3.9.2016

Helmi Kekkonen: Vieraat


Olin jo tähän alkuun kirjoittamassa, että Vieraat on ensikosketukseni Helmi Kekkosen tuotantoon, mutta eihän se olekaan, sillä luin viime helmikuussa hänen toisen romaaninsa Suojaton. En kuitenkaan ihmettele, ettei romaani tullut heti mieleeni, sillä se jäi minulle melko etäiseksi enkä enää muista siitä juuri mitään. Pakko myöntää, että Vieraiden kanssa minulla oli vähän samanlaisia ongelmia.

On kaunis, helteinen elokuun ilta. Senja on päättänyt järjestää illalliset ja kutsunut niille vain kaikkein läheisimmät ihmiset. Illalliset ovat uusi alku, pyrkimys siihen, että kaikki on hyvin, vaikkei oikeasti ole. Vieraat alkavat saapua, mutta Senjan mies Lauri on yhä ostamassa lisää ruusuja. Kun jännite alkaa kasvaa, romaani palaakin ajassa taaksepäin, vierailee eri ihmisten luona aikana ennen illallisia, kertoo heidän elämiensä risteyskohdista ja päätöksistä, joilla on ratkaisevia seurauksia.

Vieraat on episodiromaani. Kirjan eri luvut kertovat kunkin ensimmäisessä luvussa esitellyn ihmisen elämästä, aikana ennen illallisia. Käy ilmi, ettei Senja ole ainoa, jolla on ongelmia, murhetta, surua. Kaikki he ovat myös oikeasti vieraita toisilleen. Kekkonen kuvaa romaaninsa henkilöitä, heidän ajatuksiaan ja tunteitaan tarkasti ja rehellisesti. Kerronta on kaunista ja lyyrista, mutta ei liikaa. Tyylissä on paljon samaa kuin Suojattomassa, se on Kekkosella hyvin omanlaisensa.

Mutta samoin kuin Suojaton, myös Vieraat jäi minulle etäiseksi. En saanut otetta henkilöihin tai tunnelmiin, en oikein jaksanut kiinnostua heidän murheistaan ja ongelmistaan. Jostain syystä odotin kirjan olevan erilainen kuin se oli. Odotin romaania, jossa toisilleen suhteellisen vieraat henkilöt istuvat ruokapöydän ääressä, syövät ja juovat, tunnelma on hilpeä, ja sitten joku sanoo jotain, joka muuttaa kaiken, tunnelma kiristyy, tapahtuu jotain peruuttamatonta. Sellainen klassinen, mutta parhaassa tapauksessa hyvin herkullinen asetelma. Kun romaani olikin jotain ihan muuta, asennoitumiseni siihen meni uusiksi ja sekoitti pakan ainakin joksikin aikaa. En tiedä, toimiko episodimaisuus tässä romaanissa kaikkein parhaimmalla tavalla. Henkilöt jäivät sen vuoksi aikalailla vieraiksi, kun keneenkään ei ehtinyt tutustua paremmin, mutta ehkä se olikin ihan tarkoituksellista. Kaikkein eniten kuitenkin petyin romaanin loppuun, tai oikeastaan pariinkin juttuun siinä. Sen kummemmin sitä ruotimatta sanon vain, että se ei yllättänyt minua pätkääkään, vaikka sen kai piti yllättää. Ihan harmitti.

Kekkonen kirjoittaa sen verran kauniisti, että hänen kirjoihinsa on jo siitä syystä ilo tarttua, mutta kahden kirjan perusteella voisin jo sanoa, ettei hän sittenkään taida olla minun kirjailijani. Sekin on harmi, mutta mikään ei ole kaikkia varten.


––

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 194 s.

14 kommenttia :

  1. Lopun "yllätyksellisyys", koukku tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua, kääntyi kyllä varsin vahvasti yllätyksettömyydeksi, monella tapaa tarinaa vastaan. Ihan kuin hahmoihin olisi jo ehtinyt kiintyä niin, että heille annetaan se kaikkein ihanin ja toivotuin kukkavadilla korvaukseksi menetyksistä, se ei jotenkin sopinut lainkaan kuvaan kun muuten yhtenä vahvana teemana oli arjen ja haaveiden kohtaaminen, se miten kaikki päässä autuaaksi kuviteltu onkin säröistä ja tavallista.

    Mutta juu, jälleen olemme luetusta kirjasta varsin samoilla linjoilla, itse taidan antaa vielä jollekin toisellekin teokselle mahdollisuuden, jospa jostain muusta löytyisi sitä vahvuutta mikä tästä ennenkaikkea puuttui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu oli kamalan kliseinen ja juuri noin kuten kuvailet. Epäuskottava. Siitä jäi melko tympeä jälkimaku.

      Olisi ihan kiinnostavaa kuulla, mitä pitäisit muista Kekkosen kirjoista, miten ne sinusta vertautuvat Vieraisiin. Suojaton oli minusta aika samantyyppinen kuin tämä, ainakin niiltä osin mitä siitä enää muistan.

      Poista
  2. Nappasin tämän kirjaston bestseller-hyllystä, mutta en ole vielä aloittanut. Ehkä täytyy tässä koettaa kirja aloittaa ennenkuin pitää palauttaa, mutta tämä ja muutama muu bloggaus on vahvistanut fiilistä, että ehkä kirja ei ole kuitenkaan minua varten vaikka lähtötilanne kuulostaa houkuttelevalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähtötilanne houkutteli minuakin kovasti (ja tuo kaunis kansi!), kun kuvittelin sen alkuun juuri kuvailemani illallisasetelman kaltaiseksi, mutta vitsit kun tämä ei ollutkaan sitä mitä halusin sen olevan! Mutta onhan tästä jotkut toiset pitäneet paljon enemmän kuin minä pidin, joten pidän peukkuja, että sinäkin saisit tästä enemmän irti :)

      Poista
  3. Toteat hyvin, että loppu ei ollutkaan yllätyksellinen. Minäkin ajattelen samoin, että loppu ei yllättänyt minua, minusta siihen oli viitteitä ilmassa koko ajan. Ajattelin lopusta näin, että uskallanko viedä ajatukseni loppuun. Oletinko oikein, niin sitä en tiedä. Episodiromaanina pidin tästä. Jokin tässä ihastutti minua kaikesta huolimatta. En kuitenkaan pitänyt lopusta. Se kasautui liian irrallisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, loppu on ärsyttävän irrallinen, yllätyksetön, kliseinen, epäuskottava. Olisin varmasti pitänyt tästä enemmän jos loppu olisi ollut toisenlainen. Muutamalla lyhyellä luvulla tai jopa lauseella voi olla ratkaiseva merkitys koko romaanin onnistumisen kannalta ja tässäpä se tuli hyvin esiin. Harmittaa!

      Poista
    2. Itse pidin lopusta, se toi minusta tarvittaa lohtua ja toivoa, ja varsinkin viimeinen lause sitoi kaikki ihmiset tietyllä tavalla yhteen, koska juuri siitähän on kysymys. Mikä siinä sinusta oli kliseistä ja epäuskottavaa?

      Poista
    3. SPOILERVAROITUS!!!

      Helena, kiva, että pidit lopusta ja kyllähän se toi tarinaan lohtua ja toivoa, mutta minusta varsin ennalta-arvattavalla ja kliseisellä tavalla. Kliseistä ja epäuskottavaa (ehkä huono sana, pikemminkin lopussa kävi harvinainen tuuri) minusta siinä oli juuri se, miten Senja ensin haaveili lapsesta ja sitä ei tullut ja parisuhdekin jo rakoili pahasti, ja sitten lapsen lisäksi Senja menettää vielä miehensäkin, tietysti yllättäen auto-onnettomuudessa, mutta saakin kuin korvaukseksi sen lapsen. Onhan tällainen kuvio mahdollista, kaikki on mahdollista, mutta se on epäuskottavaa eikä sopinut minusta tämän romaanin päätökseksi. Lisäksi näin tämäntyyppisen kuvion tulevan jo romaanin alussa.

      SPOILERVAROITUS!!!

      Poista
    4. Itse taas koin sen myös monitulkintaiseksi siten että saattoi myös olla (kenen tahansa) vanhemman puhetta lapselle, että lapsissa on aina olemassa lohdullinen jatkumo, eikä minusta ollut edes itsestääänselvää että Senja menetti miehensä. Kiehtovat ristiriita taas tuli siitä ettei Senja suinkaan tiennyt parisuhteen rakoilevan, vaan Laurin ajatukset paljastuivat vain lukijalle. Samaten minusta koko kirjan juju oli siinä miten ekassa luvussa juurikin annetiin paljonkin vihjeitä tulevasta, ja sitten ne kiertyivät auki, ja siinä miten vähän voimme kenestäkään tietää. Eka luku kuin asetti heidät eteemme ja jatko näytti juuri sen mitä niin monelta jäi piiloon.
      Mutta toki, makunsa kullakin. Itse nautin teoksen monitulkintaisuudesta ja kertojaäänien vaihdoksista, sukupolvien kuilusta ja halusta kurottaa onnea kohti, mitä se sitten kullekin tarkoittaa.

      Poista
    5. Helena, aivan, nuokin ovat hyviä ja hyvin mahdollisia tulkintoja! Vaikka yritän kuinka ajatella romaania noilta kanteilta, ei se nyt oikein siltikään aukene. Harmi, mutta kaikki ei ole kaikkia varten :)

      Poista
  4. Paljon samoja ajatuksia minulla tästä kirjasta. Kekkosen novellikokoelma Kotiin ja ensimmäinen romaani Valinta ovat olleet minulle hyvin rakkaita kirjoja, mutta Suojaton ja tämä Vieraat eivät ole aiheuttaneet enää yhtä mutkatonta ihastusta.

    Minullakin oli mielessä tuollainen illallisasetelma, jota kuvaat. Harmi, ettei se toteutunutkaan. Tämä olisi kaivannut enemmän nykyhetkeä ja vähemmän kurkottelua menneisyyteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen luku jää ikävästi leijumaan taustalle, kun romaani siirtyy sen jälkeen lähes kokonaan menneisyyteen. Eikä se loppu pelasta ollenkaan. No, henkilöhahmojen kuvaajana Kekkonen on kieltämättä taitava!

      En muistanutkaan, että Kotiin on novellikokoelma. Sen voisin ehkä kumminkin lukea vielä joskus, ehkä Kekkonen toimisi minulle paremmin novellien muodossa.

      Poista
  5. Voitko uskoa, että arvasin kirjan lopun pelkän takakannen perusteella? JEP. Eikä siellä edes mainita tästä niin, että pitäisi olla syytä arvata...

    Vaisuksi jäi minullakin. Jotenkin haluaisin uskoa, että Kekkosen aiemmat teokset ovat parempia kun niitä on kehuttu, mutta voi olla, ettei hän ole minunkaan kirjailijani. Vieraat ei ollut huono, mutta vaisuksi jäi. Ja juuri tuo, että hahmoja oli paljon, mutta kehenkään ei ehditty syventyä ei oikein toiminut kohdallani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kyllä uskoa! :D Mutta ei tämä toki minustakaan huono ollut, mutta jäi etäiseksi.

      Minä voisin kokeilla vielä hänen novellikokoelmaansa Kotiin, kun en edes muistanut, että se on novellikokoelma. Kekkosen tyyli voi toimia minulle paremmin novelleina.

      Poista