Steven Rowley: Lily ja mustekala


Nelikymppisellä Tedillä pyyhkii huonosti niin työ- kuin ihmissuhderintamallakin. Onneksi hänen elämässään on silti Lily, 12-vuotias mäyräkoira. Sitten eräänä päivänä Ted saa melkein kohtauksen huomatessaan Lilyn otsassa pienen mustekalan. Se on salakavalasti hiipinyt Lilyn sisälle eikä aio päästää irti. Ted ei voi muuta kuin alkaa taistella röyhkeää mustekalaa vastaan, sillä hän ei aio menettää sille rakkainta ystäväänsä.

Olen lukenut viime aikoina enemmän tai vähemmän raskaita tai synkkiä kirjoja. Sellaiset sopivat toki loppusyksyyn, mutta niiden väliin on mukava ottaa jotain kevyempääkin. Steven Rowleyn vastikään suomennettu Lily ja mustekala on juuri sellainen, hauska ja nopeasti luettava, mutta ei kuitenkaan aivan aivoton tarina. Se on myös surullinen (ehkä hoksasitte, mikä mustekala oikeasti on), joten nenäliinoille tuli pitkästä aikaa käyttöä.

Viittasin toisen tänä syksynä lukemani koiraan liittyvän romaanin eli Sara Baumen Spill Simmer Falter Witherin yhteydessä sellaisiin sentimentaalisiin, sokerilla kuorrutettuihin tarinoihin ressukoista miehistä, joiden elämään tuo onneksi iloa koira, joka sitten lopulta sairastuu ja kuolee, mutta ei turhaan, sillä mies oppii elämästä kaikenlaista. No, Rowleyn romaani on vähän sellainen. Siirappinen puoli tarinasta ei ollut kovin makuuni, mutta toisaalta vähän erilainen henkilöhahmo, sopiva määrä huumoria ja maagisrealistinen vivahde (Lily ja mustekala osaavat nimittäin puhua – vai onko heidän äänensä vain Tedin päässä?) piristivät totuttua kaavaa.

Lily ja mustekala on ennen kaikkea kertomus ihmisen ja lemmikin välisestä syvästä ystävyydestä, surutyöstä ja luopumisesta. Päällimmäiseksi jää kuitenkin ihan hyvä mieli ja puhdistuneet kyynelkanavat.

Muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä.

––

Steven Rowley: Lily ja mustekala
(Lily and the Octopus, 2016)
Suom. Sari Karhulahti
Bazar 2016, 351 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , ,