18.12.2016

Peter Sandström: Laudatur


Peter Sandströmin Laudatur kertoo viisikymppisestä Peteristä, joka on menossa tapaamaan entistä työkaveriaan, professori Tulijärveä. Mutta ennen kuin päästään tapaamiseen asti, ehtii Peter käydä läpi elämäänsä nyt ja silloin vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Nyt Peterillä on 49-vuotias vaimo, jota hän kutsuu Seepraksi ja joka on raskaana eikä koskaan kotona, ja kaksi lasta, jotka ovat liuenneet hänen ulottumattomiinsa. Ja silloin ennen, vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan Peter oli vasta nuori mies, vierailemassa vanhempiensa luona ennen ensimmäistä kunnon työpaikkaansa. Silloin oli myös äiti, joka löi isää kuokalla päähän, ja isä ja Kroon hevosten selässä, rätisevän ja epävireisen soittokoneiston tahdissa kulkevassa karusellissa.

Sandströmin Laudatur on miehinen romaani. Se kertoo kahdessa sukupolvessa elävistä miehistä ja näiden vaikeuksista rakastaa ja olla hyvä isä. Naiset ovat romaanissa salaperäisiä, usvaan kääriytyviä sivuosan esittäjiä, mutta joita ilman tätäkään tarinaa ei olisi. Menneisyys valottuu nykyajan läpi, kun Peter kulkee pitkin Turun katuja ajatellen elämässään tekemiään virheitä. Niihin ei kuitenkaan auta kuin suhtautua armollisesti, sillä mitä muutakaan voi menettämättä kaikkea?

Sandströmin kertojaääni on vuorotellen hyvin melankolinen ja riemastuttava. Etenkin isän ja pojan vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan Ford Taunuksella tekemässä reissussa on jotain hyvin kaurismäkeläistä. Siinä on hiljaisia kuppiloita, emakkoja sorakuopalla ja riehakkaita karusellimatkoja, yhtä aikaa jotain äärimmäisen surullista ja koomista. Kuvaus tästä reissusta on se osa romaania, jossa ollaan kaikkein korkeimmalla, kirjaimellisesti lipputangon huipulla.

Laudaturia lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta Karl Ove Knausgårdia. Sandströmin tyyli kirjoittaa, aina autofiktiivistä(kö?) otetta myöten, on hyvin samankaltainen. Knausgård on vain hardcorempi. Romaanin alussa samankaltaisuus jostain syystä vähän ärsytti, mutta ärsytys lieveni kun Sandströmin oma ääni nousi yhä enemmän ja enemmän esiin. Lopulta päätin, että Sandström on kuin onkin varsin omaääninen kertoja, jota olen muistellut koko ajan lämpimämmin tähän iltaan asti. Laudatur vaikuttaa siis olevan romaani, joka vain kasvaa ajan myötä. En myöskään usko, että sen kaikkia nyansseja ja vertauskuvia voi saavuttaa vielä yhdellä lukukerralla.

Ymmärrän hyvin, miksi Laudatur oli tänä vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana. Jos palkinto olisikin mennyt sille, ei olisi harmittanut (vaikka samalla olen erittäin tyytyväinen, että se meni juuri Jukka Viikilän romaanille Akvarelleja Engelin kaupungista).


––

Peter Sandström: Laudatur
(Laudatur, 2016)
Suom. käsikirjoituksesta Outi Menna
S&S, 228 s.

6 kommenttia :

  1. Mikä sattuma, että just nyt postasit tästä ja mainitsit myös autofiktion ja Knausgårdin. En tiedä, oletko huomannut, mutta kirjoitin Laudaturista jo toisen postauksen juuri em. näkökulmasta.

    Olen samaa mieltä, että Laudatur on salakavala teos. Kun luin ekalla kerralla sen ensimmäisiä kymmeniä sivuja ehdin jo miettiä, että nyt on niin minimalistista, että huh. Vaan sitten sitä huomasi olevansakin ihan tarinan pauloissa ja juuri tuo loppujälki on pitkä. Mulla olis vieläkin sanottavaa, vaikka jo 2 postausta olen kirjoittanut. Laudatur on tosi inspiroiva teos. Ne karuselllihommat ja se emakko, itken ja nauran ja tuntuu, että just niin absurdia elämä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuli heti tämän kirjan alussa vahvat Knausgård-vibat, mutta onneksi ne sitten lievenivät. Ja joo, huomasin toisen Laudatur-juttusi, tosi mielenkiintoista pohdintaa autofiktiosta! Laitoinkin siitä korvani taakse koko autofiktion, että muistan mainita sen omassa postauksessani.

      No just tuo, että elämä on ihan yhtä absurdia kuin tässä romaanissakin! Sitäkin puolta olisi tosi mielenkiintoista pohtia lisää. Tällä yhdellä lukukerralla en varmasti huomannut kaikkia romaanin jujuja, joten olisi kiva lukea se joskus ainakin kerran uudestaan.

      Poista
  2. Ammennettavaa tässä riittää useammallekin lukukerralle! Luulen minäkin, että paljon jäi ensimmäisellä lukemisella huomaamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospa joku kirjoittaisi tästä joskus vaikkapa gradun, lukisin mielelläni!

      Poista
  3. Samoja ajatuksia täälläkin. Pitäisi lukea vielä toisen kerran, näennäinen minimalistisuus ja kaurismäkisyys on jotenkin vain lumetta. Tarinassa on niin paljon kaikkea, hienoa ja hauskaa. Ja vaikka tuntuu, että jäin siitä etäälle, se vei silti mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on sellainen tunne, että jäin toisaalta etäälle, mutta silti lähelle. Tässä oli paljon samastumispintaa, josta ei kuitenkaan saanut ihan kunnolla otetta. Täytyy lukea joskus toiseen kertaan!

      Poista