Lukuisa: Voltaire: Candide

Siitä on jo hetki, kun luin Voltairen (1694–1778) Candiden (1759). Luin sen viimeisenä kirjallisuushistorian tenttiini, sillä se oli kurssille valitsemistani kirjoista tuorein, 1700-luvun valistusajan tuotos. Kirjallisuushistorian kurssin ansiosta olen nyt päässyt tutustumaan kirjallisuuden klassikoihin aina antiikin Kreikasta keskiaikaan, uuden ajan alkuun ja valistukseen asti, mikä on ollut samanaikaisesti raskasta ja palkitsevaa. Suunnitelmissani oli jatkaa vielä eteenpäin kurssin toisen osan myötä, mutta näyttää siltä, etten jatkakaan, sillä haluan nyt keskittyä gradun tekoon ja valmistua. Opinnoistani ei nimittäin puutu enää juuri muuta ja koska gradu on pakollinen, mutta kirjallisuuden opinnot eivät, painaa ensimmäinen vaakakupissa enemmän. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka valmistumiseni jälkeen innostuisin täydentämään opintojani. Silloin kyllä mielelläni tekisin kirjallisuuden opinnot loppuun asti.

Mutta takaisin Voltairen Candideen. Siinä nuori ja hyväuskoinen mies nimeltään Candide joutuu jättämään kotinsa ja lähtemään maailmalle. Pangloss, Candiden saksalainen opettaja, on paukuttanut nuoren miehen päähän yltiöoptimistisen ideologiansa siitä, että maailmamme on paras mahdollinen maailma, ja Candiden on vaikea ajatella toisin, vaikka hän kohtaa reissuillaan jatkuvia vastoinkäymisiä, pahoja ihmisiä ja kaikenlaisia kammottavia näkyjä. Visiitti Eldoradoon, utopiaan, jossa kaikki on hyvin, ei sekään riitä aukaisemaan Candiden sinisiä silmiä. Romaani päättyykin ironiseen lopetukseen: "Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi."

Candide on pureva satiiri optimistisen kehitysuskon ajattelua vastaan. Saksalainen metafyysikko Leibniz uskoi aivan kuten Candiden opettaja Panglosskin, että maailmamme on paras mahdollinen maailma; se on valmis sellaisena kuin se nyt on ja kaikki kehitys ja muutos on paheksuttavaa. Voltaire vastusti tällaista ajattelua. Hän uskoi, että maailmasta voidaan tehdä parempi paikka yksinkertaisesti käyttämällä järkeä ja toimimalla epäkohtia vastaan sen sijaan, että ummistaisimme vain silmämme ja luottaisimme sokeasti uskoomme. Sanomansa puolesta Candide onkin yhä hyvin ajankohtainen teos ja valitettavasti se ei taida vanheta koskaan.

Candiden lukee nopeasti, mutta se on silti täynnä painavaa asiaa. Tuon asian kaiveleminen voi vain olla hidasta, sillä se on piilotettu allegorioiden ja ironisen retoriikan taakse. Voltaire pilailee esimerkiksi niin uskonnon, teologien, hallinnon, armeijan, filosofien ja filosofien kustannuksella, ja tekee sen ironian keinoin niin, että koko ajan sanotaan jotain muuta kuin mitä paljastetaan. Candide ei minusta kuitenkaan ole mitenkään vaikea tai raskas luettava, mutta se voi vaatia parikin lukukertaa ennen kuin kaikki sen eri puolet ja vivahteet paljastuvat. Satiiri on myös vaikea laji, mutta sitäkin palkitsevampi kun sitä alkaa ymmärtää.

Voltairesta ei kenties tullut uutta lempikirjailijaani eikä Candidesta lempikirjaani, mutta positiivisen puolelle jäätiin. Candide oli lopulta myös suosikkini kaikista neljästä klassikosta, jotka minun täytyi kirjallisuushistorian tenttiä varten lukea.