Hanna Weselius: Alma!


Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen. Ikkunasta ei enää näe sisään, näen vain selkäni taakse horisonttiin kasautuneiden pilvien heijastuksen lasissa. Pian aurinko on kiertänyt talon ja alkaa paistaa puutarhaan. Sitten illan valo kultaa talon, sen ikkunat hohtavat punaisina. Eikä Gustav tule kotiin. Hän seisoo orkesterimontun edessä ja huitoo, kuuletko, Alma? Sinun miehesi seisoo montun edessä liepeet lepattaen ja huitoo, ja sitä sinä ja kaikki nämä ihmiset pitävät kunnioitettavana. Etkö sinä tajua että sinun laulusi ovat paljon parempia, että ne tulevat kestämään aikaa, että niitä lauletaan ympäri Eurooppaa vielä sadan vuoden päästä! Runoilijan lapset opettelevat soittamaan niitä vaimennetulla flyygelillä hiljaisessa olohuoneessa sillä aikaa kun heidän äitinsä suljetun lasiruutuisen keittiönoven takana työntää päänsä kaasu-uuniin!
Luule sinä Alma nyt tapetoidussa huoneessasi mitä luulet. Mutta minä en tule päästämään Gustavia, sinun puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaavaa ukonkuvatustasi, helpolla.
Seison päärynäpuun alla kuin vainun saanut metsästyskoira ja odotan.

Mitä kertoisinkaan Hanna Weseliuksen esikoisteoksesta Alma!sta. Se on kirja, jonka herättämät ajatukset kannattaisi kirjoittaa heti ylös, sillä nyt tunnen olevani etääntynyt siitä hieman liikaa. En myöskään ole siitä enää ihan yhtä innoissani kuin heti lukemisen jälkeen, mutta jälkimaku on edelleen varsin makea.

Alma!n keskiössä on kaksi naista, Alma ja Aino. Alma Mahler (1879–1964) oli säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo, joka lopetti itse säveltämisen, jotta hänen miehensä saisi loistaa, ja Aino taas on nykyajassa elävä yksinhuoltaja ja taiteilija, joka kärsii luomisentuskasta. Kerronta ei kuitenkaan rajoitu vain näihin kahteen naiseen, vaan se liikkuu rihmastomaisesti myös vapaamieliseen lakimiesnaiseen, joka auttaa naisia elatusmaksujen perimisessä ja ottaa vapaa-ajallaan hekumansa sieltä mistä huvittaa, tyttöön, joka riisutuu maksusta, tytön veljeen, joka on sulkeutunut kotiinsa tietokoneen ruudun ääreen, 234 nigerialaiseen koulutyttöön ja Helsinkiä ylhäältäpäin tarkkailevaan puluun asti. Vaikka teos tempoilee moneen eri suuntaan, se pysyy silti jännittävänä, hallittuna kokonaisuutena. Eri tasojen, henkilöiden ja kertojien määrä on Alma!n rikkaus.

Alma! on romaani naiseen suorastaan raivovana kohdistuvasta katseesta. Niin paljon, mutta silti loppujen lopuksi niin vähän on aika vaikuttanut siihen, miten naisia katsotaan. Esimerkiksi lakimiesnaisen toimintaan tuskin suhtaudutaan samoin kuin Alman aikana, mutta en jaksa uskoa sen siltikään olevan neutraalia. Naista voi kritisoida ja alistaa aivan samoin kuin ennenkin. Kyse ei ole pelkästään miehen naiseen kohdistamasta katseesta, vaan myös naisen naiseen kohdistamasta katseesta. Alma! on kuitenkin samalla muutakin kuin naiseen kohdistuvaa katsetta, se kietoo sisäänsä monia ajankohtaisia ja puhuttelevia teemoja, kuten esimerkiksi maahanmuuton ja yksinhuollon problematiikkaa.

Weseliuksen kieli on varsin virkistävää, erilaista, peräti villiä. Kertojaäänet ja näkökulmat vaihtelevat tiuhaan tahtiin, ja suosikikseni nousi Alman toimintaa kuvaava ja kritisoiva kaikkitietävä kertoja (ks. alun sitaatti), jonka henkilöllisyys paljastuu romaanin lopussa. Teoksen nimi, huutomerkin tarpeellisuus Alman nimen perässä, perustuu tulkintani mukaan juuri tähän tuskastuvaan kertojaan.

Alma! on monitasoinen ja viisas romaani, joka jää muhimaan mieleen kutkuttavalla tavalla. Ei ihme, että se voitti myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Muissa blogeissa: Tekstiluola, P. S. Rakastan kirjoja, Täysien sivujen nautinto, Kirsin Book Club, Reader, why did I marry him?, Kaisa Reetta T., Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kulttuuri kukoistaa.

––

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016, 210 s.

Tunnisteet: , , , , , ,