13.11.2016

Kazuo Ishiguro: The Buried Giant


Päätin alkuvuodesta lukea tänä vuonna Kazuo Ishiguron tuotantoa. Kiehtova Ole luonani aina oli se, joka kiinnitti huomioni tähän monipuoliseen kirjailijaan. Sittemmin olen lukenut musiikkiin keskittyvän novellikokoelman Yösoittoja, Britannian luokkayhteiskunnan viime metrejä kuvaavan romaanin Pitkän päivän ilta ja nyt miehen kovasti odotetun uusimman romaanin, The Buried Giantin (Haudattu jättiläinen, 2016).

Kaikkia Ishiguron kirjoja tuntuu yhdistävän erilaisten aiheiden ja miljöiden rikkaus. Ei varmaankaan ole mitään aikakautta tai aihetta johon hän ei voisi tarttua. The Buried Giant ei ole poikkeus. Se sijoittuu kauas menneisyyteen, tarunhohtoisen kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan. Roomalaiset ovat lähteneet Britanniasta ja maa on raunioitumassa, mutta onneksi kelttien ja saksien väliset raivokkaat sodat ovat ohi. Valtakuntaa peittää sakea sumu, joka saa ihmiset unohtamaan oikeastaan kaiken. Mutta vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, muistavat keskinäisen rakkautensa. Eräänä päivänä he muistavat myös poikansa, mutta eivät sitä, missä hän on. Alkaa matka halki sumun, jonka varrella he saavat rinnalleen nuoren Edwinin, soturi Wistanin ja ihka oikean pyöreän pöydän ritari Gawainin. Axlin ja Beatricen pojan löytyminen ei olekaan enää läpi nummien ja vuorien, kylien ja luostareiden vievän matkan ainoa tärkeä tehtävä.

The Buried Giant kääriytyy alusta lähtien jonkinlaisen mystisen usvan peittoon, saman, joka vie sen henkilöhahmoilta muistot ja muistamisen kyvyn. Tunnelma on outo, mutta tarina sen verran kiinnostava, että on pakko katsoa mihin se johtaa. Alkuun se imaiseekin voimakkaasti mukaansa, erikoinen muistin häviäminen ja vanhan pariskunnan yksitellen palaavien menneiden aikojen muistojen välinen ristiriita kiinnostaa. The Buried Giant onkin tarina muistamisen merkityksestä, joka koskee niin yksilöä kuin yhteiskuntaa – olisiko parempi muistaa vai vain unohtaa? Ehkä tärkeintä on kuitenkin rakkaus.

Mutta voi, olisipa tarina kiinnittynyt enemmän vain Axliin ja Beatriceen. Kun heidän seuraansa liittyvät nuori poika ja soturi, myöhemmin myös ritari, alkaa tunnelma muuttua monty pythonmaisella tavalla huvittavaksi sekoiluksi. Etenkin oikeasti vähän hullulta vaikuttava ritari Gawain tuo tarinaan koomiisuutta tavalla, joka ei minusta siihen sovi. Lopulta myös jatkuva hyvin muodollinen dialogi ja tapa, jolla Axl kutsuu Beatricea koko ajan prinsessaksi, alkoi ärsyttää.

Pidän hyvästä fantasiasta, mutta The Buried Giantissa fantasiaelementtien käyttö on jotenkin päälleliimatun oloista. Erilaisia fantasiahahmoja, kuten keijuja ja örkkejä, heitellään päähenkilöiden eteen lähinnä keskeyttämään mitä milloinkin. En olisi halunnut poistaa tarinasta koko taianomaisuutta tai mytologisuutta, mutta fantasiaelementtejä olisi voinut käyttää siinä paljon vaivihkaisemmin, jolloin mystinen ja outo tunnelma olisi korostunut entistä paremmin. Onneksi loppu kuitenkin pelastaa.

En tiedä, voiko yhdenkään kirjailijan koko tuotanto olla koskaan tasaisen hyvää. Ishiguron kohdalla kompastuin lopulta hänen uusimpaan romaaniinsa. En kuitenkaan lannistu, minulla on vielä monta mitä todennäköisimmin hienoa romaania odottamassa.


––

Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Faber & Faber 2015, 345 s.

2 kommenttia :

  1. Nuo päälleliimaamiset ei kuulosta lupaavilta ollenkaan, eikä nuo keijut ja örkitkään oikein innosta. Ohitan tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä suosittelen tekemään niin. Tämä oli Ishiguron kirjaksi vähän outo ja jotenkin epätasainen, mutta kauniisti hän kyllä osaa yhä kirjoittaa.

      Poista