28.10.2016

Sara Baume: Spill Simmer Falter Wither


Sometimes I see the sadness in you, the same sadness that's in me. It's in the way you sigh and stare and hang your head. It's in the way you never wholly let your guard down and take the world I've given you for granted. My sadness isn't a way I feel but a thing trapped inside the walls of my flesh, like a smog. It takes the sheen off everything. It rolls the world in soot. It saps the power from my limbs and presses my back into a stoop.

57-vuotias Ray on mies, joka on liian vanha aloittamaan alusta, mutta liian nuori luovuttamaan. Hänen isänsä, ainoa perheenjäsen, on kuollut, eikä hänellä ole ystäviä, ei ole koskaan ollutkaan. Kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ahdistaa häntä, pelottavimpia ovat lapset, joten hän viettää suurimman osan ajastaan yksin isänsä talossa.

Eräänä keväisenä tiistaipäivänä Ray näkee sekatavarakaupan ikkunassa ilmoituksen: "COMPASSIONATE & TOLERANT OWNER. A PERSON WITHOUT OTHER PETS & WITHOUT CHILDREN UNDER FOUR". Ilmoitus koskee terrieriä, joka etsii kotia. Ray toimii vaistonvaraisesti, adoptoi koiran, joka on yhtä yksinäinen ja kaltoinkohdeltu kuin hänkin. Koiralla on vain yksi silmä, joten se saa nimekseen One Eye. Rayn ja One Eyen suhde vahvistuu kun kevät muuttuu kesäksi, kesä syksyksi ja syksy talveksi, ja samalla Rayn menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus avautuvat.

Sara Baumen esikoisromaani Spill Simmer Falter Wither, jonka nimi viittaa eri vuodenaikoihin, ei ole sellainen sentimentaalinen, sokerilla kuorrutettu tarina vähän ressukasta, kenties masentuneesta ja kaiken menettäneestä vanhasta miehestä, joka löytää lohdun adoptoimastaan koirasta, ja sitten tuo koira sairastuu tai joutuu onnettomuuteen ja kuolee, mutta ei turhaan, vaan se ehtii tuoda iloa omistajansa elämään ja opettaa siitä kaikenlaista. Ei sillä, että sellaisissa romaaneissa olisi sinällään mitään vikaa, mutta Baumen romaani on kuitenkin kaikkea muuta.

Spill Simmer Falter Wither ei ole pätkääkään herttainen, se on yhtä masentava kuin marraskuu. Sekä mies että koira ovat toisaalta kamalia, toisaalta säälittäviä, mutta positiivisemmalla tavalla säälittäviä, pakosta olosuhteiden uhreiksi joutuneita. Ray ei ole koskaan tavannut äitiään, ei edes tiedä missä hän on vai onko missään. Suhde isään oli aina hyvin etäinen ja välinpitämätön, eikä hänellä ole koskaan ollut ystäviä, vain kirjat. Ulkopuolinen maailma pelottaa häntä. Kun Ray sitten hankkii One Eyen, tuon silmäpuolen ruman terrierin, hän näkee eläimessä itsensä. Koira ei paranna tai pelasta Rayta, ei mikään koira pystyisi siihen, se johtaa jopa vaikeuksiin, mutta se lievittää yksinäisyyttä ja tuo seuraa.

Spill Simmer Falter Wither ei ole kirja koirasta, vaan kirja yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja mielenterveyden hajoamisesta. Masentavien teemojen kontrastina on kaunis ja yksityiskohtainen lyyrinen kieli, joka sinkoilee sinne ja tänne, hengittää Rayn hengityksen tahdissa. Siitä on välillä vaikea saada otetta, sitä ei ole useinkaan helppo lukea, mutta sitten kun sen otteen saa, se tuntuu jossain syvällä. Vastakohtaisuuksista syntyy jotain surullisen kaunista, joka hämmentää ja joka jää mieleen pitkäksi ajaksi.

––

Sara Baume: Spill Simmer Falter Wither
Tramp Press 2015, 216 s.

26.10.2016

The Man Booker Prize 2016: voittaja


Heinäkuussa saimme tietää yhden maailman suurimman kirjallisuuspalkinnon, The Man Booker Prizen tämänvuotisen pitkälistan, joka sisälsi kolmetoista varsin kiinnostavaa teosta. Syyskuussa tuo lista supistui alle puoleen. Nyt on jäljellä enää yksi, Man Booker-palkinnon voittaja!

Veikkasin viime kuussa voittajaksi Paul Beattyn The Selloutia ja niinhän siinä kävi, että...


...The Sellout voitti! Huippua! The Sellout on satiiri afroamerikkalaisesta miehestä, jota syytetään oikeudessa yrityksestä uudelleenkäynnistää orjuus kotikaupungissaan Kalifornian Dickensissä. Hyvin ajankohtainen romaani.

Paul Beatty on ensimmäinen amerikkalainen, joka on voittanut Man Bookerin palkinnon koko sen 48-vuotisen historian aikana. Vuodesta 2014 asti mikä vain Iso-Britanniassa englannin kielellä julkaistu romaani on voinut asettua ehdolle ja lyhytlistalaisten joukossa olikin kahden brittiläisten lisäksi myös kaksi amerikkalaisia, yksi kanadalainen ja yksi brittiläis-kanadalainen kirjailija.

Lue lisää voittajasta täältä.

Menikö voitto oikeaan osoitteeseen?

22.10.2016

Rob Ewing: The Last of Us


Elizabeth, Rona, Alex, Calum Ian ja Duncan ovat syrjäisen skotlantilaisen saaren ainoat asukkaat, ainoat lapset. Kaikki muut saarella asuvat ovat kuolleet. Lapset eivät tiedä, onko muukin maailma samanlainen kuin heidän maailmansa. Onko jossain muitakin elossa olevia lapsia? Onko enää aikuisia?

Vanhimpana Elizabeth pitää huolta muista lapsista, etenkin joukon pienimmästä, Alexista, jonka insuliini ei riitä loputtomiin. Jotta päivät tuntuisivat mahdollisimman samanlaisilta kuin ennenkin, he käyvät koulua ja Elizabeth toimii joukon opettajana. He tekevät "ostosreissuja" taloihin, joissa eivät ole vielä käyneet. Talot, joissa ei ole hajua, merkitään g-kirjaimella, talot, joissa on paha haju, b-kirjaimella. Toisessa koulurakennuksessa on Viimeinen Aikuinen, jota he käyvät kunnioittamassa, mutta liikuntasaliin he eivät mene, sillä sieltä tulee todella paha haju.

Lasten väliset jännitteet alkavat kasvaa sitä mukaa kun he alkavat ymmärtää, ettei toivoa enää ole. Aikuiset eivät palaa enää takaisin, he eivät pelastu. Eikä siitä seuraa hyvää.

Rob Ewingin esikoisromaani The Last of Us on pelottava dystopia. Se kuvaa maailmaa, jossa jokin tuntematon virus on tappanut lähes kaikki ihmiset, säästäen vain muutaman syrjäisellä saarella asuvan lapsen. Nimenomaan se, että elossa olevat ovat lapsia, on kaikista karmeinta. Romaania on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan, mutta ihan samanlaista tarinaa ei kannata odottaa. The Last of Usissa valtapeli ja julmuus eivät kärjisty yhtä pitkälle kuin Goldingin klassikossa.

The Last of Us on kahdessa eri aikatasossa etenevä romaani. Kertoja Ronan nykyisyys on arvoitus, lukija ei vielä alussa tiedä, mitä on tapahtunut ja miten Ronan teko johti muihin tekoihin, laittoi lumipallon liikkeelle. Alun hitaus ja pääseminen sisään niin hirvittävään maailmaan vaatii ensin totuttelua. Osasyy siihen on Ronan kertojaääni, joka on lapseksi uskottava, mutta myös vaikeasti tulkittava. Kenelle tahansa olisi kai vaikeaa jäsentää sellaista maailmaa, lapselle se olisi varmasti vielä vaikeampaa. Melko pian tarina vei kuitenkin mukanaan, lopulta jopa niin hyvin, että sitä oli vaikea jättää kesken edes hetkeksi.

Olen huomannut, että usein spefikirjat toimivat minulle sellaisen rennomman, välipalakirjallisuuden nälkään, mikä kuulostaa vähän hullulta, sillä etenkin dystopiat ovat kaikkea muuta kuin kepeää luettavaa. En myöskään sano, että kaikki spefi olisi jotenkin rentoa kirjallisuutta – rinnastettavissa viihteelliseen kirjallisuuteen, vastakohta ns. korkeakirjallisuudelle ja niin edelleen – mutta spefi on usein laji, jonka ääressä yksinkertaisesti rentoudun. Ehkä syynä on se, että kuvitteelliset maailmat ovat tarpeeksi etäällä arjesta, joten niiden ääressä rentoutuminen on erityisen helppoa. The Last of Us oli tällaiseen tarkoitukseen todella hyvä valinta ja muutenkin genressään erittäin hyvin rakennettu romaani.

––

Rob Ewing: The Last of Us
HarperCollins 2016, 306 s.

15.10.2016

Kolmesataakaksitoista kirjaa myöhemmin

Rakas lukupäiväkirjani, kirjallisuuskanavani, leikkikenttäni, harrastukseni ja blogini Lukuisa täytti eilen tasan kuusi vuotta. Hurraa! En ole tainnut joka vuosi muistaa blogini syntymäpäiviä, en ainakaan ajoissa enkä ainakaan viime vuonna, vaikka silloin olisi varmaan ollut ihan syytä (vietetään sitten neljän vuoden päästä todella isot kymmenvuotiskekkerit). Syytän syksyä, sillä lokakuu on useimmiten minulle melkoisen kiireinen kuukausi. Onhan se ollut sitä tänäkin vuonna, mutta nyt muistin ja vain päivän myöhässä.

Kuusi vuotta on aika pitkä aika. Aloittaessani Lukuisan olin hyvin erilaisessa, mutta toisaalta aika samanlaisessa elämäntilanteessa kuin nyt olen. Olin silloin 21-vuotias nuori, mietin mitä tekisin elämälläni. Nyt olen 27-vuotias ei enää niin nuori, lopettelen opintojani ja mietin mitä tekisin elämälläni seuraavaksi. Toivottavasti keksin jotain sellaista, jonka parissa voisi vaikka jopa viihtyä. Lukeminen ja Lukuisa ainakin jatkuvat.

Lukuisa on mielestäni muuttunut näiden kuuden vuoden aikana aika vähän. Pääpaino on edelleen kirja-arvioissa eikä kirjamakunikaan ole radikaalisti muuttunut. Jotkut ihan blogin alkuaikoina luetut kirjat ovat yhä suosikkejani. En vieläkään osaa kovin helpolla keskeyttää huonoa kirjaa. Kirjoitan edelleen jokaisesta lukemastani kirjasta (pl. tentti- ym. kirjat). Samalla olen kuitenkin luopunut suurimmasta osasta haasteista ja kyselyistä, olen alkanut lukea kirjoja englannin kielellä suosien samalla yhä enemmän ja enemmän myös kotimaista kirjallisuutta, luen kriittisemmin ja olen toivoakseni kehittynyt tekstin tuottamisessa.

Koko bloggaamisessa on ollut kaikkein ihaninta se, että luen paljon enemmän kuin ennen blogia ja että se kaikki jää tänne muistiin ja muistoiksi. Ihaninta on myös ne kaikki lukuisat (!) kirjavinkit, joita olen kuuden vuoden aikana saanut kanssabloggaajilta. Ja tietysti kaikki ihanat kanssabloggaajat ja yhteisö, jonka kanssa olla yhteydessä ja vuorovaikutuksessa. Parasta on se, että ylipäänsä on jokin paikka, jonne voin vuodattaa kaiken kirjallisuuteen liittyvän ja kaikki muutkin siellä paikassa tekevät niin.

Blogiarkistoon on kertynyt nyt 312 eri kirjan arviot kuuden vuoden ajalta. Ajattelin vielä lopuksi esitellä läpileikkauksen näihin vuosiin valitsemalla jokaisen bloggausvuoden kolme parasta tai muuten minulle tärkeää kirjaa.

2010: Tove Jansson: Muumipapan urotyöt L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodetRichard Adams: Ruohometsän kansa
2011: Mary S. Lovell: Mitfordin tytötClaudie Gallay: TyrskytRichard Yates: Revolutionary Road
2012: Katja Kettu: KätilöSarah Waters: SilmänkääntäjäSarah Winman: When God Was a Rabbit
2013: Aki Ollikainen: NälkävuosiEowyn Ivey: The Snow ChildVladimir Nabokov: Lolita
2014: Joyce Carol Oates: BlondiTommi Kinnunen: NeljäntienristeysKim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
2015: John Williams: StonerLeena Krohn: Hotel SapiensMark Z. Danielewski: House of Leaves
2016: Elena Ferrante: My Brilliant FriendJohan Bargum: Novelleja 1965–2015Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kiitos kaikille Lukuisassa vierailleille ja kanssabloggaajille näistä kuudesta vuodesta!

14.10.2016

Mike Pohjola: 1827


Syyskuun neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä vuonna 1827 Turku paloi. Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo poltti kolme neljäsosaa koko kaupungista ja noin 11 000 turkulaista menetti kotinsa. Suomen suurin ja sivistynein kaupunki oli hetkessä vain tuhkaa. Mutta kuka sytytti roihun ja miksi? Oliko vaikuttimena jonkinlainen valtapeli vai oliko se sittenkin silkka vahinko?

Mike Pohjola on kirjoittanut hurjan hienon historiallisen romaanin, joka ei sovi vakavamielisille tai niille, joiden mielestä historialla leikittely on kiellettyä. 1827 liioittelee, hulluttelee ja ilakoi vähän kaikkien kustannuksella, osansa saavat niin kaupunkilaiset kuin maalaiset, säätyläiset kuin palvelusväkikin. Ja entä sitten se Turun palo? Tiedämme, että palo sai alkunsa porvari Hellmanin talosta, ja syylliseksi epäiltiin talon piikaa. Pohjolan romaanissa epäiltyjä on myös muita. Voisiko syyllinen olla ahne kauppaneuvos, vallankumouksesta haaveilevat ylioppilaat, saatananpalvontaan sekaantunut arkkipiispa vaimoineen, tsaarin salainen poliisi vai peräti Ruotsin kuningas? Olipa syynä sitten vahinko, henkilökohtaiset pyrkimykset tai salaliiton piirteitä saava valtakamppailu, lopputulos on sama: Turku palaa ja näivettyy, pääkaupunki vaihtuu Helsingiksi.

Romaanin keskiössä on Elias Hellman, vähän ressukka porvarin poika, joka on rakastunut talonsa piikaan Mariaan ja palannut juuri Karjalaan suuntautuneelta runonkeruumatkaltaan takaisin Turkuun. Säkissään hänellä on mukana autenttinen runonlaulaja ja väinämöinen Väinö. Kolmikko sekaantuu soppaan, jota ovat hämmentämässä liuta katalia porvareita. Jokainen tarinan henkilö on karikatyyrimainen versio todellisuuden vastaavasta (ja monella heistä onkin ihan oikeat esikuvansa), mutta se ei haittaa, sillä tavalla tai toisella liioitellut ja vinksahtaneet tyypit ovat kuin kotonaan näin hullunkurisessa näytelmässä. Erityiskiitoksen saa varsin vahvat naishahmot, joita ei historiallisissa romaaneissa turhan usein näe. Hyvin elävästi kuvatun 1820-luvun historiallisen miljöön lisäksi kirjassa vieraillaan myös nykyajassa prologin, välinäytöksen ja epilogin verran, joissa kirjailija Mike Pohjola saa tietää totuuden Turun palosta. Nämä pätkät tarinassa tuntuvat liian irrallisilta osasilta, joita ilmankin pärjäisi.

1827 voi lukea puhtaasti päättömän hauskana ja suorastaan karnevalistisena historiallisena katastrofiromaanina, mutta se herättää myös ajatuksia historiankirjoituksesta: Miten historiaa voidaan rakentaa ja kuka sitä rakentaa? Millaisen historian haluamme, millaisena sitä meille tarjotaan? Pohjola rakentaa romaanissaan yhdenlaisen vaihtoehdon, tai oikeastaan monta eri vaihtoehtoa, jotka eivät kai ole sen hullumpia kuin mitkään toisetkaan vaihtoehdot.

1827 pohjautuu Pohjolan käsikirjoittamaan hevimusikaaliin 1827 – Infernal Musical, jota esitettiin Turussa vuonna 2011.

Muissa blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Opus eka ja Kaisa Reetta T.

––

Mike Pohjola: 1827
Gummerus 2016, 510 s.

10.10.2016

Patrick Ness: Hirviön kutsu


Patrick Ness vaikuttaa olevan tällä hetkellä yksiä suosituimpia nuortenkirjailijoita. Kun näin vastikään suomennetun Hirviön kutsun kirjastossa, päätin katsoa, millaisen vaikutuksen Ness tekee minuun, jo hieman varttuneempaan lukijaan.

13-vuotiaan Conorin äiti sairastuu vakavasti ja siitä lähtien Conor on nähnyt miltei joka yö kamalaa painajaista, aina sitä samaa. Kun äidin kunto yhä heikkenee, hirviö alkaa vierailla Conorin luona aina tasan seitsemän minuuttia yli keskiyön. Jättimäinen, marjakuusen näköinen hirviö kertoo Conorille kolme tarinaa, mutta neljäs Conorin on kerrottava itse. Mitä hirviö oikein haluaa sanoa?

Idean Hirviön kutsusta kehitti alunperin lasten- ja nuortenkirjailija Siobhan Dowd, joka ehti menehtyä rintasyöpään ennen kirjan kirjoittamista. Dowdin kustantaja ehdotti Patrick Nessille, että hän kirjoittaisi kirjan Dowdin puolesta. Ness ei kuitenkaan halunnut tehdä karhunpalvelusta Dowdille, se ei olisi oikein, mutta hän kehitti Dowdin ajatuksista tarinan, joka on ainakin kehyksiltään samanlainen kuin alkuperäinen idea.

Hirviön kutsu ei ole tarina hirviöstä, vaan se on tarina läheisen sairastumisen aiheuttamista muutoksista ja tunteista, etenkin pelosta. Vaikka päähenkilö on 13-vuotias poika, hänen tunteensa ovat samastuttavia aikuisestakin lukijasta. Luimme kirjaa vuorotellen ääneen iltasaduksi yhdessä poikaystäväni kanssa ja se herättikin meissä paljon ajatuksia ja tunteita. Nukkumaanmenoa alkoi jo ihan odottaa, jotta saisi tietää, miten tarina jatkuu ja miksi hirviö on saapunut Conorin luokse.

Luen harvoin nuortenkirjoja, sillä yleensä ne käsittelevät sellaisia aiheita, jotka omalla kohdallani kuuluvat jo suhteellisen kaukaiseen elämänvaiheeseen. Yhä useammin haluan myös tekstiltä enemmän, enemmän monikerroksisuutta ja -tulkintaisuutta, haastetta. Hirviön kutsukin on selkeä nuortenkirja, sillä sen kerronta on aika yksinkertaista ja suoraviivaista, sitä on helppo lukea. Tarina on myös aika ennalta-arvattava. Teemojensa puolesta Hirviön kutsu kuitenkin puhuttelee monenikäisiä lukijoita, mitä arvostan. Arvostan myös sitä, miten tämäntyyppinen kirja voi tuoda lohtua samanlaisessa tilanteessa oleville, sillä vertaistuen saaminen voi olla vaikeaa.


––

Patrick Ness: Hirviön kutsu
(A Monster Calls, 2011)
Alkuperäisidea: Siobhan Dowd
Kuvitus: Jim Kay
Suom. Kaisa Kattelus
Tammi 2016, 215 s.

8.10.2016

National Book Award for Fiction 2016: lyhytlista


NBA:n kaunokirjalliselle teokselle jaettavan palkinnon lyhytlista meinasi mennä ihan ohi suun, sillä finalistit julkistettiinkin etuajassa. Mutta ei se mitään, vähemmän aikaa jännittää! NBA:n muiden kategorioiden lyhytlistat valittiin myös samalla kertaa ja pääset katsomaan ne täältä. Pitkälistasta kirjoittamaani postaukseen pääset tästä.

Vuoden 2016 viisi finalistia ovat:


Chris Bachelder: The Throwback Special

Joka vuosi 22 miestä kokoontuu yhteen yhä uudelleen ja uudelleen esittämään vuoden 1985 pelatun karmean jalkapallomatsin. He katsovat yhdessä tuon vanhan ottelun, valitsevat roolinsa ja pukeutuvat sen mukaisesti. Jalkapallo on kuitenkin vain kehys, jonka ympärille varsinainen tarina mieheydestä ja sen eri osasista rakentuu.


Paulette Jiles: News of the World

Kapteeni Kidd matkustelee Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen ajan Texasissa lukemassa ihmisille uutisia, kertomassa muun maailman tapahtumista. Matkallaan hän kohtaa henkilön, joka pyytää häntä toimittamaan kuusivuotiaana kiowa-intiaanien toimesta kaapatun tytön tätinsä ja setänsä, ainoiden elossa olevien sukulaistensa luokse. Nyt tyttö on kymmenen ja haluaisi vain takaisin oman heimonsa pariin. Kiddin ja tytön välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys.


Karan Mahajan: The Association of Small Bombs

Hindupariskunta menettää kaksi poikaansa autopommi-iskussa delhiläisellä torilla. Poikien naapuri Mansoor oli heidän kanssaan ja loukkaantuu pahoin. Millaisia vaikutuksia tuolla sattumanvaraisella pommi-iskulla on uhreille, uhrien perheille ja terroristeille itselleen?


Colson Whitehead: The Underground Railroad

Cora on orjana Randallin plantaasilla 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Niin on ollut hänen äitinsä ja isoäitinsäkin. Plantaasin uusi tulokas Caesar ehdottaa eräänä päivänä Coralle pakenemista plantaasilta ja lopulta Cora suostuu, vaaroista huolimatta. Randall lähettää orjanmetsästäjän heidän peräänsä ja niin alkaa parin vaaroja täynnä oleva matka pitkin Yhdysvaltoja. Saavuttavatko he lopulta vapauden?


Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

August palaa parinkymmenen vuoden jälkeen kotiinsa Brooklyniin hautamaan isänsä ja tapaamaan lapsuudenystäväänsä. Vanhat muistot tulvivat Augustin mieleen: naapuruston kadut, millaista oli olla tumma tyttö 1970-luvun Brooklynissa.

––

Kävi niin, ettei mikään suosikeistani päässyt mukaan lyhytlistalle, ei yksikään! No, kerrankin myös näin päin. Lyhytlistaa täytyykin nyt katsoa ihan uusin silmin. Heti suorilta voin sanoa, ettei Bachelderin romaani kiinnosta minua yhtään, mutta loput neljä eivät vaikuta ollenkaan huonoilta, vaikkeivät ne pitkälistalla kiinnostaneetkaan niin paljon kuin monet muut. Nyt voisin veikata voittajaksi joko Whiteheadin The Underground Railroadia (sen ympärillä onkin ollut jo hyvin pöhinää) tai Woodsonin Another Brooklynia (koska se kiinnostaa aiheensa puolesta minua eniten tästä viisikosta).

Mitä kirjaa veikkaat voittajaksi?

Voittaja julistetaan 16. marraskuuta (tai ennen sitä tai sen jälkeen).

5.10.2016

Janet Ellis: The Butcher's Hook


Janet Ellisin esikoisromaani The Butcher's Hook päätyi luettavien listalleni muistaakseni jonkun kirjavloggaajan suosituksesta. Sattumoisin kirja löytyi kirjastosta, lasten- ja nuortenosastolta, joka näin jälkikäteen tuntuu oudolta luokitukselta, sillä The Butcher's Hook on melko hurja kirja.

Tarina sijoittuu vuoden 1763 Yrjöjen aikaiseen Lontooseen. 19-vuotias keskiluokkaisessa perheessä varttunut Anne Jaccob on juuri saanut pikkusiskon, mutta uusi vauva ei korvaa parin vuoden iässä kuollutta pikkuveljeä. Lisäksi Annen äidin huomio on nyt vain vauvassa, Annen isää ei tunnu kiinnostavan muu kuin raha eikä Anne ole sosiaalisesti kovinkaan taitava, joten hänen elämänsä on aika yksinäistä ja tylsää. Sitten hän tapaa teurastajan pojan ja rakastuu, alkaa suorastaan himoita tätä. Alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaan mieheen rakastumisessa on omat ongelmansa ja lisää ongelmia aiheuttaa Annen isän aikomus naittaa tyttärensä paljon vanhemmalle, varakkaalle ja hyvin epämiellyttävälle miehelle. Anne ei aio alistua isänsä tahtoon, hän ei aio sallia minkään seistä onnensa tiellä. Ei, vaikka se tarkoittaisi rajujakin toimenpiteitä.

Anne on henkilöhahmo, johon en kovin usein törmää historiallisissa romaaneissa. Mieleeni tulevat lähinnä Sarah Watersin romaanien vahvatahtoiset, itsenäiset naiset, mutta Annessa on jotain muutakin. Periksiantamattomuus ja vahvuus yhdistettyinä pakkomielteisyyteen ei nimittäin ole hänelle eduksi. Annen käyttäytymistä ja toimia selittää toki myös menneisyyden traumatisoivat tapahtumat, joista yksi on rakkaan pikkuveljen menettäminen. Anne on kiehtova ja virkistävän erilainen, mutta häikäilemätön ja ällöttävä henkilöhahmo. Usein pidän kirjallisuudessa Annen kaltaisista hahmoista, jos ne vain ovat uskottavia ja toteutettu hyvin. Anne on niitä molempia, mutta silti hän on vähän liian ärsyttävä, mikä vaikutti lukukokemuksen miellyttävyyteen.

The Butcher's Hook on aika makaaberi kirja ja siksi ihmettelen (edelleen), miksi se on sijoitettu kirjastossa lasten- ja nuortenosastolle, sillä lasten- tai nuortenkirja se ei ole. Yksityiskohtaiset kuvaukset seksistä, rajusta väkivallasta, verestä ja eläinten teurastamisesta ovat melko rajua luettavaa herkemmälle aikuisellekin.

Ellis kertoo kirjan lopussa valinneensa tarinan tapahtumavuodeksi Yrjöjen ajan vuoden 1763, sillä aikakausi ja sen tunnelma kiehtovat häntä, ja sinä vuonna ei tapahtunut mitään erityisen merkittävää. Luulen Ellisin halunneen kertoa mahdollisimman vähän historiallisesta kontekstista ja sitäkin enemmän Annesta. Se toimii hyvin, sillä en oikeastaan jäänyt kaipaamaan tapahtumien sen kummempaa sitomista aikaan. En ole 1700-luvun Britannian asiantuntija, joten en tiedä tai ainakaan muista, oliko tarinassa mitään, mikä olisi vihjannut sen sijoittuvan juuri vuoteen 1763 tai edes 1700-luvun jälkipuoliskolle, mutta se ei haitannut. Toki Ellis kuvaa aikaa esimerkiksi ympäristön, tapojen ja käyttäytymisen kautta, joten tarina ei kuitenkaan kellu täysin tyhjiössä.

The Butcher's Hook oli lopulta ristiriitainen lukukokemus. Pidin tarinasta, pidin makaaberiudesta, pidin ja en pitänyt Annesta, joista jälkimmäinen oli kenties suurin ongelma. Romaani on paikoitellen vähän junnaava, joten siinä olisi ollut myös pientä tiivistämisen varaa. Varsin mielenkiintoinen romaani, kuitenkin.

––

Janet Ellis: The Butcher's Hook
Two Roads 2016, 347 s.

2.10.2016

Vuoden kolmannen neljänneksen luetut kirjat


Syksy on täällä pohjoisemmassa Suomessa jo melko pitkällä. Vielä on kaunista ja usein aurinkoistakin, onneksi. Marraskuu on kuukausista ikävin: kylmyys, märkyys, pimeys, toiveajattelu lumesta, joka valaisisi maisemaa. Onneksi voin hyvällä syyllä sulkeutua kotiin ja kääriytyä viltteihin, sillä syksyn ohjelmassa on vain gradun tekoa. Jos sitä ehtisi samalla lukea vähän kirjojakin, tosin tämän vuoden kolmannen neljänneksen luettujen määriin en usko yltäväni. Oli vähän hullut kolme kuukautta, kun ei tarvinnut juurikaan opiskella, joten oli paljon aikaa vain lukea.

Luin heinä-, elo- ja syyskuun aikana seuraavat 21 kirjaa:

Minna Rytisalo: Lempi
Emily St. John Mandel: Station Eleven
Patrick deWitt: Alihovimestari Minor
Enni Mustonen: Paimentyttö
Giovanni Boccaccio: Decamerone
Margaret Atwood: MaddAddam
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga (vol. 1)
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Mikaela Strömberg: Sophie
Miguel de Cervantes: Don Quijote
Helmi Kekkonen: Vieraat
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Voltaire: Candide
Emma Cline: Tytöt
Alice Munro: Kallis elämä
Janet Ellis: The Butcher's Hook
Patrick Ness: Hirviön kutsu

Tähän jaksoon sattui enemmän pettymyksiä kuin alkuvuoden vastaaviin. Patrick deWittin Alihovimestari Minor ei hauskuuttanut samalla tavalla kuin Sistersin veljekset. Enni Mustosen Paimentyttö yllätti yksinkertaisuudellaan. Mikaela Strömbergin Sophie oli vähän liian hämmentävä sekoitus historiallista romaania, fiktiota ja elämäkertaa. Helmi Kekkosen Vierailta odotin jotain ihan muuta. Maja Lunden Mehiläisten historia ei lunastanut mehiläisten rooliin asetettuja odotuksia. Silti viimeisten kolmen kuukauden ikävimmän kirjan tittelin saa Giovanni Boccaccion Decamerone, jota luin välillä suorastaan hampaat irvessä.

Päädyin myös jättämään kaksi kirjaa kesken. Nobelisti Kenzaburō Ōen Death By Water oli suorastaan tylsä – ainakin ensimmäisten sadan sivun perusteella. Tarina ei tuntunut liikkuvan eteenpäin ollenkaan ja kirjan päähenkilö, iäkäs kirjailijamies, vaikutti ihan kamalalta vätykseltä. Kesken jäi myös Amie Kaufmanin Illuminae, The Illuminae Files -sarjan avausosa. Scifi-/dystopiakirjan tarina ja erikoinen rakenne vaikuttivat kiinnostavilta, mutta kokonaisuudessaan kirja tuntui liian teiniltä (vaikka se nuortenkirja onkin).

Mutta onneksi viime kuukausiin mahtui enemmän hyviä kuin huonoja kirjoja. Parhaimmat elämykset olivat kirjasyksyn avannut Minna Rytisalon Lempi, Leena Krohnin ihanan viisas ja erikoinen Pereat Mundus : romaani, eräänlainen, Elena Ferranten Napolilais-sarjan kolmas osa Those Who Leave and Those Who Stay, Kazuo Ishiguron rauhoittava Pitkän päivän ilta ja Riitta Jalosen Kirkkaus, joka pitää tällä hetkellä kärkisijaa vuoden parhaimman kirjan paikalla.

Sain onnekseni edistettyä hieman vuoden tavoitteitanikin. Luin yhden Kazuo Ishiguron kirjan lisää, luin sarjakuvan (mutta vain yhden, buu), luin lisää Leena Krohnia (jopa kaksi kirjaa!) ja luin kolmen kirjan verran novelleja (Krohn, tavallaan, Munro ja Boccaccio). Kazuo Ishiguron suhteen minulla menee ihan hyvin, sillä olen vuoden sisällä lukenut jo kolme hänen kirjaansa. Nämä tässä koosteessa olevat Krohnin kirjat ovat vasta ensimmäiset Krohnini tänä vuonna, olisihan niitä voinut lukea jo aikaisemminkin tänä vuonna. Novelleja olen tainnut lukea seitsemisen kokoelmaa, mikä on aika hyvin. Sarjakuvien suhteen minulla menee kaikista heikoiten, en ole lähelläkään noin kymmentä kappaletta, jonka asetin tavoitteekseni alkuvuodesta. Mutta vuotta on vielä jäljellä, katsotaan sitten koko vuoden koosteessa miten näiden kanssa loppujen lopuksi kävi!

Syksy käynnistyi mukavasti myös parin kirjallisuuspalkintokatsauksen osalta. Tällä hetkellä ollaan menossa The Man Booker Prizen lyhytlistan ja National Book Awardin pitkälistan parissa.

Luettuja sivuja kertyi yhteensä 6877, keskiarvo tästä on 327 sivua per kirja.

Samoja suosikkeja, samoja pettymyksiä? Minkä näistä haluaisitte lukea?