiden mielenterveys viime sotien aikana on äärimmäisen kiinnostava, mutta myös äärimmäisen rankka. Kivimäen lähdeaineisto koostuu sotasairaaloiden psykiatrisen osastojen potilaskertomuksista, Päämajan Lääkintäosaston sota-ajan arkistoaineistosta, suomalaissotilaiden muistitietoaineistoista ja sotapsykiatrien kirjoittamista tieteellisistä artikkeleista. Valtava lähdeaineisto tarjoaa hyvin monipuolisen ja -äänisen kuvan suomalaissotilaiden mielenterveydestä.

Toisen maailmansodan aikaan noin 18 000 suomalaissotilasta joutui psykiatriseen hoitoon. Psyykkisesti eri tavoin oireilleiden lukumäärä lienee siis paljon korkeampi, sillä kaikki eivät saaneet hoitoa tai oireet ilmaantuivat vasta sodan päättymisen jälkeen. Kirjan ensimmäisessä ja toisessa luvussa Kivimäki selvittää keitä psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat, "tärähtäneet", olivat, millaiset sotakokemukset yleensä johtivat psyykkisiin häiriöihin ja miten Suomen armeija suhtautui tähän alkuun yllättävään ilmiöön. Syyt sotilaiden "hermojen menettämiseen" olivat erilaiset sodan taisteluvaiheissa ja asemasotavaiheessa. Taisteluvaiheissa sotilaiden psyykkiset häiriöt johtuivat yleensä suoraan taisteluissa koetuista järkyttävistä tapahtumista ja kokemuksista, mutta asemasotavaiheessa mielen murtuminen johtui usein käytös- ja sopeutumisvaikeuksista, kotihuolista, masennuksesta ja toivottomuudesta, alkoholista ja uupumuksesta.

On vaikeaa selvittää keitä psykiatriseen hoitoon joutuneet miehet olivat, mutta Kivimäki pyrkii antamaan siihen vastauksen kysymällä olivatko toiset miehet alttiimpia mielenhäiriöille kuin toiset ja miksi. Selvin ero hoitoon joutuneiden ja joutumattomien välillä oli Kivimäen mukaan sotilaan ikä, sillä psykiatriset potilaat olivat keskimäärin vanhempia miehiä. Syynä tähän saattaa olla se, että vanhemmilla miehillä oli usein jo oma perhe, jonka pärjäämisestä aiheutuva huoli vaikutti rintamalla oloon ja siten myös mielenterveyteen. Lisäksi jatkosodan aikana hoitoon joutuneet vanhemmat sotilaat olivat todennäköisesti olleet mukana myös talvisodassa, jonka muistot ja traumat saattoivat laueta (uudelleen) jatkosodan aikana. Nuorempien sotilaiden mieliä saattoi suojata heidän seikkailunhalunsa ja se, ettei heillä ollut vielä omaa perhettä, josta kantaa huolta.

Jonkinlainen ero näyttää löytyvän myös sotilaan sosiaalisesta taustasta, mutta se liittyy pikemminkin joukkojen koostumukseen: etulinjassa taistelleet ja luonnollisesti raskaimpia sotakokemuksia kantaneet sotilaat olivat usein maanviljelijä- ja työläisperheiden poikia, kun taas upseeristo, jota oli vähemmän kuin tavallisia rivimiehiä ja jonka kyvykkyys sotimiseen oli kenties parempi, koostui ylemmän sosiaalisen taustan omaavista sotilaista. Valtaosa psykiatrisista potilaista oli juuri alemman sosiaalisen taustan omaavia miehiä ja upseerien osuus potilaista oli hyvin pieni. Vaikka Kivimäki löysi jonkinlaisia selityksiä sille, miksi toiset sotilaat olisivat voineet olla alttiimpia mielenhäiriöille kuin toiset, mitään yleispätevää selitystä sille ei voida kuitenkaan antaa. Mielen murtumiselta ei ollut suojassa lopulta yksikään sotilas.

Kirjan kolmas luku käsittelee sotilaiden selviytymistä rintaman väkivallan keskellä. Minkälaisia mentaalisia selviytymiskeinoja sotilaat muodostivat ja miten esimerkiksi rintamatoveruus kytkeytyi sodalle annettuihin kollektiivisiin kansallisiin ja uskonnollisiin merkityksiin? Vanhempien sotilaiden psyykkisesti haavoittuvaisempi asema nousee esiin tässäkin: he eivät välttämättä kokeneet samanlaista yhteyttä nuorempiin tovereihinsa kuin nuoret keskenään, joten veljellinen toverihenki saattoi jäädä heikoksi. Lisäksi nuorilla miehillä näytti olevan vielä kiinteä äitisuhde, joka kannatteli heitä psyykkisesti. Vanhemmilla miehillä tällaista suhdetta ei yleensä enää ollut eikä suhde vaimoon tai lapsiin toiminut ihan samalla tavalla, vaan saattoi aiheuttaa enemmänkin ahdistusta ja huolta.

Neljännessä luvussa tarkastellaan suomalaista sotapsykiatriaa, siihen kuuluneita asenteita ja hoitokeinoja sekä millaisia oireita psyykkisesti sairastuneilla potilailla oli. Tutuksi tulevat niin insuliini-, Cardiazol- kuin sähköshokkihoidotkin. Ajan sotapsykiatrian mukaan pidempikestoiset ja vakavammat mielen häiriöt johtuivat sotilaasta itsestään, hänen "sairaalloisesta sielunrakenteestaan", matalasta älykkyydestään tai perimästään. Vasta sotien jälkeen alettiin hiljalleen ymmärtää, että syy psyykkiseen vammautumiseen saattoi olla sotakokemuksissa itsessään, ei yksilössä tai hänen olemuksessaan. Tätä ymmärryksen kehitystä vasten onkin järkyttävää, etteivät psyykkisesti vammautuneet sotilaat ole vielä 1990-luvullakaan saaneet sotainvalidikorvauksia. Tätä ja psyykkisten vammojen stigmaa käsitellään kirjan viidennessä ja viimeisessä luvussa.

Murtuneet mielet perustuu Kivimäen väitöskirjaan Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941–1944 (Åbo Akademi, 2013), minkä vuoksi se saattaa olla raskaslukuinen. Kivimäki kirjoittaa kyllä helposti ymmärrettävästi, mutta kuitenkin tieteellisesti, mikä ei yleensä saa ainakaan minua suhtautumaan kirjaan mukavan kevyenä välipalana, jonka hotkii hetkessä. Huomasin myös kangertelevani kirjan kolmannen luvun kanssa, sillä vaikka rintamalla selviytymisen keinot kytkeytyvätkin olennaisena osana aiheeseen, olin kiinnostuneempi varsinaisesta sotilaiden mielen murtumisesta, ajan sotapsykiatriasta ja sen hoitokeinoista. Lisäksi jonkin verran esiintyvä asioiden toisto oli puuduttavaa.

Murtuneet mielet on tärkeä teos vaietusta ja häpeälliseksi koetusta ilmiöstä, jota ei olla Suomessa tutkittu vielä läheskään tarpeeksi. Etenkin sodalta välttyneille ja vasta sotien jälkeen syntyneille se tuo edes jonkin tasoisen ymmärryksen tai ainakin kuvitelman siitä, millaisia mielenterveydellisiä ongelmia ja traumoja sota saattoi toisille aiheuttaa.

Koska mielenterveyden häiriöt pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin kaikki muutkin sairaudet, sijoitan teoksen Helmet-lukuhaasteen 2017 kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.


––

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
WSOY 2013, 475 s.

9.2.2017

International Dylan Thomas Prize 2017: pitkälista


International Dylan Thomas Prize on brittiläinen, alle 39-vuotiaalle kirjailijalle jaettava kirjallisuuspalkinto. Kilpailu on avoin kaikille kansallisuuksille ympäri maailman, kunhan ehdolle asetettava kirja vain on julkaistu englannin kielellä edellisen vuoden aikana. Kilpailu on avoin myös kaikille kirjallisuudenlajeille eli romaanien lisäksi ehdokkaana voi olla esimerkiksi novellikokoelmia, näytelmiä tai runoteoksia. Palkinnon isä eli Dylan Thomas oli itsekin runoilija. Voittaja saa 30 000 puntaa.

Viime vuoden pitkälista oli todella mielenkiintoinen, sain siitä monta uutta lukuvinkkiä. Toivotaan, että tämäkin lista olisi yhtä jännittävä. Viime vuonna Dylan Thomasilla palkittiin Max Porterin pienoisromaania ja runoutta yhdistelevä Grief Is the Thing with Feathers.

Pidemmittä puheitta, tässä ovat ehdokkaat tämän vuoden Dylan Thomas Prizen saajiksi:


Anuk Arudpragasm: The Story of a Brief Marriage

Kirja kertoo pikaisesti solmitusta avioliitosta srilankalaisella pakolaisleirillä keskellä maata repivää sisällissotaa. Tarina sijoittuu vain yhteen vuorokauteen.


Alys Conran: Pigeon

Traaginen, mutta silti hauska ja ennen kaikkea intensiivinen tarina lapsuuden ystävyydestä ja rikkoutumisesta. Tarina sijoittuu Walesiin.


Jonathan Safran Foer: Here I Am

Romaani Washington D.C.:ssä asuvasta viisihenkisestä juutalaisesta perheestä. Vanhempien avioliitto on romahtamassa, pojan Bar Mitzvah epäonnistuu ja Israelissa tapahtuu maanjäristys.


Yaa Gyasi: Homegoing

Tarina Ghanassa kotoisin olevista sisarpuolista, joista toinen myydään orjaksi, toinen nai brittiläisen orjakauppiaan.


Benjamin Hale: The Fat Artist and Other Stories

Novellikokoelma, jonka novelleja yhdistää absurdius ja filosofinen pohdiskelu, pelot ja mielihalut. Niissä tavataan ihmisiä, jotka ovat niin rakkauden, kateuden, suuruudenhulluuden kuin epätoivoisuudenkin reunalla.


Luke Kennard: Cain

Runokokoelma, jonka runoihin kietoutuu erikoisella tavalla Ensimmäinen Mooseksen kirja.


Hannah Kohler: The Outside Lands

Tarina siskosta ja veljestä. Veli on Vietnamissa ja melkein tappaa komentajansa. Sisko asuu Kaliforniassa, menee naimisiin ja liittyy sodanvastaiseen liikkeeseen.


Fiona McFarlane: The High Places

Novelleja, jotka liikkuvat eri maanosissa, ajoissa ja genreissä, ja jotka kertovat erilaisista tunteista ja olemassaolosta.


Helen Oyeyemi: What Is Not Yours Is Not Yours

Oyeyemin novellikokoelman maagisrealistisia novelleja yhdistää avain – mutta onko avain portti, lahja vai kutsu?


Sarah Perry: The Essex Serpent

Leskeksi jäänyt Cora Seaborne muuttaa Lontoosta Aldwinterin pitäjään Essexiin. Kylä menee sekaisin, kun huhut myyttisen, ihmiselämiä riistävän Essexin käärmeen paluusta alkavat levitä. Cora on haltioissaan, mutta pastori Will uskoo paniikin johtuvan kyläläisten moraalisesta heikkoudesta.


Safiya Sinclair: Cannibal

Sinclairin runot kertovat lapsuudesta Jamaikalla, rotusuhteista Amerikassa, naiseudesta, toiseudesta ja maanpaosta.


Callan Wink: Dog Run Moon: Stories

Novellikokoelma, jonka herkät, hauskat ja voimakkaat tarinat sijoittuvat Länsi-Yhdysvaltoihin.

––

Dylan Thomas Prizen pitkälista ei pettänyt taaskaan: mieletön joukko mitä mielenkiintoisempia kirjoja! Tuttujakin nimiä siellä on, Alys Conranin Pigeon, Jonathan Safran Foerin Here I Am, Yaa Gyasin Homegoing (suom. Matkalla kotiin, Otava – julkaistaan maaliskuussa), Helen Oyeyemin What Is Not Yours Is Not Yours ja Sarah Perryn The Essex Serpent. Yhtäkään en näistä jo tutuista ole vielä lukenut, mutta Oyeyemin kokoelma on hyllyssä.

Kahdestatoista pitkälistalaisesta valitaan lyhytlistalle puolet. Uskallatteko veikata, mitkä teokset sillä ainakin tullaan näkemään? Tai oletteko lukeneet näistä jo jotain? Minä veikkaan tai vähintään toivon ainakin Gyasin, Oyeyemin, Perryn ja Sinclairin teosten pääsevän lyhytlistalle. Lisäksi toivon Kohleria, koska siinä on niin ihastuttava kansi (mutta niin on monilla muillakin ehdokkailla).

Lisää ehdokkaista palkinnon sivuilla. Lyhytlista julkaistaan maaliskuun lopulla, joten jäämme jännittämään.

8.2.2017

Petri Tamminen: Suomen historia


Vuosi 1954: Äiti istui sängyn laidalla täysissä navettavaatteissa ja hiissasi itseään näin edestakaisin, että pitäisi mennä, pitäisi mennä, lehmät jo ammuu. Mutta ei millään saanut lasketuksi kirjaa käsistään, jatkoi vain lukemista, sodan käynyt lotta.

Nappasin välipalaksi Petri Tammisen Suomen historian, jonka välipalaolemus olikin harhaa. Noin 150-sivuisen kirjan kyllä lukaisee hetkessä läpi niin halutessaan, mutta sisältö on historiasta painava, vaikka lukija kokeekin siitä vain välähdyksiä, pieniä palasia eletystä elämästä. Kontekstissaan nuo välähdykset kuitenkin saavat laajemman merkityksen ja tarkoituksen.

Suomen historia koostuu useista näennäisesti lyhyistä ja pienistä, mutta varmasti kertojilleen merkityksellisistä muistoista aina Suomen itsenäistymisvuodesta viime vuoteen asti. Tamminen haastatteli kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä, joten muistot rakentuvat hyvin monenlaisista eri näkökulmista. On nuoria ja vanhoja, aikalaisia ja menneitä muistelevia, maalla ja kaupungissa asuvia, suoraan tapahtumien keskipisteessä ja sivussa olevia kertojia. Kirjassa ei käydä läpi ihan jokaista Suomen itsenäistä vuotta, mutta joistakin vuosista on useampia muistoja. Muistojen taustalla ovat niin sodat, jälleenrakennus, Helsingin olympialaiset, yleislakko, keskioluen vapautuminen, lama kuin Euroviisutkin. Myös suomalaiset merkkihenkilöt, kuten Armi Kuusela ja Kekkonen ovat painuneet monen muistelijan mieleen.

Tamminen kirjoittaa napakasti ja iskevästi. Vaikka muistot ovat lyhyitä, useimmat vain muutaman virkkeen mittaisia, kerronta ei ole mitenkään luetteloimasta, vaan jokaisen, pienenkin, muiston kohdalla on pysähdyttävä. Muistot kertovat hyvin inhimillisistä asioita jonkin tietyn hetken tai tapahtuman äärellä. Osa niistä on hyvinkin yksityisiä ja intiimejä, kuiskattuja salaisuuksia, osa veijarimaisia, hassuja sattumuksia. Muistoja leimaa traagisuus ja humoristisuus, useimmiten näiden vaihtelevan vahvuinen yhdistelmä.

Suomen historiasta tuli minulle merkittävämpi kuin ensin olin ajatellutkaan. Tamminen on taitava kertoja, joka osaa tiivistää lyhyeen muotoon kaiken tarpeellisen eikä hänen tekstinsä ole koskaan tylsää, vaan päinvastoin, se on hyvin vivahteikasta ja moniulotteista. Tamminen on hurmannut minut aiemmin teoksillaan Muita hyviä ominaisuuksia ja Meriromaani, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää.


8. Suomen historiasta kertova kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017, 157 s.

5.2.2017

Runeberg-palkinto 2017: voittaja

Runeberg-kirjallisuuspalkinto jaettiin tänään Runebergin päivänä. Joulukuussa julkistettu kahdeksan ehdokkaan lista oli mitä mielenkiintoisin, positiivisella tavalla hyvin erilainen kuin Finlandia-palkinnon ehdokaslista, vaikka yksi sama ehdokas siellä olikin. Omat ennakkosuosikkini olivat Riitta Jalosen Kirkkaus, joka oli viime vuonna paras lukemani kirja, ja Sinikka Vuolan Replika, jota en edelleenkään ole lukenut, mutta edistynyt asiassa sen verran, että lainasin sen jo kirjastosta.

Runeberg-palkinnon tänä vuonna saa:


Peter Sandström: Laudatur

Laudaturia kuvaillaan palkinnon perusteissa lennokkaan hauskaksi, aseistariisuvan haikeaksi ja kieleltään juurevan notkeaksi yllätysten romaaniksi. Hienot perustelut, yhdyn niihin myös oman lukukokemukseni perusteella.

Runeberg-palkinnon voittajan päättivät tänä vuonna kirjailija Tero Liukkonen, runoilija Tommi Parkko ja kirjallisuudentutkija Maili Öst. Palkintosumma on 10 000 euroa.

Vaikkeivät omat veikkaukseni (tai toivomukseni) osuneet kohdille, Sandströmin Laudaturin voitto ei harmita lainkaan. Se on hieno, monitasoinen romaani, jota suosittelee lämpimästi lähes kaikille. 

Voittiko teidän mielestä oikea teos?

4.2.2017

Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims


On vuosi 2020, kumma talvi. Jerusalemissa sataa lunta, Thames tulvii ja jäätyy, ja jättimäinen jäävuori ajelehtii kohti Skotlannin rannikkoa. Nuori mies nimeltä Dylan jättää pienen elokuvateatterinsa ja kotinsa Lontoossa ja matkustaa Clachan Fellsiin, pieneen skotlantilaiseen kylään keskelle traileriparkkia, aloittaakseen elämänsä alusta keskellä kylmintä talvea. Isoäiti ja äiti ovat hänen mukanaan, toinen jäätelöpurkissa, toinen Tupperware-astiassa.

Dylan saapuu Clachan Fellsiin keskellä yötä ja tapaa ensimmäisenä tulevan naapurinsa Constancen, joka kävelee unissaan ja kiillottaa kuuta. Seuraavana päivänä Dylan tapaa myös Constancen tyttären Stellan, joka oli ennen poika. Kun talvi, joka on oleva kaikkein kylmin sitten viimeisimmän jääkauden ellei vieläkin kylmempi, etenee, Dylan tutustuu naapureihinsa paremmin. Äidin ja isoäidin kuolema ja vähitellen paljastuva sukusalaisuus painaa häntä, mutta Constance on upea, viehättävä, jotain käsittämätöntä. Constance taas yrittää tasapainoilla tunteidensa ja tyttärensä hyvinvoinnin välillä ja Stella yrittää löytää itsensä ja uuden identiteettinsä pienen kyläyhteisön katseen alla. Samalla kolmikko tekee parhaansa selvitäkseen pitkän, kylmän, lähes 70 pakkasasteeseen kipuavan talven yli.

Jenni Faganin The Sunlight Pilgrims on hienovarainen lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Hienovaraisuudella tarkoitan sitä, ettei se mässäile ihmisten selviytymistaistelulla ja mahdollisella maailmanlopulla. Toki romaanissa on kyse myös niistä, mutta Fagan keskittyy kuvaamaan Dylanin, Constancen ja Stellan välisiä suhteita toisiinsa ja kyläyhteisöön sekä arkea ja arkisia, inhimillisiä tunteita ja ongelmia. Luvassa on ennätyskylmä talvi koko maapallolla eikä tiedetä, mitkä sen seuraukset ovat ja loppuuko se edes koskaan, mutta koheltamisen sijaan romaanin päähenkilöt ovat rauhallisia, tekevät mitä voivat ja toivovat parasta, jatkaen samalla elämäänsä parhaansa mukaan. The Sunlight Pilgrims on virkistävää vaihtelua kaoottisempien ja toiminnallisempien dystopioiden joukossa.

Tunsin oloni jopa seesteiseksi lukiessani The Sunlight Pilgrimsiä, vaikka lähestyvä jäävuori, koko ajan kiristyvä pakkanen ja muut uhkakuvat lymysivät koko ajan tapahtumien taustalla. Fagan kirjoittaa nimittäin herkällä tavalla keskittyen luomaan hienoja, visuaalisia hetkiä ja tunnelmapaloja, joiden edessä vain nauttii. Näitä hienoja hetkiä on romaanissa useita, mutta kenties mieleenpainuvin on sen loppu. Vieläkin menee kylmät väreet. Rakastuin myös romaanin henkilöihin, jotka eivät ole mitään sankareita, vaan ihan tavallisia ihmisiä etsimässä omaa paikkaansa ja identiteettiään. En muista, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa olisi ollut transsukupuolinen päähenkilö, ja se ilahdutti. Identiteettinsä kanssa kamppaileva, mutta lopulta kuitenkin toisten mielipiteistä välittämätön ja vahva Stella on mukavan monikerroksinen henkilöhahmo. Toisaalta myös Stellan äiti Constance on mielenkiintoinen henkilö, sillä vaikka hän on keskeinen hahmo tarinassa, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa toimi kirjan kertojana, vaan näemme hänet vain Dylanin ja Stellan kerronnan kautta. Emme siis oikeasti tiedä, mitä hän ajattelee ja tuntee.

The Sunlight Pilgrims oli sen verran hieno lukuelämys, että lisään Jenni Faganin mentaaliselle seurattavien kirjailijoiden listalleni. Toki aion lukea myös hänen esikoisromaaninsa The Panopticonin.

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims
William Heinemann 2016, 310 s.

2.2.2017

Margaret Atwood: Angel Catbird #1


Kun kuulin joskus viime vuonna, että Margaret Atwoodilta on tulossa sarjakuva (!), olin heti kiinnostunut. Atwood on kirjoittanut pitkän uransa aikana vaikka ja mitä, mutta sarjakuvat ovat hänen tuotannossaan uutta. Miksi Atwood on halunnut kirjoittaa sarjakuvan? Hän itse on asian suhteen varsin ironinen:

Some find it strange that a person known for her novels and poetry would take to writing comic books, especially comic books called Angel Catbird. Why is a nice literary old lady like me – an award-winning nice literary old lady – a nice literary old lady who should be resting on her laurels in her rocking chair, being dignified and iconic – why is such a nice old lady messing around with flying cat-owl superheroes and nightclubs for cat people, not to mention giant rat men? Strange.

Oikeasti Atwood on sarjakuvansa suhteen ihan tosissaan. Hän vietti lapsuutensa lukien, kirjoittaen ja piirtäen sarjakuvia. Ne ovat aina olleet osa hänen elämäänsä, joten miksi ei? Lisäksi Atwood on mukana Nature Canadan Cats and Birds -nimisessä kampanjassa, joka pyrkii levittämään tietoa vapaana liikkuvien kissojen aiheuttamista tuhoista etenkin lintupopulaatioissa. Hänen jo joitakin vuosia sitten ideoimansa sarjakuvasankari, Angel Catbird, sattui sopimaan hyvin ikään kuin kampanjan kasvoksi.

Angel Catbird nojaa vahvasti perinteisiin supersankarisarjakuviin. Sen päähenkilö on mies nimeltä Strig Feleedus, joka on aloittanut uuden työn yhtiössä, jossa hänen tehtävänään on ratkaista erään seerumin koodi. Seerumin avulla voidaan paikata vaurioituneita geenejä terveillä geeneillä ja siten vaikkapa parantaa sairauksia. Mutta erään kohtalokkaan onnettomuuden yhteydessä Strig altistuu itse kyseiselle seerumille. Kun hän tulee tajuihinsa, hänestä on tullut osaksi kissa, osaksi pöllö ja osaksi ihminen, Angel Catbird. Strig tapaa pian muita kaltaisiaan ja he saavat tietää, että joku on erittäin kiinnostunut Strigin muuttaneesta seerumista. Vaarallisen kiinnostunut.


Valitettavasti Angel Catbird ei tehnyt mitään kummoista vaikutusta. En oikeastaan uskonutkaan sen tekevän, vaikka olinkin hyvin kiinnostunut näkemään, millaisen sarjakuvan Atwood on luonut. Jo hahmon nimi Angel Catbird herättää vähän outoja mielikuvia eikä aiheetta. Hahmo on outo. Tyypissä ei ole lainkaan syvyyttä eikä liiemmin muita tunteita kuin himoa, ei ihmisenä eikä ihmiskissalintunakaan. Tuntuu, että hänen ainoa päämääränsä muuttumisensa jälkeen on päästä toisen kaltaisensa pöksyihin. Eläimen vietit, kyllä, mutta entä se ihmispuoli? Myös muut sarjakuvan hahmot ovat hyvin ohuita ja stereotyyppisiä.

Myös tarina on samanlainen kuin sen hahmot: ohut, liian nopeasti etenevä ja siinä on aivan liian tavallinen hyvä vastaan paha -asettelu. Välillä en tiennyt itkeäkö vai nauraa, joskus tapahtumat olivat niin kauheita ja siksi niin koomisia. Päätin nauraa, sillä elämä on liian lyhyt, jotta viitsisi vittuuntua yhteen sarjakuvaan.

Ihan täysin en Angel Catbirdiä kuitenkaan tyrmää, sillä sen piirustustyyli on aivan ok. Ei erikoisen hieno, mutta ei myöskään häiritsevä. Pidin myös kissahahmoista (etenkin niistä, jotka pystyivät olemaan ihan normaaleina kissoina) ja siitä, millaisen kampanjan yhteyteen sarjakuva on luotu. Jotakuta saattaa häiritä tällainen yhteys ja etenkin se, että sarjakuvan sivuille on ripoteltu tietoiskuja kampanjaan liittyen, mutta minua ei, koska aihe on tärkeä. Niin, ja saihan se minut myös nauramaan, vaikkei se ehkä ollutkaan sen tarkoitus. Tai sitten se nimenomaan oli juuri sen tarkoitus.

Angel Catbird saa jatkoa tässä kuussa, mutta en aio jatkaa sarjakuvan parissa.

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Margaret Atwood: Angel Catbird #1
Kuvitus: Johnnie Christmas
Värit: Tamra Bonvillain
Tekstaus: Nate Piekos of Blambot
Dark Horse 2016, 82 s.

1.2.2017

Costa Book Awards 2016: voittaja



Costa Book of the Year 2016 -voittaja julkistettiin eilen. Voittaja valittiin vuoden alussa julkistettujen kategorioiden voittajien joukosta. Ehdolla voittajiksi olivat:

Sebastian Barry: Days Without End (vuoden romaani)
Francis Spufford: Golden Hill (vuoden esikoisromaani)
Keggie Carew: Dadland : A Journey into Uncharted Territory (vuoden elämäkerta)
Alice Oswald: Falling Awake (vuoden runoteos)
Brian Conaghan: The Bombs That Brought Us Together (vuoden lastenkirja)

Ja vuoden 2016 parhaimman kirjan palkinnon vei


Sebastian Barry: Days Without End

Nuori Thomas McNulty värväytyy Yhdysvaltojen armeijaan. Eletään 1800-luvun puoliväliä, intiaanisotien ja sisällissodan aikaa. Mitä tapahtuu, kun Thomas ja hänen kaverinsa John kohtaavat kauniin Sioux-heimon tytön, Winonan?

Yllättäen voiton vei tänä vuonna romaani. Tai en tiedä, onko siinä mitään erityisen yllättävää muille kuin minulle, kun itse veikkailin muuta. Barryn romaani ei ollut niitä kiinnostavimpia romaani-kategorian alkuperäisistä ehdokkaista, joten en ole erityisen tohkeissani sen voitosta, mutta eipä se herätä mitään negatiivisiakaan tunteita. Jos kirja tulisi jossain vastaan, voisin mahdollisesti lukeakin sen.

Menikö palkinto oikealle kirjalle?