Lukuisa: Anne Enright: The Green Road

Anne Enright on kirjailija, joka on ollut minulle ainoastaan nimenä tuttu. Suomennetut teokset Valvojaiset ja Unohdettu valssi ovat jääneet lukematta. Viime vuonna hän pulpahti paremmin tietoisuuteeni, kun hänen uusin romaaninsa The Green Road oli ehdolla sekä Man Booker Prizen että Costa Book Awardin saajaksi.

The Green Road kertoo Madiganeista, irlantilaisesta perheestä, jonka jäsenten väliset suhteet ovat olleet jo pitkään etäiset ja hieman jännitteiset, ei vähiten suhteessa perheenpäähän eli äiti Rosaleeniin. Rosaleen on jo yli 70-vuotias, hänen miehensä on kuollut, hän on yksin. Lapsetkaan eivät ole enää kiinnostuneita hänestä. Rosaleen päättää myydä talon, jossa hän on asunut vuosikymmeniä ja jossa hänen kaikki lapsensakin ovat varttuneet.

Tarinan ensimmäinen ja valitettavasti kiinnostavin osa keskittyy pieniin palasiin kunkin Madiganien perheenjäsenten elämässä aina vuodesta 1980 vuoteen 2005 asti. Ensin on pieni Hanna vuonna 1980, vielä tietämätön tulevasta alkoholiongelmastaan ja todistamassa hetkeä, jolloin hänen isoveljensä Dan ilmoittaa ryhtyvänsä papiksi. Sitten on Dan, josta ei tullutkaan pappia vaan homo, etsimässä itseään samalla kun ystävät riutuvat AIDS:iin New Yorkissa vuonna 1991. Hypätään vuoteen 1997, jolloin Constance, ainoa kotiseudulle jäänyt sisarus, odottaa sairaalassa vuoroaan, sillä hän on löytänyt rinnastaan oudon kyhmyn. Emmet vuonna 2002 Malilla, avustustyöntekijänä, rakastuneena. Viimein Rosaleen vuonna 2005 hieman ennen joulua kirjoittamassa joulukortteja lapsilleen, kertomassa myyvänsä talon.

Toisessa osassa sisarukset rientävät viettämään joulua lapsuudenkotiinsa, äitinsä luo. Jos äidin päähänpisto pitää paikkansa, kenties viimeisen kerran. Kuten ei useiden muidenkaan perheiden joulunvietossa, ei myöskään Madiganien jouluna voi välttyä konflikteilta.

The Green Roadin ensimmäinen puolisko, ne palaset kunkin Madiganin elämästä eri aikoina ja eri paikoissa, imaisi heti mukaansa. Enrightin tausta novellistina näkyy alussa hyvin, palaset olivat kuin itsenäisiä novelleja. Erityisesti pidin Danin ja Emmetin vaiheista, olisin halunnut syventyä niihin vielä enemmän. Tarinan toinen osa on puolestaan jotenkin tympeä ja sekava. Se havainnollistaa kyllä hyvin Madiganien perhesuhteita, sillä se tuo raa'asti esiin sisarusten siteet äitiinsä ja äidin siteet lapsiinsa. Se on tarkkaa kuvausta perheensisäisestä kiintymyksestä, odotuksista ja pettymyksistä. Mutta välillä kerronnan matkassa on vaikea pysyä, se liikkuu liikaa sinne ja tänne. Rosaleen on ihan liian ärsyttävä ihminen. Ei epäuskottavalla tavalla, pikemminkin ihan tarpeeksi uskottavalla tavalla. Hänen jatkuva passiivis-aggressiivinen käytöksensä sai vereni kiehumaan. Taidan tuntea pari hänen kaltaistaan ja sen tajuaminen ärsytti minua vielä entistä enemmän.

Suurin pettymys on kuitenkin se, etteivät kirjan ensimmäinen ja toinen osa sulaudu mitenkään yhteen. En tunnistanut toisen osan henkilöitä samoiksi kuin he ensimmäisessä osassa olivat. Paitsi ehkä Rosaleenin (yhtä ärsyttävä molemmissa). Oli kuin olisin lukenut kaksi eri teosta, ensin lyhyen novellikokoelman, sitten pienoisromaanin. Enright kyllä yrittää sulauttaa ne toisiinsa, sillä toisessa osassa viitataan ensimmäisen osan asioihin, mutta varsin ohuesti. Silti henkilöt tuntuivat yksinkertaisesti vain vierailta.