12.9.2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia


Siitä on jo tovi, kun sain luettua loppuun norjalaisen Maja Lunden palkitun teoksen Mehiläisten historia, ja siitä kirjoittaminen tänne on ollut vähän työn ja tuskan takana. Romaani jätti nimittäin aika ristiriitaiset fiilikset enkä vieläkään ole oikein varma, mitä olen siitä mieltä. Ihan odotuksieni mukainen se ei kuitenkaan ollut, sen osaan sanoa.

Mehiläisten historia kattaa pitkän ajanjakson aina vuodesta 1852 kuvitteelliseen vuoteen 2098 asti. 1800-luvun puolivälin Englannissa elävä suurperheen isä William on kadottanut elämänsä tarkoituksen. Se löytyy uudelleen, kun hän ryhtyy kasvattamaan ja tutkimaan mehiläisiä. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George huomaa, ettei hänen työlleen ole jatkajaa. Itse mehiläistarhauskin on vaakalaudalla, sillä mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman. Vuoden 2098 Kiinassa nainen nimeltä Tao kiipeilee hedelmäpuissa pölyttämässä niitä käsin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Sitten Taon pieni poika katoaa.

Kolmen eri ajassa elävän ihmisen tarinat kietoutuvat toisiinsa spiraalimaisesti, mutta valitettavan löyhästi. Tuntuu siltä, että tarinan kehyksenä toimivat mehiläiset ovat vain sitomassa eri ihmisiä toisiinsa, niillä ei ole sen suurempaa merkitystä, vaikka pitäisi olla, ja mehiläiset ovat vain helppo väline, niiden merkitykseen ei oikeasti paneuduta. Näiltä osin romaani on suuri pettymys.

Mehiläisten historia ei myöskään ole mitenkään yllätyksellinen. Taon pojan katoaminen vie kyllä hyvin romaania eteenpäin ja kiinnostaa, mutta aika pian lukijalle käy selväksi, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Romaanin kolme eri tarinalinjaa (näkökulmat vaihtelevat luvuittain) olivat minulle sikäli vähän ongelmallisia, että aluksi huomasin odottavani, että pääsen jälleen seuraamaan, mitä Taolle tapahtuu muiden jäädessä epäkiinnostavammiksi, mutta loppua kohden seurasin ennemmin Williamin ja Georgen tarinoiden etenemistä. Romaani olisi ehkä ollut kiinnostavampi, jos se oli keskittynyt vain yhteen heistä, vaikkei se olisikaan ollut enää sama, mehiläisten historia (vaikka oliko se sitä nytkään?).

Jokin taika romaanissa kuitenkin oli, että jaksoin lukea sen loppuun asti. Ehkä se oli alkuun Tao tai ylipäänsä kiinnostavat henkilöhahmot ja lupaus jostain suuremmasta, joka särkyi vasta lopussa. Erilaisten perheiden ja näiden kohtaloiden kuvaajana Mehiläisten historia myös toimii. Lunde kirjoittaa sujuvasti, tekstiä jota on helppo ahmia, mutta silti vähän etäisesti. Joitain puutteitakin siinä on, esimerkiksi dystopiakuvaus olisi kaivannut lisää uskottavuutta ja lapaluut olivat ärsyttävästi aina solisluut (en tiedä, onko se Lunden vai suomentajan moka).

Harmi, ettei Mehiläisten historia lunastanut odotuksiani. Merkittävästä aiheesta olisi ollut aineksia vaikka ja mihin.

Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran ja Lumiomena.

––

Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

6 kommenttia :

  1. Kommentoin tänään juuri Katjalle, että itselläni tämä on työpaikan pukukaapissa odottamassa, että vienkö kotiin luettavaksi vai palautanko suosista. En ole tainnut törmätä vielä yhteenkään kirjaa kehuvaan arvioon, mikä latistaa. Toisaalta olen itse odottanut tätä... No, mutta jään pohtimaan. Voihan sitä lukea vähän matkaa ja jättää keskenkin. Tai ehkä minä olen sitten se, joka tästä pitää? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole vielä lukenut kovinkaan kehuvia kommentteja, mutta eihän sitä tiedä vaikka sinä pitäisit tästä ainakin enemmän kuin muut kirjan jo lukeneet! Eipä ainakaan yhtäkkiä tule mieleen kirjaa, josta kaikilla olisi vaikuttanut olevan sama tai edes samansuuntainen mielipide :D

      Poista
  2. Minulla ei ole suuria odotuksia kirjan suhteen, itse asiassa tämä oli mennyt täysin ohi syksyn kirjoista. Ajattelin kuitenkin kokeilla miltä alku tuntuu, kun kerran postiluukusta kolahti... Sitten kun tulee sopiva hetki. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Muiden mielipiteisiin on melkein asiassa kuin asiassa vaikea nojata, jopa kirja-asioissa!

      Poista
  3. Ihan samat aatokset, pikkaisen olen pettynyt luettuani tämän. Kaunis kansi lupasi kai liikaa.

    Ja tuokin kun sanot, että ensin kiinnostuit jostain henkilöstä, sitten taas toisesta, se tapahtui minullekin. Minulle taisi vain käydä toisin päin, taisin ensin pitää Taon tarinaa jotenkin liikaa erilaisena, se ei kiinnostanut niin paljon kuin Williamin ja Georgen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kieltämättä tosi kaunis kansi, joten harmi, ettei sisältö sitten vastannut sitä. Odotin, että mehiläiset olisivat liittyneet tarinoihin oleellisemmin, mutta tuntuu, että ne olivat lopulta vain sivuosassa. Noh, välillä tulee huteja, ei voi mitään!

      Poista