31.12.2016

Kirjavuosi 2016: parhaat kirjat


Nyt onkin sitten jo vuoden viimeinen päivä. Eilen kävin läpi vuoden kirjatilastot ja asetin ensi vuoden tavoitteet. Tänään on vuorossa vuoden parhaimmat kirjat. En tee tänä vuonna vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista top 10 -listaa. Sen kokoaminen tuskin olisi ollut liian haastavaa, mutta haluan tuoda esiin kaikki ne upeat kirjat, jotka luin tänä vuonna, en vain tiettyä osaa niistä. Monta hyvää teosta jää mainitsematta, mutta tämä valitsemani parinkymmenen kirjan joukko erottuu kuitenkin selkeästi muista, näitä kaikkia uskallan suositella.



Vuoden kaunein

Vuoden sukutarina
Tommi Kinnunen: Lopotti

Vuoden hillittömin
Niina Repo: Kompleksi

Vuoden rajoja rikkovin
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Vuoden fantasia
Siri Pettersen: Odininlapsi


Vuoden omaperäisin romaani
Han Kang: The Vegetarian

Vuoden omaperäisin novellikokoelma
Adam Johnson: Fortune Smiles

Vuoden sarjakuva
Emily Carroll: Through the Woods

Vuoden puhuttelevin

Vuoden koskettavin


Vuoden herkullisin
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Vuoden kotimainen esikoinen
Minna Rytisalo: Lempi

Vuoden historiallinen romaani
Mike Pohjola: 1827

Vuoden ystävyyssuhde
Elena Ferrante: Napolilaissarja

Vuoden tunnelmallisin
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Vuoden lohduttomin

Vuoden Leena Krohn

Vuoden nyrjähtänein
George Saunders: Joulukuun kymmenes

Vuoden novellikokoelma
Johan Bargum: Novelleja 1965–2015

Vuoden romaani
Riitta Jalonen: Kirkkaus

––

Onko minun vuoden parhaimmissa kirjoissa sinun (vuoden) suosikkejasi? Mitkä olivat sinun suosikkisi tänä vuonna?

Nähdään taas pian vuoden viimeisen neljänneksen koosteen, Helmet-lukuhaasteen, Costa Book Awardsin lyhytlistojen ja erään ensi vuoden kirjallisuustapahtuman myötä.

Toivotan kaikille onnellista ja lukuisaa uutta vuotta!

30.12.2016

Kirjavuosi 2016: tilastoja ja ensi vuotta


Blogini perinteisiin kuuluu näin loppuvuodesta tarkastella, mitä kaikkea sitä tulikaan kuluneen vuoden aikana luettua. Aiemmista vuosista poiketen jaan vuoden koontini kahteen osaan: tilastoihin ja ensi vuoden suunnitelmiin sekä vuoden parhaimpiin kirjoihin. Ensimmäisenä on vuorossa tilastollinen katsaus kuluneeseen kirjavuoteeni ja ensi vuoden suunnitelmiini. Huomenna on tarkoitus luoda lista vuoden parhaimmista kirjoista.


Vuonna 2016 luin yhteensä 74 kirjaa. Koska opintoni ovat jo loppusuoralla, ehdin lukea tänä vuonna enemmän kuin koskaan ennen blogini aikana. Viime vuonna luin myös enemmän kuin ennen ja nyt taas selvästi enemmän kuin viime vuonna, jolloin luettujen kirjojen määrä oli 61. Blogiini kirjoitin 72 kirjasta, kaksi kirjaa oli nimittäin graduuni liittyviä teoksia. Luin kyllä enemmänkin graduani varten, mutta jo alkuvuodesta lähtien päätin olla lisäämättä niitä luettujen kirjojen listalle, sillä osan olen lukenut ja tulen lukemaan vain osittain tai kursorisesti ja joidenkin kohdalla olen jo unohtanut luinko ne nyt tasan tarkkaan kannesta kanteen. En ota laskelmissani huomioon kahta lukemaani gradukirjaa.

Blogiin asti päässeiden kirjojen osalta sivuja kertyi yhteensä 22 197, joista keskiarvo on 308 sivua per kirja. Luettavaksi kertyi siis vaihtelevasti niin ohuita kuin paksujakin kirjoja. Sivumäärällisesti paras lukujakso oli heinäkuusta syyskuuhun ulottuva aikaväli, mikä ei ole yllätys, sillä ehdin kesätöiden aikana ja niiden päättymisen jälkeen lukea erikoisen paljon, kun taas loppuvuosi on ollut lukemisen suhteen heikointa aikaa, sillä gradun kirjoittaminen on vienyt paljon aikaa.

En tietoisesti valitse luettavakseni naisten tai miesten kirjoittamia kirjoja, mutta on ihan mielenkiintoista katsoa, miten osuus sukupuolten kesken jakautui tänä vuonna. Luin naisten kirjoittamia kirjoja 36 kappaletta, miesten 32 kappaletta ja kirjoja, joiden kirjoittajan sukupuoli ei ole tiedossa (= Elena Ferrante), neljä kappaletta. Lähes joka vuosi olen lukenut hieman enemmän naisten kirjoittamia kirjoja kuin miesten eli niin myös tänäkin vuonna.

Ulkomaalaisia kirjoja luin tänä vuonna 53 kappaletta, kotimaisten osuus jäi vain 19 kirjaan. Tosin selkeästi näin päin se on aina ollutkin. Olen aina lukenut enimmäkseen eurooppalaista, brittiläistä ja amerikkalaista kirjallisuutta, mutta tänä vuonna mukaan on alkanut hiipiä myös aasialaista kirjallisuutta. Mistään suuresta kirjailijan kotimaahan liittyvästä muutoksesta ei voida puhua, mutta kiinnostumiseni aasialaisesta kirjallisuudesta ilahduttaa itseänikin.

Luen kirjani edelleen suurimmaksi osaksi omalla äidinkielelläni. Suomeksi kirjoitettuja tai suomen kielelle käännettyjä kirjoja luin yhteensä 51 ja englanninkielisiä (alkukielisenä tai käännöksenä) luin yhteensä 21 kirjaa. Suhteellisesti määrä on suunnilleen sama kuin viime vuonna.

Suurin osa lukemistani kirjoista on julkaistu 2000-luvulla. Vuoden 2016 uutuuksia (alkuperäisen julkaisuvuoden perusteella, ei tänä vuonna julkaistuja käännöksiä) luin 14 kappaletta. Vanhempia, mutta kuitenkin 2000-luvulla kirjoitettuja kirjoja luin yhteensä 47 kappaletta. 2000-lukua vanhempien kirjojen osuus on siten 11 kappaletta. Vanhin lukemani kirja oli Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, joka on esitetty tiettävästi ensimmäisen kerran noin vuonna 429 eaa.

Lopuksi on vielä hauska katsoa, mikä oli lukemieni kirjojen alkuperä eli mitä kautta ne päätyivät luettavakseni. Olin hyvin ahkera kirjastonkäyttäjä, sillä peräti 53 kirjaa oli kirjastolainoja. Arvostelukappaleita ja yhteistyössä saatuja kirjoja luin 17 kappaletta. Vain kaksi luetuista kirjoista oli omasta hyllystäni, itse ostettuja tai lahjaksi saatuja, mikä on kyllä aivan liian vähän.


Ensi vuodelle minulla ei ole suuria suunnitelmia. Toki henkilökohtaisessa elämässäni tapahtuu suuria, sillä aion viimein valmistua filosofian maisteriksi. Tuleva työtilanne huolettaa, mutta täytyy yrittää pysyä optimistisena – olen valmis tekemään mitä vain, kunhan se edes jollakin tavalla liittyisi omaan alaani.

Lukemisen ja blogini kannalta suunnitelmani ovat maltilliset. Kuluneen vuoden luettuja kirjoja läpikäydessäni panin merkille, että luin kyllä enemmän novelleja ja sarjakuvia kuin viime vuonna, mikä oli siis tämän vuoden tavoitteitani, mutta vieläkin paremmin olisi voinut mennä. Jatkan tätä tavoitetta myös ensi vuonna. Reader, why did I marry him? -blogin novellihaaste, johon tartuin heti kun se lanseerattiin marraskuussa, kannustaa myös novellien lukemiseen ensi vuodenkin aikana. Tarkemmin tämän vuoden tavoitteideni saavuttamisesta kirjoitan vuoden viimeisen neljänneksen koosteessani, joka menee ensi vuoden alkupuolelle.

Tilastoista kävi ilmi sellainen ikävä seikka, että luin kuluneen vuoden aikana vain kaksi kirjaa omasta hyllystäni. Se on ihan kamalan vähän! Ostin vuoden aikana jonkin verran uusia kirjoja, mutta en lukenut niistä vielä yhtäkään. Olen ollut koko vuoden jumissa kirjastolainojeni kanssa (= niitä kertyy aina ihan liikaa), mikä sekin on tietysti ihan kiva asia, mutta omissakin hyllyissä olisi paljon mielenkiintoista luettavaa. Ensi vuonna aion ryhdistäytyä ja yrittää lukea edes kerran kuussa jonkin oman hyllyni eli omaksi ostetun tai lahjaksi saadun kirjan. En tee tästä mitään virallista haastetta itselleni, mutta yritän pitää asian koko ajan mielessäni.

En koskaan pahemmin osallistu minkäänlaisiin (yhteisöllisiin) lukuhaasteisiin ellei omia yksityisiä tavoitteitani oteta lukuun. Ensi vuonna aion kuitenkin tarttua tänään julkaistuun vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea 50 kohdan lista läpi. Aika moni listan kohdista tullee täytettyä puolivahingossakin, joten uskon haasteeseen osallistumisen olevan varsin rentoa. Teen ensi vuoden puolella Helmet-lukuhaasteesta oman postauksen, johon tulen merkitsemään siihen luetut kirjat.

Lisäksi kirjallisuuspalkintokatsaukset jatkuvat tuttuun tapaan myös ensi vuonna. Heti tammikuun alussa onkin luvassa Costa Book Awardsin lyhytlistojen voittajat.

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että ensi vuonna aion yhä yrittää lukea enemmän novelleja ja sarjakuvia, lukea enemmän oman hyllyni kirjoja, osallistua Helmet-lukuhaasteeseen ja jatkaa kirjallisuuspalkintokatsausten tekoa samaan tapaan kuin tähänkin asti. Toki aion myös lukea mahdollisimman paljon loistavia kirjoja, se on ikuisuustavoitteeni.

Jos olette jo ehtineet tilastoida kulunutta kirjavuotta, löytyikö sieltä jotain yllätyksiä, positiivisia tai negatiivisia? Entä mitä tavoitteita teillä on ensi vuodelle?

Palaan vielä huomenna vuoden parhaimpien kirjojen kanssa!

26.12.2016

Hanna Weselius: Alma!


Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen. Ikkunasta ei enää näe sisään, näen vain selkäni taakse horisonttiin kasautuneiden pilvien heijastuksen lasissa. Pian aurinko on kiertänyt talon ja alkaa paistaa puutarhaan. Sitten illan valo kultaa talon, sen ikkunat hohtavat punaisina. Eikä Gustav tule kotiin. Hän seisoo orkesterimontun edessä ja huitoo, kuuletko, Alma? Sinun miehesi seisoo montun edessä liepeet lepattaen ja huitoo, ja sitä sinä ja kaikki nämä ihmiset pitävät kunnioitettavana. Etkö sinä tajua että sinun laulusi ovat paljon parempia, että ne tulevat kestämään aikaa, että niitä lauletaan ympäri Eurooppaa vielä sadan vuoden päästä! Runoilijan lapset opettelevat soittamaan niitä vaimennetulla flyygelillä hiljaisessa olohuoneessa sillä aikaa kun heidän äitinsä suljetun lasiruutuisen keittiönoven takana työntää päänsä kaasu-uuniin!
Luule sinä Alma nyt tapetoidussa huoneessasi mitä luulet. Mutta minä en tule päästämään Gustavia, sinun puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaavaa ukonkuvatustasi, helpolla.
Seison päärynäpuun alla kuin vainun saanut metsästyskoira ja odotan.

Mitä kertoisinkaan Hanna Weseliuksen esikoisteoksesta Alma!sta. Se on kirja, jonka herättämät ajatukset kannattaisi kirjoittaa heti ylös, sillä nyt tunnen olevani etääntynyt siitä hieman liikaa. En myöskään ole siitä enää ihan yhtä innoissani kuin heti lukemisen jälkeen, mutta jälkimaku on edelleen varsin makea.

Alma!n keskiössä on kaksi naista, Alma ja Aino. Alma Mahler (1879–1964) oli säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo, joka lopetti itse säveltämisen, jotta hänen miehensä saisi loistaa, ja Aino taas on nykyajassa elävä yksinhuoltaja ja taiteilija, joka kärsii luomisentuskasta. Kerronta ei kuitenkaan rajoitu vain näihin kahteen naiseen, vaan se liikkuu rihmastomaisesti myös vapaamieliseen lakimiesnaiseen, joka auttaa naisia elatusmaksujen perimisessä ja ottaa vapaa-ajallaan hekumansa sieltä mistä huvittaa, tyttöön, joka riisutuu maksusta, tytön veljeen, joka on sulkeutunut kotiinsa tietokoneen ruudun ääreen, 234 nigerialaiseen koulutyttöön ja Helsinkiä ylhäältäpäin tarkkailevaan puluun asti. Vaikka teos tempoilee moneen eri suuntaan, se pysyy silti jännittävänä, hallittuna kokonaisuutena. Eri tasojen, henkilöiden ja kertojien määrä on Alma!n rikkaus.

Alma! on romaani naiseen suorastaan raivovana kohdistuvasta katseesta. Niin paljon, mutta silti loppujen lopuksi niin vähän on aika vaikuttanut siihen, miten naisia katsotaan. Esimerkiksi lakimiesnaisen toimintaan tuskin suhtaudutaan samoin kuin Alman aikana, mutta en jaksa uskoa sen siltikään olevan neutraalia. Naista voi kritisoida ja alistaa aivan samoin kuin ennenkin. Kyse ei ole pelkästään miehen naiseen kohdistamasta katseesta, vaan myös naisen naiseen kohdistamasta katseesta. Alma! on kuitenkin samalla muutakin kuin naiseen kohdistuvaa katsetta, se kietoo sisäänsä monia ajankohtaisia ja puhuttelevia teemoja, kuten esimerkiksi maahanmuuton ja yksinhuollon problematiikkaa.

Weseliuksen kieli on varsin virkistävää, erilaista, peräti villiä. Kertojaäänet ja näkökulmat vaihtelevat tiuhaan tahtiin, ja suosikikseni nousi Alman toimintaa kuvaava ja kritisoiva kaikkitietävä kertoja (ks. alun sitaatti), jonka henkilöllisyys paljastuu romaanin lopussa. Teoksen nimi, huutomerkin tarpeellisuus Alman nimen perässä, perustuu tulkintani mukaan juuri tähän tuskastuvaan kertojaan.

Alma! on monitasoinen ja viisas romaani, joka jää muhimaan mieleen kutkuttavalla tavalla. Ei ihme, että se voitti myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.


––

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016, 210 s.

20.12.2016

Han Kang: The Vegetarian


Now, the fact that she didn't eat meat, only vegetables and cereal grains, seemed to fit with the image of that blue petal-like mark, so much so that the one could not be disentangled from the other, and the fact that the blood that had gushed out of her artery had soaked his white shirt, drying into the dark, matte burgundy of red bean soup, felt like a shocking, indecipherable premonition of his own eventual fate.

Eteläkorealaisen Han Kangin romaani The Vegetarian (Gummerus julkaisee romaanin keväällä 2017 suomeksi nimellä Vegetaristi) on ollut tänä vuonna kaikkien huulilla. Enkä ihmettele sitä nyt lainkaan. Kuulin Han Kangista ensimmäisen kerran joskus alkuvuodesta ja minua kiinnosti silloin lähtökohtaisesti enemmän hänen toinen romaaninsa Human Acts. The Vegetarian sattui kuitenkin tulemaan kirjaston tietokannassa ensimmäisenä vastaan ja halusin tietysti ottaa selvää, mistä kaikki oikein puhuvat.

Nimestään huolimatta The Vegetarian ei oikeastaan kerro lihansyönnistä luopumisesta ja kasvisruokavalioon siirtymisestä. Se on pikemminkin lähtökohta, alku painajaismaisille tapahtumille. Päähenkilö, naimisissa oleva nainen Yeong-hye näkee eräänä yönä hirvittävän unen ja heti herättyään hän on muuttunut. Hän lopettaa kaiken eläinperäisen syömisen. Itse asiassa hän vähitellen lopettaa syömisen kokonaan. Hän tarvitsee enää vain samoja ravinteita kuin kasvi, vettä ja aurinkoa. Yeong-hyen lähipiirille tämä päätös on kestämätön.

The Vegetarian käsittelee ennen kaikkea ruumista objektina, vallan ja halun kohteena. Se kysyy, kuka saa päättää ruumiistasi, kuka sen omistaa. Romaani on julkaistu alunperin kolmena erillisenä novellina, mikä näkyy sen osien välisissä aukoissa, mutta aukot tuovat kerrontaan siihen hyvin istuvaa epävarmuutta. Romaanin ensimmäisessä osassa näkökulma on Yeong-hyen aviomiehen, joka ensimmäisenä todistaa vaimonsa muuttuvan. Mies ei pidä tästä muutoksesta, sillä hänellä ei enää ole vaimoa, joka tekisi hänelle ruokaa, näyttäisi hyvältä, käyttäytyisi etenkin muiden ihmisten seurassa normaalisti tai harrastaisi hänen kanssaan seksiä silloin kun mies sitä haluaisi. Mies ei enää omista vaimonsa mieltä ja ruumista, mikä tragedia! Toisessa osassa näkökulma on Yeong-hyen siskon miehen. Hän on vaimonsa tuloilla elelevä taiteilija, jonka pakkomielle saa kohteekseen Yeong-hyen ruumiin, hän tekee Yeong-hyesta ikioman taideprojektinsa. Kolmannessa osassa tutustumme paremmin Yeong-hyen siskoon, edellisen osan taiteilijan vaimoon, joka ainakin yrittää ymmärtää Yeong-hyen valintoja ja oikeutta omaan ruumiiseensa.

The Vegetarianista tekee arvoituksellisen Yeong-hyen näkökulman täydellinen puuttuminen. Näemme, kuulemme ja tunnemme hänet vain toisten ihmisten aistien kautta, mikä ei kerro lähellekään kaikkea. Se saakin kysymään, miksi Yeong-hye muuttuu, mikä saa hänet käymään läpi niin radikaalin metamorfoosin. Tekee mieli tulkita The Vegetariania kaikkein helpoimman kautta eli kertomuksena mielen sairastumisesta, mutta yhtälailla sen voi tulkita taisteluksi (väki)valtaa vastaan, satiiriksi kasvissyönnistä ja/tai normeista poikkeamisesta ja mahdottomuudeksi ymmärtää toisia ja toisten valintoja. Romaani rakentuu niin monesta eri kerroksesta ja se kysyy niin monia eri asioita, että yhden ainoan tulkinnan tekeminen on turhaa.

The Vegetarian on surrealistinen, tunnelmaltaan hurjan vaikuttava ja vahva romaani. Sitä ei voi lukea suoraviivaisesti, se kysyy, huutaa, pakottaa ajattelemaan. Se jättää jäljen, joka ei haalistu.


––

Han Kang: The Vegetarian
(Ch'aesikjuuija, 2007)
Kääntänyt koreasta Deborah Smith
Hogarth 2016, 188 s.

18.12.2016

Peter Sandström: Laudatur


Peter Sandströmin Laudatur kertoo viisikymppisestä Peteristä, joka on menossa tapaamaan entistä työkaveriaan, professori Tulijärveä. Mutta ennen kuin päästään tapaamiseen asti, ehtii Peter käydä läpi elämäänsä nyt ja silloin vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Nyt Peterillä on 49-vuotias vaimo, jota hän kutsuu Seepraksi ja joka on raskaana eikä koskaan kotona, ja kaksi lasta, jotka ovat liuenneet hänen ulottumattomiinsa. Ja silloin ennen, vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan Peter oli vasta nuori mies, vierailemassa vanhempiensa luona ennen ensimmäistä kunnon työpaikkaansa. Silloin oli myös äiti, joka löi isää kuokalla päähän, ja isä ja Kroon hevosten selässä, rätisevän ja epävireisen soittokoneiston tahdissa kulkevassa karusellissa.

Sandströmin Laudatur on miehinen romaani. Se kertoo kahdessa sukupolvessa elävistä miehistä ja näiden vaikeuksista rakastaa ja olla hyvä isä. Naiset ovat romaanissa salaperäisiä, usvaan kääriytyviä sivuosan esittäjiä, mutta joita ilman tätäkään tarinaa ei olisi. Menneisyys valottuu nykyajan läpi, kun Peter kulkee pitkin Turun katuja ajatellen elämässään tekemiään virheitä. Niihin ei kuitenkaan auta kuin suhtautua armollisesti, sillä mitä muutakaan voi menettämättä kaikkea?

Sandströmin kertojaääni on vuorotellen hyvin melankolinen ja riemastuttava. Etenkin isän ja pojan vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan Ford Taunuksella tekemässä reissussa on jotain hyvin kaurismäkeläistä. Siinä on hiljaisia kuppiloita, emakkoja sorakuopalla ja riehakkaita karusellimatkoja, yhtä aikaa jotain äärimmäisen surullista ja koomista. Kuvaus tästä reissusta on se osa romaania, jossa ollaan kaikkein korkeimmalla, kirjaimellisesti lipputangon huipulla.

Laudaturia lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta Karl Ove Knausgårdia. Sandströmin tyyli kirjoittaa, aina autofiktiivistä(kö?) otetta myöten, on hyvin samankaltainen. Knausgård on vain hardcorempi. Romaanin alussa samankaltaisuus jostain syystä vähän ärsytti, mutta ärsytys lieveni kun Sandströmin oma ääni nousi yhä enemmän ja enemmän esiin. Lopulta päätin, että Sandström on kuin onkin varsin omaääninen kertoja, jota olen muistellut koko ajan lämpimämmin tähän iltaan asti. Laudatur vaikuttaa siis olevan romaani, joka vain kasvaa ajan myötä. En myöskään usko, että sen kaikkia nyansseja ja vertauskuvia voi saavuttaa vielä yhdellä lukukerralla.

Ymmärrän hyvin, miksi Laudatur oli tänä vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana. Jos palkinto olisikin mennyt sille, ei olisi harmittanut (vaikka samalla olen erittäin tyytyväinen, että se meni juuri Jukka Viikilän romaanille Akvarelleja Engelin kaupungista).


––

Peter Sandström: Laudatur
(Laudatur, 2016)
Suom. käsikirjoituksesta Outi Menna
S&S, 228 s.

16.12.2016

Emily Carroll: Through the Woods


Emily Carrollin upea Through the Woods on ikään kuin sarjakuvan asuun puettu novellikokoelma. Se sisältää prologin ja epilogin lisäksi viisi itsenäistä tarinaa, joita yhdistää varsin kammottavat asiat ja saduista tuttujen teemojen ja elementtien käyttö.

Suosikkitarinoitani ovat kokoelman avaava Our Neighbor's House, jossa isä lähtee metsästysreissulle ja pyytää kolmea tyttöään menemään naapureiden luokse, jos hän ei palaa kolmen päivän kuluttua, ja kolmas tarina His Face All Red, jossa mies näkee veljensä kylän pubissa, vaikka veljen pitäisi olla kuollut. Kaikki kokoelman tarinat ovat kuitenkin hyvin vahvoja ja ne ovat tarpeeksi erilaisia pitääkseen otteessaan alusta loppuun saakka.

Through the Woodsin tarinat eivät anna mitään valmiiksi pureskeltuina. Lukija joutuu päättelemään paljon pelkkien kuvien perusteella. Monen tarinan loppu jää avoimeksi, aivan kuten usein novelleissakin, ja taisin pitää juuri niistä tarinoista kaikkein eniten. Tarinat ovat varsin karmivia ja sisältävät häiritseviä kuvia, joten jos et esimerkiksi siedä kauhuleffoja, voi tämäkin kokoelma olla liikaa.


Carrollin piirustustyyli on melko yksinkertaista, yksityiskohtia ei ole paljon. Värimaailma on synkkä, mutta paljon ja laajoille pinnoille käytetyt punainen, sininen, keltainen ja valkoinen tuovat siihen kontrastia. Yllä oleva kuva tarinasta Our Neighbor's House on hyvä esimerkki maltillisemmasta värien käytöstä, mutta tarina ei kuitenkaan ole kauttaaltaan samansävyinen, vaan värimaailma muuttuu hieman tarinan edetessä.

Jos haluat kokeilla, olisiko Through the Woods mieleesi, käy lukemassa tarina His Face All Red kirjailijan kotisivuilta. Se on siellä kokonaisuudessaan.

Muissa blogeissa: Sivukirjasto ja Kirjahilla.

––

Emily Carroll: Through the Woods
Faber & Faber 2014, 208 s.

12.12.2016

Kevään 2017 uudet kirjat

Loppuvuoden paras hetki heti vuoden suosikkikirjojen listaamisen jälkeen on taas täällä! On siis aika katsoa, mitä uutuuskirjoja ensi keväänä julkaistaan. Isoimmat kustantamot, ja pienemmistäkin ne, joita aktiivisimmin seuraan, ovat julkaisseet nyt seuraavan kauden kataloginsa. Kirjakevät 2017 ei näytä ollenkaan hullummalta.

Atena


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (maaliskuu)
Psykologinen trilleri maapallolla leviävästä epidemiasta, tulvista, joka tarttuu sanoista ja katseista, televisio-ohjelmista. Romaani yhdistää myytit ja arkkityypit aikamme suurimpiin uhkakuviin.

Aula&Co

Matias Riikonen: Suuri fuuga (tammikuu)
Aika ennen loppua. Teinityttö pakenee sijaisvanhempiaan selkouniin, omaa hajuaan pelkäävä poika telttailee kylmenevässä säässä, domina kiusaa uhriaan ja karhu odottaa tekoälyä.

Avain

Klaus Brax: Unhoon jääneiden huuto (helmikuu)
Ensimmäinen kotimainen yleisesitys länsimaisesta postmodernista historiallisesta romaanista.

Bazar


John Williams: Augustus (helmikuu)
Kuvitteellisista tulevan keisari Augustuksen kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä rakentuva romaani. Stonerin kirjoittajan viimeiseksi jäänyt kirja.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula (toukokuu)
Kuudennessa Flavia de Luce -sarjan osassa 11-vuotias harrastelijasalapoliisi Flavia ryhtyy ratkomaan junan alle työnnetyn miehen arvoitusta.

Gummerus


Anneli Kanto: Lahtarit (tammikuu)
Ilmajokelaiset pojat valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Ääneen pääsevät suojeluskuntalaisten lisäksi jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä ja suomenhevonen.

Tuomo Jäntti: Verso (maaliskuu)
Entistä toimittajaa Alis Ismantikia pyydetään tutkimaan pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä. Laitoksessa on hoidettu versottuneita, ihmisiä, jotka ovat jostain tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa ruohoa ja lehtiä. Mitä oikeasti on tekeillä?

Han Kang: Vegetaristi (maaliskuu)
Yeong-hye päättää lopettaa lihan syönnin, mikä saa hänen lähipiirinsä kuohahtamaan. Romaani perheestä, pakkomielteistä ja naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa. Man Booker International -voittaja.

Into


Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia (helmikuu)
Teos kertoo, millaisia käsityksiä naiseudesta on ollut vallalla antiikin ajoista nykypäivään. Miten lääketiedettä ja biologiaa käytetään perustelemaan kulttuurisia ja sosiaalisia näkemyksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta?

Like

Hanna Hauru: Jääkansi (tammikuu)
Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottanut uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kun kotimökistä tulee maanpäällinen helvetti, tyttö pakenee. Vartuttuaan naiseksi hän palaa takaisin, viimeisen kerran.

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset (tammikuu)
Kun Rose putoaa syvään monttuun, maanpinnan alta paljastuu valtavia, metallisia ruumiinosia. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rose ryhtyy tutkimaan esineiden alkuperää.

Tiina Lehikoinen: Yksityisiä tragedioita (helmikuu)
Psykologisesti tarkkoja novelleja yksilöistä hädän hetkellä.


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (helmikuu)
Tyttö, joka on lakannut puhumasta aikoja sitten. Äiti ja veli, joka on naulannut huoneensa oven kiinni, ovat tottuneet siihen. He kaikki haluavat olla rauhassa, mutta samalla kaipaavat toisiaan. Ja vain tyttö tietää, että hän on syyllinen isän kuolemaan.

Karl Ove Knausgård: Kevät (maaliskuu)
Vuodenajat-sarjan kolmas osa, jossa isä kertoo pienelle tyttärelleen kesästä, jolloin lapsi oli vielä äitinsä vatsassa.

Roxane Gay: Bad Feminist (maaliskuu)
Omakohtaisissa esseissään Gay kertoo, millaista on kasvaa ja olla nainen, musta ja feministi

Otava

Petri Tamminen: Suomen historia (tammikuu)
Hauskoja ja riemastuttavia tarinoita Suomen itsenäistymisestä tähän päivään. Tamminen vie lukijan kansallisen muistin ytimeen ja laitamille.


Katja Kallio: Yön kantaja (maaliskuu)
Vasta vankilasta vapautunut irtolaistyttö Amanda ei sopeudu varattomien naisten elämään. Pariisin katujen jälkeen hänet passitetaan Seilin saarelle. Amanda ei kuitenkaan aio sopeutua. Romaani on saanut inspiraationsa Amanda Fredrika Aaltosen (1865–1918) tarinasta.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (maaliskuu)
Hauska romaani ja kesähuviladraama perheestä, joka aikoo viettää koko kesän suvun huvilalla meren rannalla. Mutta mitä tapahtuu, kun naapurissa asuu ekopessimistinen yhteisö ja lapsuus nousee pintaan yllättävällä tavalla?

S&S

John Hirst: Euroopan lyhin historia (toukokuu)
Miksi eurooppalainen sivilisaatio muutti koko maailmaa? Tiivis teos kertoo, mistä eurooppalaisuudessa on oikeastaan kysymys.

Siltala

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (tammikuu)
Ihmeellinen ja kiero novellikokoelma, joka muun muassa kasvaa parodiaksi pikkukylämentaliteetista ja rasismista. Proosadebyytti.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (maaliskuu)
Häkellyttävän tarkka ja älykäs kuvaus kahden ihmisen yhteiselon hajoamisesta. Täydellisen avioliiton ruumiinavaus.

Miranda July: Uimakoulu (maaliskuu)
Novellikokoelma, jossa näennäisesti mitäänsanomattomat hetket, viattomat väärinkäsitykset ja nolot paljastukset muuttuvat asioiksi, jotka voivat kääntää kaiken päälaelleen.

Tammi

Petina Gappah: Muistojen kirja (helmikuu)
Memory on albiinonainen, joka odottaa sellissä kuolemantuomiota, koska häntä syytetään valkoisen kasvatti-isänsä murhasta. Mutta kuinka paljon muistin varaan voi rakentaa ja entä jos muistot ovatkin valheellisia?


Alice Munro: Jupiterin kuut (maaliskuu)
Munron neljäs, ennen suomentamaton neljäntoista tuttuun tapaan eleettömän, mutta niin vahvan novellin kokoelma.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (maaliskuu)
Järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, muistista ja sietokyvyn rajoista. Tarina neljästä newyorkilaisesta opiskelukaverista, joista yhden kannettavana on kammottava menneisyyden taakka.


Tove Jansson (toim. Sirke Happonen): Bulevardi – ja muita kirjoituksia (maaliskuu)
Uusi kokoelma Janssonin aikaisemmin julkaisemattomia novelleja, esseitä ja muita kirjoituksia sekä kuvituksia.

Teos

Anu Kaaja: Leda (helmikuu)
Erään myytin mukaan Jupiter laskeutui kerran joutsenen hahmossa nuoren Leda-nimisen neidon luo ja – lopunhan jo tietää. Mielipuolisessa kuvaelmassa myytti kerrotaan uudelleen, niin kuin sen oikeasti pitäisi mennä.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (helmikuu)
Berliinissä asuva Ernst käy päivittäin töissä ja vain on, ihan kuin kaikki muutkin. Sitten hänet yhtäkkiä siirretäänkin uuden tehtävän pariin kellarilaboratorioon. Hänen täytyy vartioida salaperäistä "kuutiota". Samaan aikaan toisaalla tai ihan eri aikaan samassa paikassa tai jotain siltä väliltä ruotsalainen laupeudensisar Elsa hoitaa sotavankeja Siperiassa. Aika, paikka ja etäisyys alkavat poukkoilla sinne ja tänne.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat (maaliskuu)
Aura ja Henri muuttavat kaupungista saareen. He kunnostavat kotiaan ja haaveilevat tulevaisuudesta. Mutta julma kevät hajottaa jään lisäksi paljon muuta.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha (maaliskuu)
Yhdentoista novellin kokoelma, jossa sijansa saavat groteskit yksityiskohdat ja ihmisen vino kasvu, puutteet ja heikkoudet.

WSOY


Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (tammikuu)
Novellikokoelma, jossa lihanleikkaaja on kutsumaton vieras puutarhassa, jyrkkä käänne elämässä. Aron kokoelma on täyttä novellia.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja (helmikuu)
Julia on lähdössä matkalle, mutta on outoa, että sinne on lähdettävä aamuyön hämärissä. Jan on kiinnostuneempi numeroista kuin ihmisistä, joten hänet lähetetään leirille saamaan ystäviä. Vaellusretkestä tulee kuitenkin selviytymistaistelu. Julian ja Janin kohtalot sekoittuvat toisiinsa, jokin vetää heitä kohti toisiaan.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (maaliskuu)
Pikkukaupungin väki Puolassa vuonna 1937. Eurooppa ei vielä tiedä mikä sitä odottaa. Vuosien vieriessä puolalaisista aletaan muokata orjakansaa. Nielaiseeko tuho myös koko Lumikadun?


Miki Liukkonen: O (huhtikuu)
O on romaani, joka kertoo muun muassa olympialaisiin valmistautuvasta uimajoukkueesta, neuroosejaan pihavarastoon pakenevasta miehestä, hevoskauppoja tekevistä romaneista, jotka aikapoimun takia elävät kaksi tuntia tulevaisuudessa, ja Johan Sebastian Bach -faneista. O on kirja arjesta, tässä ja nyt.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (huhtikuu)
Napolilaissarjan toinen osa, jossa ystävykset Lila ja Elena ovat nyt nuoria aikuisia. Toinen jää kotiin, toinen lähtee, mutta molemmat kapinoivat omalla tavallaan lapsuudessa annettuja rajoja vastaan.


Zadie Smith: Swing Time (huhtikuu)
Kaksi tyttöä, jotka haaveilevat tanssijanurasta, mutta vain toisella on siihen lahjoja. Romaani ystävyyden voimasta, musiikista yli rajojen ja sitkeistä juurista.

Lars Jansson: Muumit. Sarjakuvaklassikot X (huhtikuu)
Kymmenes kokoelma hersyvän hauskoja alkuperäisiä muumisarjakuvia.

––

Kevään tärpeistäni löytyy runsaasti niin kotimaista kuin suomennettuakin kirjallisuutta. Kevät lienee kuitenkin kotimaisen kirjallisuuden juhlaa, sillä reilu puolet tärpeistäni näyttää olevan kotimaisten kirjailijoiden kirjoja. Virkistävä poikkeus!

Joukossa on minulle ihan uusia kirjailijoita, mutta myös vanhoja tuttuja. Muutaman suomennetuista olen ennättänyt jo lukea: Hanya Yanagiharan Pieni elämä (A Little Life, 2015) ja Elena Ferranten Uuden nimen tarina (The Story of a New Name, 2013). Tarjoan niitä silti tärpeiksi, sillä etenkin ensiksi mainitun vastaanotto Suomessa kiinnostaa kovasti.

Jos pitäisi valita vielä tärpeistä tärpeimmät (= mitkä kirjat haluan ehdottomasti lukea hetitässäjanyt), valitsisin

Anneli Kannon Lahtarit, koska viime vuonna julkaistu Pyöveli on ihan mahtava ja luotan siihen, että tälläkin kertaa Kanto on kirjoittanut ihan mahtavan historiallisen romaanin.
Han Kangin Vegetaristin, jonka aion lukea englanninkielisenä käännöksenä ihan pian, koska olen malttamaton.
Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset, jonka aion myös lukea pian alkuperäiskielellä, koska se on odottanut hyllyssä jo tovin.
Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan, koska pidin kovasti Helioskatastrofista.
Katja Kallion Yön kantajan, koska se muistuttaa minua Riitta Jalosen upeasta Kirkkaudesta.
Geir Gulliksenin Kertomuksen eräästä avioliitosta, koska älykäs romaani kuulostaa vain niin puoleensavetävältä.
Tove Janssonin Bulevardin jo vaikka vain upean kantensa vuoksi. Ja tietysti muutenkin.
Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurhan, koska olen muutenkin halunnut lukea sen jo kauan aikaa.
Miki Liukkosen O:n, joka vaikuttaa varsin kunnianhimoiselta romaanilta.

Vielä muutama huomio: Milloin viimeksi olen löytänyt Liken katalogista kerralla näin monta kiinnostavaa kirjaa? Ja katsonko nykyään katalogeja novellinhuuruisten lasien läpi vai julkaistaanko ensi keväänä oikeasti poikkeuksellisen paljon novellikokoelmia?

Mitä kevään kirjoja sinä odotat eniten?

8.12.2016

Runeberg-palkinto 2017: ehdokkaat

Finlandia-palkinnolla on maassamme hyvin suuri merkitys. Se on arvostettu palkinto ja se sanelee pitkälti sen, mitkä kirjat kääritään joulun paketteihin. Finlandia-palkinnon tarkoituskin on edistää myyntiä eikä siinä sinällään ole mitään pahaa. Harmi kuitenkin, että kansan huomio kiinnittyy vain niihin muutamiin kirjoihin, sillä Suomessa julkaistaan vuosittain paljon muutakin upeaa kirjallisuutta. No, samalla tavalla kirjallisuuspalkinnot toimivat toki muuallakin maailmassa.

Haluan tuoda kirjallisuuspalkintokatsauksiini mukaan toisen suomalaisen kirjallisuuspalkinnon, Runebergin. Suomessa on nimittäin muitakin palkintoja kuin Finlandia. On myös muitakin kuin Finlandia ja Runeberg, mutta käytännön syistä en voi tuoda niitä kaikkia blogiini. Runeberg lähtee mukaan siksi, koska se on monipuolisempi kuin Finlandia: ehdolla voi olla romaanien lisäksi myös runo-, novelli- ja esseekokoelmia.

Runeberg-palkinto on Uusimaa-lehden, Porvoon kaupungin, Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen arvostelijain liiton myöntämä vuosittainen kirjallisuuspalkinto, joka on perustettu 30 vuotta sitten. Palkinnon arvo on 10 000 euroa. Tänä vuonna esiraadissa eli ehdokkaita valitsemassa oli kriitikoiden liiton edustaja Mervi Kantokorpi, kirjailijaliiton edustaja Marja-Leena Tiainen ja Uusimaa-lehden kirjallisuustoimittaja Pia Ingström. Esiraati valitsee viidestä kahdeksaan ehdokasta. Tänä vuonna ehdokkaita on maksimimäärä.

Voittajan valitsee palkintoraati, johon kuuluu tänä vuonna kirjailija Tero Liukkonen, runoilija Tommi Parkko ja kirjallisuudentutkija Maili Öst. Palkinto jaetaan Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta.

Runeberg-palkintoehdokkaat vuodelle 2017 ovat:


Vesa Haapala: Karhunkivi

Isä päättää ryhtyä taistoon virkamieskoneistoa vastaan, kun hänen varhaisteini-ikäinen poikansa alkaa oireilla.


Pauliina Haasjoki: Planeetta

Runokokoelma, jossa ihmetellään mantereita, meriä ja maapallon liikettä, painovoimaa ja painottomuutta.


Riitta Jalonen: Kirkkaus

Hengästyttävä tarina kirjailijasta ja kirjoittamisesta, uusiseelantilaisesta Janet Framesta, jota sähköshokkihoidotkaan eivät pysäyttäneet.


Helmi Kekkonen: Vieraat

Kaunis loppukesän päivä, viini on kylmää ja pöytä katettu. Enää puuttuu vieraat, joista kukin on saapununut elämänsä risteyskohtaan.


Henrika Ringbom: Elden leende

Runollinen esseekokoelma elämää muuttavasta matkasta Japaniin.


Minna Rytisalo: Lempi

Kuka on Lempi? Ja mitä on lempi? Viljami on palaamassa rintamalta takaisin kotiin, nuoren vaimonsa ja piikatytön luokse.


Peter Sandström: Laudatur

Romaani viisikymppisestä miehestä, jonka perhe-elämä ei ole ihan sitä, mitä hän alunperin toivoi ja odotti.


Sinikka Vuola: Replika

Surrealistinen tarina pikkukylän ihmisistä, onnesta ja menetyksistä. Poikkeuksellinen kasvukertomus ja moderni muodonmuutostarina.

––

Ehdolla on siis yksi runoteos, Haasjoen Planeetta, mutta peräti kaksi runoilijana tunnetun kirjailijan teosta, Haapalan Karhunkivi ja Vuolan Replika. Vain yksi Finlandia-ehdokas, Sandströmin Laudatur, mahtui mukaan.

Jos minua jäi Finlandian kohdalla kaivelemaan hampaankoloon se, ettei Jalosen Kirkkaus ollut mukana, nyt olen vallan tyytyväinen, että se pääsi mukaan Runebergiin. Rytisalon esikoisromaani Lempi tyydyttänee myös monia, minuakin. Näiden lisäksi olen lukenut ehdokkaista Kekkosen Vieraat, joka ei ole voittajasuosikkini, ja juuri paraikaa luen Sandströmin Laudaturia, josta en vielä ensimmäisen lyhyen luvun jälkeen osaa sanoa mitään.

Suosikkini voittajaksi on Jalosen Kirkkaus, mutta peukutan myös Vuolan Replikan puolesta. En ole sitä lukenut, vielä, mutta se vaikuttaa kiehtovalta.

Mikä kirja vie voiton, onko joukossa teidän suosikkejanne?

7.12.2016

Anne Enright: The Green Road


Anne Enright on kirjailija, joka on ollut minulle ainoastaan nimenä tuttu. Suomennetut teokset Valvojaiset ja Unohdettu valssi ovat jääneet lukematta. Viime vuonna hän pulpahti paremmin tietoisuuteeni, kun hänen uusin romaaninsa The Green Road oli ehdolla sekä Man Booker Prizen että Costa Book Awardin saajaksi.

The Green Road kertoo Madiganeista, irlantilaisesta perheestä, jonka jäsenten väliset suhteet ovat olleet jo pitkään etäiset ja hieman jännitteiset, ei vähiten suhteessa perheenpäähän eli äiti Rosaleeniin. Rosaleen on jo yli 70-vuotias, hänen miehensä on kuollut, hän on yksin. Lapsetkaan eivät ole enää kiinnostuneita hänestä. Rosaleen päättää myydä talon, jossa hän on asunut vuosikymmeniä ja jossa hänen kaikki lapsensakin ovat varttuneet.

Tarinan ensimmäinen ja valitettavasti kiinnostavin osa keskittyy pieniin palasiin kunkin Madiganien perheenjäsenten elämässä aina vuodesta 1980 vuoteen 2005 asti. Ensin on pieni Hanna vuonna 1980, vielä tietämätön tulevasta alkoholiongelmastaan ja todistamassa hetkeä, jolloin hänen isoveljensä Dan ilmoittaa ryhtyvänsä papiksi. Sitten on Dan, josta ei tullutkaan pappia vaan homo, etsimässä itseään samalla kun ystävät riutuvat AIDS:iin New Yorkissa vuonna 1991. Hypätään vuoteen 1997, jolloin Constance, ainoa kotiseudulle jäänyt sisarus, odottaa sairaalassa vuoroaan, sillä hän on löytänyt rinnastaan oudon kyhmyn. Emmet vuonna 2002 Malilla, avustustyöntekijänä, rakastuneena. Viimein Rosaleen vuonna 2005 hieman ennen joulua kirjoittamassa joulukortteja lapsilleen, kertomassa myyvänsä talon.

Toisessa osassa sisarukset rientävät viettämään joulua lapsuudenkotiinsa, äitinsä luo. Jos äidin päähänpisto pitää paikkansa, kenties viimeisen kerran. Kuten ei useiden muidenkaan perheiden joulunvietossa, ei myöskään Madiganien jouluna voi välttyä konflikteilta.

The Green Roadin ensimmäinen puolisko, ne palaset kunkin Madiganin elämästä eri aikoina ja eri paikoissa, imaisi heti mukaansa. Enrightin tausta novellistina näkyy alussa hyvin, palaset olivat kuin itsenäisiä novelleja. Erityisesti pidin Danin ja Emmetin vaiheista, olisin halunnut syventyä niihin vielä enemmän. Tarinan toinen osa on puolestaan jotenkin tympeä ja sekava. Se havainnollistaa kyllä hyvin Madiganien perhesuhteita, sillä se tuo raa'asti esiin sisarusten siteet äitiinsä ja äidin siteet lapsiinsa. Se on tarkkaa kuvausta perheensisäisestä kiintymyksestä, odotuksista ja pettymyksistä. Mutta välillä kerronnan matkassa on vaikea pysyä, se liikkuu liikaa sinne ja tänne. Rosaleen on ihan liian ärsyttävä ihminen. Ei epäuskottavalla tavalla, pikemminkin ihan tarpeeksi uskottavalla tavalla. Hänen jatkuva passiivis-aggressiivinen käytöksensä sai vereni kiehumaan. Taidan tuntea pari hänen kaltaistaan ja sen tajuaminen ärsytti minua vielä entistä enemmän.

Suurin pettymys on kuitenkin se, etteivät kirjan ensimmäinen ja toinen osa sulaudu mitenkään yhteen. En tunnistanut toisen osan henkilöitä samoiksi kuin he ensimmäisessä osassa olivat. Paitsi ehkä Rosaleenin (yhtä ärsyttävä molemmissa). Oli kuin olisin lukenut kaksi eri teosta, ensin lyhyen novellikokoelman, sitten pienoisromaanin. Enright kyllä yrittää sulauttaa ne toisiinsa, sillä toisessa osassa viitataan ensimmäisen osan asioihin, mutta varsin ohuesti. Silti henkilöt tuntuivat yksinkertaisesti vain vierailta.

Onneksi teoksen loppu kuitenkin nivoo langanpäät yhteen. Siellä on toteamus, jonka halusinkin kuulla.

––

Anne Enright: The Green Road
Jonathan Cape 2015, 310 s.

5.12.2016

Elena Ferrante: The Story of the Lost Child


Olen aika onneton lukemaan kirjasarjoja, olen aina ollut. Syytän siitä vaihtelunhaluani. Siedettävänkin mittaisen kirjasarjan loppuun lukemiseen saattaa kulua pari vuotta, joidenkin osalta olen yhä vaiheessa. Usein en edes tunne kovin suurta hinkua päästä heti käsiksi sarjan seuraavaan osaan. Mietin, että ehkä se johtuu siitä, etteivät paksut tiiliskiviromaanitkaan ole yleensä suosikkejani. Ei sillä, etteikö olisi ollut kuitenkin poikkeuksia ja poikkeuksien poikkeuksia, mutta tiiviys viehättää minua lähtökohtaisesti enemmän.

Elena Ferranten napolilaissarja on ollut juuri sellainen poikkeus. En vieläkään oikein usko, että kun maaliskuussa luin sarjan ensimmäisen osan My Brilliant Friend, olisin jo nyt vuoden lopussa siinä pisteessä, että luettavaa ei enää ole. The Story of the Lost Child oli neljäs ja viimeinen osa. Nyt se on luettu. Hitto, mikä matka.

Jos et ole vielä lukenut sarjan kolmea ensimmäistä osaa, mene ja lue, ja palaa sitten takaisin, ellet sitten halua jo tietää, miten Elenan ja Lilan elämä neljännessä osassa etenee. En spoilaa.

Edellisessä osassa Elena ja Lila ehtivät varttua kolmikymppisiksi asti. The Story of the Lost Child jatkaa siitä suoraan eteenpäin. Elenan kohdalla ympyrä sulkeutuu kun hän palaa kotikaupunkiinsa Napoliin, suoraan Ninon syliin. Siellä on myös Elenan lapsuudenystävä ja nyt myös menestynyt yrittäjä Lila. Ympyrä sulkeutuu toisen tai ties kuinka monennen kerran, kun Elena ja Lila vetävät toisiaan taas puoleensa, kuin toinen ei voisi kirjaimellisesti elää ilman toista. He ovat jälleen ne nukeilla ensin sulassa sovussa leikkivät tytöt. Jos aiemmin he pystyivät elämään toisistaan etäällä pitkiäkin aikoja, vuosikausia, nyt etäisyys kaventuu vain muutamaksi metriksi. Välillä se on liikaa, välillä nukke heitetään jälleen pimeään, pelottavaan kellariin. Mutta ilman toista ei olisi toista. Elenan ja Lilan ystävyydessä ei ole kyse siitä, kumpi on parempi ja voimakkaampi, kumpi tuhoaa tai pelastaa toisen, vaan siitä, että he ruokkivat toisiaan, tekevät toisensa näkyviksi, heiksi, Elenaksi ja Lilaksi.

Koko napolilaissarja on ollut hyvin intensiivinen matka ystävyyteen ja naisen sisimpään, mutta The Story of the Lost Child on sitä kenties kaikista eniten. Elenan ja Lilan ystävyys on samanlaista, mutta silti erilaista, se saa uusia ulottuvuuksia. Emme pääse Lilan pään sisälle (voi, kunpa pääsisimmekin!), mutta Elenan kautta näemme paljon, molemmista. Molemmat käyttävät toisiaan vuorollaan hyväkseen, tavoittelevat toisella jotain, ja vuoroin alistuvat, mutta vain siten he voivat luoda itsensä ja toisensa.

Ferranten teksti tekee kipeää. Se on niin rehellistä, se kertoo asioita, joita ei normaalisti voi sanoa ääneen. Päätösosa tuo yhteen kaiken siihenastisen, mutta repii sen sitten rikki tavalla, joka muuttaa kaiken. Katoaminen, olipa se sitten vapaaehtoista, varastettua tai hylättyä, ja olipa kadonnut itse nukke, lapsuus, lapsi tai aikuinen, on punainen lanka, joka kulkee läpi Elenan ja Lilan tarinan. Elämän brutaalius ei ole oikeasti kadonnut mihinkään, vaikka eletäänkin 1950-luvun Napoliin sijasta 1980-luvun Napolissa. Kaupunki on sama kuin ennenkin, rähjäiset kerrostalolähiöt, likaiset kadut, gangsterit, väkivalta, nepotismi, kaikki se sama jatkuu ja tunkeutuu molempien naisten elämään.

En tiedä, mihin voisin verrata Ferranten napolilaissarjaa. En varmaan mihinkään. Tästä lähtien pikemminkin vertaan muita siihen. Elin sen mukana, hengitin samaa ilmaa kuin Elena ja Lila. Ihastuin, rakastuin, turhauduin ja suutuin. Olin usein onnellinen, mutta yhtä usein myös surullinen ja vihainen. Tunnistin tekstissä niin paljon itseäni ja muita. Se oli ihmeellistä ja pelottavaa.

Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni saatiin suomeksi tänä vuonna. Ensi keväänä julkaistaan toinen osa, Uuden nimen tarina. Loput osat julkaistaan suomeksi vuonna 2018.

––

Elena Ferrante: The Story of the Lost Child
(Storia della bambina perduta, 2014)
Kääntänyt Ann Goldstein
Europa Editions 2015, 473 s.