Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät


On aikainen aamu, aurinko ei ole vielä noussut. Lukiolaispoika Simon Limbres lähtee kavereidensa kanssa surffaamaan, sillä odotettavissa on upeita aaltoja. Kaikki on kohdillaan, Simon kiitää aallon päällä, kiljuu, riemuitsee, tuntee todella elävänsä. Paluumatkalla on väsyneet, kaikkensa antaneet pojat. Sitten eläin kulkemassa tien yli, seireenien laulu, virheliike, väsymys, samapa tuo, mutta Simon lentää päin tuulilasia, ainoa, jolla ei ole turvavyötä. Simon on tiedoton, mutta sydän, kaikki mitä tuo sydän suodatti, tallensi ja arkistoi, lyö yhä.

Simonilla ei ole toivoa. Hänen aivonsa ovat tuhoutumassa, hukkumassa vereen. Yhä lyövä sydän ei voi pelastaa Simonia, mutta se voi pelastaa jonkun toisen, jonkun keski-ikäisen, sydänsairaan, Simonille täysin tuntemattoman naisen. Simon ei voi itse tehdä päätöstä sydämensä kohtalosta, joten sen tekevät hänen vanhempansa, ja niin alkaa sydämen siirtyminen toisaalle, niin kipeää kuin se tekeekin.

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on intensiivinen kertomus elämästä, kuolemasta ja surusta, jotka kietoutuvat yhden sydämensiirron ympärille. Intensiivisyys syntyy tiivistunnelmaisesta, suorastaan hengästyttävästä kerronnasta ja vain vuorokauden mittaisesta aikajänteestä. Miten voikaan yhteen vuorokauteen mahtua niin paljon onnea ja elämäniloa, surua ja kuolemaa, lohtua ja toivoa.

Romaani on yhdistelmä laidasta laitaan risteäviä tunteita ja kylmänviileitä totuuksia. Simonin vanhemmat ovat suru ja tuo suru ja siihen liittyvä epätoivo on kuvattu niin tarkasti, että oksettaa. Viranomaiset ovat taas viileys, se kaikki on heidän työtään. Heidän tehtävänään on saada Simonin vanhemmat ymmärtämään, ettei Simonia enää ole, mutta mitä muiden ihmisten hyväksi voi tehdä. Ymmärtäminen ei ole helppoa, sillä sydän on yhä käsityksissämme se, joka määrittää elämän ja kuoleman. Jos sydän yhä lyö, ei voi olla kuollut, eihän.

Minulle De Kerangalin romaanin hienoin asia on se, miten suru siinä kuvataan. Se on raastavaa, epätoivoista, lamaannuttavaa, kokonaisvaltaista. Hengästyttävä kerronta taas on liian hengästyttävää, lauseet jatkuvat ja jatkuvat, iäisyyksiin asti. En myöskään ymmärrä, mitä merkitystä on Simonin kanssa tekemisissä olevien viranomaisten taustoilla – lääkärin kokeiluilla hallusinogeenisten kasvien kanssa, hoitajan edellisyön lemmiskelyillä tai elinsiirtokoordinaattorin yksiössä olevalla tiklillä. Ne vain rikkovat romaanin intensiteettiä, luovat liikaa rönsyjä, joilla ei lopulta ole väliä.

Toivoin romaanilta jotain muuta, mutta en oikein tiedä mitä. Samanaikaisesti jotain enemmän ja jotain vähemmän. Alun imun jälkeen sitä jaksoi kannatella enää se suru eikä se riittänyt minulle.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Ullan luetut kirjat.

––

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
(Réparer les vivantes, 2014)
Suom. Ville Keynäs & Anu Partanen
Siltala 2016, 255 s.

Tunnisteet: , , , , , , ,