Peter Sandström: Laudatur


Peter Sandströmin Laudatur kertoo viisikymppisestä Peteristä, joka on menossa tapaamaan entistä työkaveriaan, professori Tulijärveä. Mutta ennen kuin päästään tapaamiseen asti, ehtii Peter käydä läpi elämäänsä nyt ja silloin vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Nyt Peterillä on 49-vuotias vaimo, jota hän kutsuu Seepraksi ja joka on raskaana eikä koskaan kotona, ja kaksi lasta, jotka ovat liuenneet hänen ulottumattomiinsa. Ja silloin ennen, vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan Peter oli vasta nuori mies, vierailemassa vanhempiensa luona ennen ensimmäistä kunnon työpaikkaansa. Silloin oli myös äiti, joka löi isää kuokalla päähän, ja isä ja Kroon hevosten selässä, rätisevän ja epävireisen soittokoneiston tahdissa kulkevassa karusellissa.

Sandströmin Laudatur on miehinen romaani. Se kertoo kahdessa sukupolvessa elävistä miehistä ja näiden vaikeuksista rakastaa ja olla hyvä isä. Naiset ovat romaanissa salaperäisiä, usvaan kääriytyviä sivuosan esittäjiä, mutta joita ilman tätäkään tarinaa ei olisi. Menneisyys valottuu nykyajan läpi, kun Peter kulkee pitkin Turun katuja ajatellen elämässään tekemiään virheitä. Niihin ei kuitenkaan auta kuin suhtautua armollisesti, sillä mitä muutakaan voi menettämättä kaikkea?

Sandströmin kertojaääni on vuorotellen hyvin melankolinen ja riemastuttava. Etenkin isän ja pojan vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan Ford Taunuksella tekemässä reissussa on jotain hyvin kaurismäkeläistä. Siinä on hiljaisia kuppiloita, emakkoja sorakuopalla ja riehakkaita karusellimatkoja, yhtä aikaa jotain äärimmäisen surullista ja koomista. Kuvaus tästä reissusta on se osa romaania, jossa ollaan kaikkein korkeimmalla, kirjaimellisesti lipputangon huipulla.

Laudaturia lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta Karl Ove Knausgårdia. Sandströmin tyyli kirjoittaa, aina autofiktiivistä(kö?) otetta myöten, on hyvin samankaltainen. Knausgård on vain hardcorempi. Romaanin alussa samankaltaisuus jostain syystä vähän ärsytti, mutta ärsytys lieveni kun Sandströmin oma ääni nousi yhä enemmän ja enemmän esiin. Lopulta päätin, että Sandström on kuin onkin varsin omaääninen kertoja, jota olen muistellut koko ajan lämpimämmin tähän iltaan asti. Laudatur vaikuttaa siis olevan romaani, joka vain kasvaa ajan myötä. En myöskään usko, että sen kaikkia nyansseja ja vertauskuvia voi saavuttaa vielä yhdellä lukukerralla.

Ymmärrän hyvin, miksi Laudatur oli tänä vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana. Jos palkinto olisikin mennyt sille, ei olisi harmittanut (vaikka samalla olen erittäin tyytyväinen, että se meni juuri Jukka Viikilän romaanille Akvarelleja Engelin kaupungista).

Muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirsin Book Club, Kirjakaapin kummitus, Luettua elämää, Kirja hyllyssä ja Kirja vieköön!

––

Peter Sandström: Laudatur
(Laudatur, 2016)
Suom. käsikirjoituksesta Outi Menna
S&S, 228 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , , ,