14.11.2016

Steven Rowley: Lily ja mustekala


Nelikymppisellä Tedillä pyyhkii huonosti niin työ- kuin ihmissuhderintamallakin. Onneksi hänen elämässään on silti Lily, 12-vuotias mäyräkoira. Sitten eräänä päivänä Ted saa melkein kohtauksen huomatessaan Lilyn otsassa pienen mustekalan. Se on salakavalasti hiipinyt Lilyn sisälle eikä aio päästää irti. Ted ei voi muuta kuin alkaa taistella röyhkeää mustekalaa vastaan, sillä hän ei aio menettää sille rakkainta ystäväänsä.

Olen lukenut viime aikoina enemmän tai vähemmän raskaita tai synkkiä kirjoja. Sellaiset sopivat toki loppusyksyyn, mutta niiden väliin on mukava ottaa jotain kevyempääkin. Steven Rowleyn vastikään suomennettu Lily ja mustekala on juuri sellainen, hauska ja nopeasti luettava, mutta ei kuitenkaan aivan aivoton tarina. Se on myös surullinen (ehkä hoksasitte, mikä mustekala oikeasti on), joten nenäliinoille tuli pitkästä aikaa käyttöä.

Viittasin toisen tänä syksynä lukemani koiraan liittyvän romaanin eli Sara Baumen Spill Simmer Falter Witherin yhteydessä sellaisiin sentimentaalisiin, sokerilla kuorrutettuihin tarinoihin ressukoista miehistä, joiden elämään tuo onneksi iloa koira, joka sitten lopulta sairastuu ja kuolee, mutta ei turhaan, sillä mies oppii elämästä kaikenlaista. No, Rowleyn romaani on vähän sellainen. Siirappinen puoli tarinasta ei ollut kovin makuuni, mutta toisaalta vähän erilainen henkilöhahmo, sopiva määrä huumoria ja maagisrealistinen vivahde (Lily ja mustekala osaavat nimittäin puhua – vai onko heidän äänensä vain Tedin päässä?) piristivät totuttua kaavaa.

Lily ja mustekala on ennen kaikkea kertomus ihmisen ja lemmikin välisestä syvästä ystävyydestä, surutyöstä ja luopumisesta. Päällimmäiseksi jää kuitenkin ihan hyvä mieli ja puhdistuneet kyynelkanavat.

Muissa blogeissa: Kirjasähkökäyrä.

––

Steven Rowley: Lily ja mustekala
(Lily and the Octopus, 2016)
Suom. Sari Karhulahti
Bazar 2016, 351 s.

10 kommenttia :

  1. ♥ Pitäisiköhän itsekin puhdistaa kyynelkanavat... Keväällä kuoli paras ystävä Viiru, uskollinen ystävä 14 vuoden ajan. Uskaltaisinkohan tarttua tähän, vai odotankohan vielä hetken. :( Taidan odottaa vielä hetken, vaikka kirjan lukeminen kiehtoisikin.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, lemmikin menettäminen on aina yhtä kamalaa ♥ Minulla ei omillaan asuessani ole (vielä) ollut lemmikkiä, mutta vanhempieni luona asuessani meillä ehti olla monta kissaa. Monesta rakkaasta ystävästä on joutunut luopumaan, osasta liian aikaisin. Tämä kirja toi tietysti ne menetykset hyvin mieleen ja sekin teki surulliseksi. Näen tämän tyyppiset kirjat aika hyvänä lohtuna tai jonkinlaisena terapiana lemmikin menetyksen jälkeen, mutta itse kukin tietää, milloin siihen pystyy.

      Poista
  2. Minä kiinnostuin tästä katalogeja selaillessa, mutta kun sain kirjan käteeni ja luin vähän matkaa niin plääh. Ei se ollutkaan yhtään omani. Mutta hauskaa lukea tästä arviosi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä nyt vähän tämmöinen, no, siirappinen. Yleensä en oikein jaksa lukea näitä, mutta tämä oli onneksi vähän erilainen!

      Poista
  3. Onpas kiinnostavan kuuloinen kirja, en ollut kuullutkaan tästä ennen. Itselläkin on koira ja kissa, joten tällaiset tarinat koskettaa aina... Pistetään lukulistalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lemmikkien menettäminen on aina raskasta, samoin lukea sitä kuvaavia kirjoja. Tässä luopumisen tuskaa kuvataan vieläpä hyvin aidosti, mutta ei ihme, sillä Lily taisi olla ihan oikea koira, ei pelkkää mielikuvitusta.

      Muista varata nenäliinoja!

      Poista
  4. Tämä on yksi harvoista kirjoista, joka tarttui käteen kannen perusteella, sillä oma ensimmäinen maastonakkini oli mallia Lily; tuttuja tunteita. Samaa miletä: siirappikuorrutus olisi saanut jäädä pois. Luopumisprosesseineen - vastuu on aina omistajan - hyvän mielen teos. Kaikenkarvaiset ovat hyviä ja opettavaisia ystäviä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä onkin aika pirtsakka kansi, lastenkirjamainen. Mutta sopii hyvin tarinaan, se tuotti lopulta onneksi hyvän mielen, vaikka olikin surullinen.

      Erityisesti mäyräkoirien omistajat löytävät tästä varmasti paljon tuttua, sillä Lilyn touhuja kuvataan paljon. Olen itse enemmän kissaihminen, mutta kaikenkarvaisten lemmikkien menettäminen tuntuu aina pahalta.

      Poista
  5. Minä tykkäsin siitä kuorrutuksestakin. Välillä on hyvä lukea jotain sellaista. Tässähän se ei ole ihan tavallista. En ihan vastaavaa ole lukenutkaan.
    Lily ja mustekala valikoitui minullekin kansikuvan ja nimen perusteella. Kun on se ihana karvakorva itselläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla tökki varmaan eniten se ennalta-arvattava opetus ja lopetus, joka tässä oli. Sellainen, mikä tuntuu olevan kaikissa tämän tyyppisissä kirjoissa. Toki arvelin niin olevan jo ennen kirjan aloittamistakin, joten eipä se kuitenkaan estänyt tämän lukemista. Poikkeavuudet kaavasta olivat kuitenkin kivoja yllätyksiä.

      Poista