Elena Ferrante: The Story of the Lost Child


Olen aika onneton lukemaan kirjasarjoja, olen aina ollut. Syytän siitä vaihtelunhaluani. Siedettävänkin mittaisen kirjasarjan loppuun lukemiseen saattaa kulua pari vuotta, joidenkin osalta olen yhä vaiheessa. Usein en edes tunne kovin suurta hinkua päästä heti käsiksi sarjan seuraavaan osaan. Mietin, että ehkä se johtuu siitä, etteivät paksut tiiliskiviromaanitkaan ole yleensä suosikkejani. Ei sillä, etteikö olisi ollut kuitenkin poikkeuksia ja poikkeuksien poikkeuksia, mutta tiiviys viehättää minua lähtökohtaisesti enemmän.

Elena Ferranten napolilaissarja on ollut juuri sellainen poikkeus. En vieläkään oikein usko, että kun maaliskuussa luin sarjan ensimmäisen osan My Brilliant Friend, olisin jo nyt vuoden lopussa siinä pisteessä, että luettavaa ei enää ole. The Story of the Lost Child oli neljäs ja viimeinen osa. Nyt se on luettu. Hitto, mikä matka.

Jos et ole vielä lukenut sarjan kolmea ensimmäistä osaa, mene ja lue, ja palaa sitten takaisin, ellet sitten halua jo tietää, miten Elenan ja Lilan elämä neljännessä osassa etenee. En spoilaa.

Edellisessä osassa Elena ja Lila ehtivät varttua kolmikymppisiksi asti. The Story of the Lost Child jatkaa siitä suoraan eteenpäin. Elenan kohdalla ympyrä sulkeutuu kun hän palaa kotikaupunkiinsa Napoliin, suoraan Ninon syliin. Siellä on myös Elenan lapsuudenystävä ja nyt myös menestynyt yrittäjä Lila. Ympyrä sulkeutuu toisen tai ties kuinka monennen kerran, kun Elena ja Lila vetävät toisiaan taas puoleensa, kuin toinen ei voisi kirjaimellisesti elää ilman toista. He ovat jälleen ne nukeilla ensin sulassa sovussa leikkivät tytöt. Jos aiemmin he pystyivät elämään toisistaan etäällä pitkiäkin aikoja, vuosikausia, nyt etäisyys kaventuu vain muutamaksi metriksi. Välillä se on liikaa, välillä nukke heitetään jälleen pimeään, pelottavaan kellariin. Mutta ilman toista ei olisi toista. Elenan ja Lilan ystävyydessä ei ole kyse siitä, kumpi on parempi ja voimakkaampi, kumpi tuhoaa tai pelastaa toisen, vaan siitä, että he ruokkivat toisiaan, tekevät toisensa näkyviksi, heiksi, Elenaksi ja Lilaksi.

Koko napolilaissarja on ollut hyvin intensiivinen matka ystävyyteen ja naisen sisimpään, mutta The Story of the Lost Child on sitä kenties kaikista eniten. Elenan ja Lilan ystävyys on samanlaista, mutta silti erilaista, se saa uusia ulottuvuuksia. Emme pääse Lilan pään sisälle (voi, kunpa pääsisimmekin!), mutta Elenan kautta näemme paljon, molemmista. Molemmat käyttävät toisiaan vuorollaan hyväkseen, tavoittelevat toisella jotain, ja vuoroin alistuvat, mutta vain siten he voivat luoda itsensä ja toisensa.

Ferranten teksti tekee kipeää. Se on niin rehellistä, se kertoo asioita, joita ei normaalisti voi sanoa ääneen. Päätösosa tuo yhteen kaiken siihenastisen, mutta repii sen sitten rikki tavalla, joka muuttaa kaiken. Katoaminen, olipa se sitten vapaaehtoista, varastettua tai hylättyä, ja olipa kadonnut itse nukke, lapsuus, lapsi tai aikuinen, on punainen lanka, joka kulkee läpi Elenan ja Lilan tarinan. Elämän brutaalius ei ole oikeasti kadonnut mihinkään, vaikka eletäänkin 1950-luvun Napoliin sijasta 1980-luvun Napolissa. Kaupunki on sama kuin ennenkin, rähjäiset kerrostalolähiöt, likaiset kadut, gangsterit, väkivalta, nepotismi, kaikki se sama jatkuu ja tunkeutuu molempien naisten elämään.

En tiedä, mihin voisin verrata Ferranten napolilaissarjaa. En varmaan mihinkään. Tästä lähtien pikemminkin vertaan muita siihen. Elin sen mukana, hengitin samaa ilmaa kuin Elena ja Lila. Ihastuin, rakastuin, turhauduin ja suutuin. Olin usein onnellinen, mutta yhtä usein myös surullinen ja vihainen. Tunnistin tekstissä niin paljon itseäni ja muita. Se oli ihmeellistä ja pelottavaa.

Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni saatiin suomeksi tänä vuonna. Ensi keväänä julkaistaan toinen osa, Uuden nimen tarina. Loput osat julkaistaan suomeksi vuonna 2018.

––

Elena Ferrante: The Story of the Lost Child
(Storia della bambina perduta, 2014)
Kääntänyt Ann Goldstein
Europa Editions 2015, 473 s.

Tunnisteet: , , , , , , , ,