30.9.2016

Alice Munro: Kallis elämä


Olen vähitellen eli viime vuodesta lähtien alkanut lukea Alice Munron novelleja. Olen pitänyt niistä kaikista, etenkin kokoelmasta Liian paljon onnea. Yksi tämän vuoden tavoitteistani on ollut lukea enemmän novelleja, joten seuraavaan vapaaseen Alice Munron teokseen oli helppo tarttua.

Kallis elämä sisältää neljätoista novellia, joista neljä viimeistä on elämäkerrallisia tekstejä, asioita, jotka Munron sanoin ovat hänen ensimmäiset ja viimeiset, kaikkein tärkeimmät, asiat joita hänellä on elämästään sanottavana. On jotenkin ihanaa, että juuri noissa teksteissä Munro palaa lapsuutensa maisemiin, perheensä pariin. Ympyrä sulkeutuu. Kallis elämä onkin todennäköisesti Munron viimeiseksi jäävä teos.

Kalliin elämän novellien yhdistävä tekijä on muutos, joka kääntää elämän suunnan. Muutos ei välttämättä ole suuri ja radikaali, se voi olla pelkkä vahinkokin, sattuma. Olipa muutoksen aiheuttaja kuolema, matka tai silkka itsekkyys, se vaikuttaa aina jollakin tavalla tulevaan.

Munron novellit eivät koskaan, ainakaan tähänastisen tietämykseni perusteella, ole kovinkaan iloisia ja kepeitä. Tämänkin kokoelman novellit ovat varsin melankolisia, osa jopa sydäntäsärkeviä, jokin tumma pilvi vaanii aina niiden taustalla. Munron käsittelemät asiat ovat myös hyvin arkisia, näitä asioita voi sattua ja sattuu meille kaikille. Tätä korostaa vielä Munron varsin toteava kerrontatyyli. Arkisuus ei kuitenkaan ole Munron kohdalla synonyymi tylsyydelle, vaan se tuo kummalla tavalla lohtua. Ehkä se johtuu samastuttavuuden tunteesta.

Suosikkejani novelleista ovat esimerkiksi Amundsen, jossa nainen matkustaa opettajaksi tuberkuloosiparantolaan ja joutuu pettymään, Sorakuoppa, jossa muistellaan lapsuuden tragediaan johtaneita syitä, ja Järvi näköetäisyydellä, riipaiseva kuvaus siitä, kun muisti katoaa. Kalliissa elämässä on monenlaista katsojaa ja kokijaa, pidin vaihtelusta novellien välillä. Munro osaa vaivattomasti kirjoittaa niin miehen kuin naisen, niin lapsen kuin vanhuksenkin näkökulmasta.

Seuraava Munro-suositus? Tämä ja Liian paljon onnea -kokelman lisäksi olen lukenut Kerjäläistytön ja Sanansaattajan. Novellihammasta alkoi Munron myötä taas kovasti kolottaa.


––

Alice Munro: Kallis elämä
(Dear Life, 2012)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2013, 319 s.

21.9.2016

Emma Cline: Tytöt


Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on ollut kesän hitti maailmalla ja se saatiin myös suomeksi pikavauhtia loppukesästä. Kaijamari Sivillin suomennos onkin hyvin laadukas. Kohun myötä kiinnostuin kirjasta itsekin.

Vuoden 1969 kesä Kaliforniassa on kuuma. Neljätoistavuotiaalla Eviellä on tylsää, sillä hänen vanhempansa ovat juuri eronneet ja hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa. Edessä on pitkä, yksinäinen kesä ennen sisäoppilaitokseen lähtöä. Eräänä päivänä Evie kohtaa puistossa häntä itseään hieman vanhemman hippityttö Suzannen ja lumoutuu. He kohtaavat uudelleen ja tuo kohtaaminen johdattaa Evien kaupungin laitamilla sijaitsevaan kommuuniin, jota johtaa karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunin maatilalla hengaten, mutta sitten totuus idyllin taustalla alkaa valjeta kammottavalla tavalla. Niin kammottavalla, että se vaikuttaa Evieen hänen loppuelämänsä ajan.

Tytöt on saanut inspiraationsa Charles Mansonin johtamasta kultista. Tai sanotaanko, että vähän enemmänkin kuin inspiraatiota, sillä Tyttöjen tapahtumat osuvat hyvin yhteen Charles Mansonin "perheen" tekemisien kanssa. Se oli minulle romaanin suurin ongelma, sillä Charles Mansonin johtama kultti ja kaikki siihen liittyvät tapahtumat olivat minulle ennestään hyvin tuttuja. Tyttöjä lukiessa tuli sellainen olo, että tarina on lähes täysin sama kuin Charles Mansonin kultin kohdalla; tapahtuma-aika on sama, paikka on sama, teot ovat oikeastaan samat, mutta nimet vain ovat erit. Toki näin on varmasti ollut tarkoituskin, se on vain romaanin kehys, jonka ei ole tarkoituskaan olla pääosassa, vaan pääosassa ovat Evie ja Suzanne, heidän välisensä ystävyys.

Silti Russellin johtaman kommuunin toiminta on toinen pääosan esittäjistä. Tytöt kuvaa kyllä hienosti ja aidonoloisesti myös tyttöjen välistä ystävyyttä, valtaa, nuoruutta ja ylipäänsä tyttöyttä, mutta lopulta aika ohuenlaisesti. Näissä teemoissa olisi ollut runsaastikin potentiaalia, joka jää nyt käyttämättä. Siksi koin, että romaanin fokus on yhtälailla ellei jopa vähän enemmän juuri kommuunin toiminnassa, ja koska se on lähes identtinen Charles Mansonin johtaman kultin kanssa, en kokenut Tyttöjä niin kiinnostavana kuin alkuun odotin. En osaa sanoa, miltä romaani olisi tuntunut, jos se olisi tehnyt selkeän eron Charles Mansoniin, sijoittunut toiseen aikaan, paikkaan ja tapahtumiin. Kenties paremmalta, mutta silloin myös muiden asioiden olisi pitänyt olla kunnossa.

Romaanin kaksi aikatasoa jää myös vähän turhan oloiseksi ratkaisuksi. Nykypäivän ja menneisyyden Evieiden välille ei synny kunnon sidettä. Ehkä romaani olisi voinut sijoittua vain menneisyyteen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta Tytöt on sujuva ja kiinnostava romaani. Odotukseni vain olivat erit. Luulen, että olisin voinut nauttia siitä enemmän, jos olisin voinut olla vertaamatta sen tapahtumia jatkuvasti Charles Mansonin kultin tekemisiin ja jos tyttöjen välinen ystävyys ja tyttöys olisivat olleet teemoina vahvempia.


––

Emma Cline: Tytöt
(The Girls, 2016)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2016, 297 s.

18.9.2016

Voltaire: Candide


Siitä on jo hetki, kun luin Voltairen (1694–1778) Candiden (1759). Luin sen viimeisenä kirjallisuushistorian tenttiini, sillä se oli kurssille valitsemistani kirjoista tuorein, 1700-luvun valistusajan tuotos. Kirjallisuushistorian kurssin ansiosta olen nyt päässyt tutustumaan kirjallisuuden klassikoihin aina antiikin Kreikasta keskiaikaan, uuden ajan alkuun ja valistukseen asti, mikä on ollut samanaikaisesti raskasta ja palkitsevaa. Suunnitelmissani oli jatkaa vielä eteenpäin kurssin toisen osan myötä, mutta näyttää siltä, etten jatkakaan, sillä haluan nyt keskittyä gradun tekoon ja valmistua. Opinnoistani ei nimittäin puutu enää juuri muuta ja koska gradu on pakollinen, mutta kirjallisuuden opinnot eivät, painaa ensimmäinen vaakakupissa enemmän. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka valmistumiseni jälkeen innostuisin täydentämään opintojani. Silloin kyllä mielelläni tekisin kirjallisuuden opinnot loppuun asti.

Mutta takaisin Voltairen Candideen. Siinä nuori ja hyväuskoinen mies nimeltään Candide joutuu jättämään kotinsa ja lähtemään maailmalle. Pangloss, Candiden saksalainen opettaja, on paukuttanut nuoren miehen päähän yltiöoptimistisen ideologiansa siitä, että maailmamme on paras mahdollinen maailma, ja Candiden on vaikea ajatella toisin, vaikka hän kohtaa reissuillaan jatkuvia vastoinkäymisiä, pahoja ihmisiä ja kaikenlaisia kammottavia näkyjä. Visiitti Eldoradoon, utopiaan, jossa kaikki on hyvin, ei sekään riitä aukaisemaan Candiden sinisiä silmiä. Romaani päättyykin ironiseen lopetukseen: "Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi."

Candide on pureva satiiri optimistisen kehitysuskon ajattelua vastaan. Saksalainen metafyysikko Leibniz uskoi aivan kuten Candiden opettaja Panglosskin, että maailmamme on paras mahdollinen maailma; se on valmis sellaisena kuin se nyt on ja kaikki kehitys ja muutos on paheksuttavaa. Voltaire vastusti tällaista ajattelua. Hän uskoi, että maailmasta voidaan tehdä parempi paikka yksinkertaisesti käyttämällä järkeä ja toimimalla epäkohtia vastaan sen sijaan, että ummistaisimme vain silmämme ja luottaisimme sokeasti uskoomme. Sanomansa puolesta Candide onkin yhä hyvin ajankohtainen teos ja valitettavasti se ei taida vanheta koskaan.

Candiden lukee nopeasti, mutta se on silti täynnä painavaa asiaa. Tuon asian kaiveleminen voi vain olla hidasta, sillä se on piilotettu allegorioiden ja ironisen retoriikan taakse. Voltaire pilailee esimerkiksi niin uskonnon, teologien, hallinnon, armeijan, filosofien ja filosofien kustannuksella, ja tekee sen ironian keinoin niin, että koko ajan sanotaan jotain muuta kuin mitä paljastetaan. Candide ei minusta kuitenkaan ole mitenkään vaikea tai raskas luettava, mutta se voi vaatia parikin lukukertaa ennen kuin kaikki sen eri puolet ja vivahteet paljastuvat. Satiiri on myös vaikea laji, mutta sitäkin palkitsevampi kun sitä alkaa ymmärtää.

Voltairesta ei kenties tullut uutta lempikirjailijaani eikä Candidesta lempikirjaani, mutta positiivisen puolelle jäätiin. Candide oli lopulta myös suosikkini kaikista neljästä klassikosta, jotka minun täytyi kirjallisuushistorian tenttiä varten lukea.


––

Voltaire: Candide
(Candide, 1759)
Suom. J. A. Hollo
Tammi 1998, 135 s.

15.9.2016

National Book Award for Fiction 2016: pitkälista


Toisen tämän syksyn merkittävän kirjallisuuspalkinnon eli amerikkalaisen National Book Awardin pitkälistat on julkistettu. Viimevuotiseen tapaan katsastan täällä blogissani läpi vain romaani-kategorian ehdokkaat. Muiden kategorioiden eli parhaan lasten- ja nuortenkirjan, runoteoksen ja tietokirjan pitkälistat on myös julkaistu ja löydät ne kaikki täältä.

Ehdolla National Book Awardin saajiksi ovat seuraavat kymmenen romaania:


Chris Bachelder: The Throwback Special

Joka vuosi 22 miestä kokoontuu yhteen yhä uudelleen ja uudelleen esittämään vuoden 1985 pelatun karmean jalkapallomatsin. He katsovat yhdessä tuon vanhan ottelun, valitsevat roolinsa ja pukeutuvat sen mukaisesti. Jalkapallo on kuitenkin vain kehys, jonka ympärille varsinainen tarina mieheydestä ja sen eri osasista rakentuu.


Garth Greenwell: What Belongs to You

Poikkeuksellisen lämpimänä lokakuun päivänä Bulgariaan muuttanut amerikkalainen opettaja, tarinan kertoja, menee Sofian National Palace of Culture -kongressi- ja messukeskuksen miestenvessaan. Vessa on paikka, jonne miehet kokoontuvat harrastaakseen keskenään seksiä. Siellä kertoja tapaa Mitkon, miesprostituoidun, ja rakastuu. Mutta onko rakkaus molemminpuolista? Entä millaisia synkkiä muistoja kertoja kantaa mukanaan?


Adam Haslett: Imagine Me Gone

1960-luvun Lontoossa Margaret on vaikean päätöksen edessä. Margaretin kihlattu John joutuu sairaalaan masennuksen vuoksi eikä Margaret tiedä, jäisikö hän suhteeseen ja auttaisi Johnia vai lähtisikö. Hän päättää jäädä. Pari menee naimisiin ja saa kolme lasta, mutta isän sairaus jää. Myös pariskunnan lasten elämä tulee pyörimään pitkälti isän sairauden ympärillä, etenkin kun heidän vanhin poikansa sairastuu itsekin.


Paulette Jiles: News of the World

Kapteeni Kidd matkustelee Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen ajan Texasissa lukemassa ihmisille uutisia, kertomassa muun maailman tapahtumista. Matkallaan hän kohtaa henkilön, joka pyytää häntä toimittamaan kuusivuotiaana kiowa-intiaanien toimesta kaapatun tytön tätinsä ja setänsä, ainoiden elossa olevien sukulaistensa luokse. Nyt tyttö on kymmenen ja haluaisi vain takaisin oman heimonsa pariin. Kiddin ja tytön välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys.


Karan Mahajan: The Association of Small Bombs

Hindupariskunta menettää kaksi poikaansa autopommi-iskussa delhiläisellä torilla. Poikien naapuri Mansoor oli heidän kanssaan ja loukkaantuu pahoin. Millaisia vaikutuksia tuolla sattumanvaraisella pommi-iskulla on uhreille, uhrien perheille ja terroristeille itselleen?


Elizabeth McKenzie: The Portable Veblen

Veblen on nainen, joka puhuu oravien kanssa ja suutelee kukkia. Hän on juuri kihlautunut neurologina työskentelevän Paulin kanssa, mutta molempien perheet ja muut ongelmat koettelevat suhdetta. Mihin perheemme päättyvät, mistä alamme me?


Lydia Millet: Sweet Lamb of Heaven

Anna ja hänen kuusivuotias tyttärensä ovat oudossa mainelaisessa motellissa piilossa Annan miestä Nediä. Anna on päättänyt jättää miehensä, joka ei ole ollut pätkääkään kiinnostunut perheestään. Nyt Ned on kuitenkin pyrkimässä mukaan politiikkaan, hän haluaa perheensä rinnalleen hinnalla millä hyvänsä. Samalla kun Ned pyrkii löytämään perheensä, motellissa tapahtuu kummia ja Annan tyttärensä syntymän jälkeen kuulemilla äänillä on niilläkin jokin merkityksensä.


Brad Watson: Miss Jane

Miss Jane on tarina 1900-luvun alussa syntyneestä Jane-nimisestä tytöstä. Hänen synnytyselimensä ovat olleet syntymästä asti epämuodostuneet, joten hän ei voi koskaan olla yhdynnässä tai saada lapsia ja hänellä tulee aina olemaan pidätysvaikeuksia. Vamma tekee Janesta ulkopuolisen, hän ei voi käydä koulua eikä muodostaa "normaaleja" ystävyyssuhteita. Synnytyksessä avustaneessa tohtori Thompsonista tulee kuitenkin Janelle tärkeä hahmo, jonka avulla hän oppii nauttimaan elämästään.


Colson Whitehead: The Underground Railroad

Cora on orjana Randallin plantaasilla 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Niin on ollut hänen äitinsä ja isoäitinsäkin. Plantaasin uusi tulokas Caesar ehdottaa eräänä päivänä Coralle pakenemista plantaasilta ja lopulta Cora suostuu, vaaroista huolimatta. Randall lähettää orjanmetsästäjän heidän peräänsä ja niin alkaa parin vaaroja täynnä oleva matka pitkin Yhdysvaltoja. Saavuttavatko he lopulta vapauden?


Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

August palaa parinkymmenen vuoden jälkeen kotiinsa Brooklyniin hautamaan isänsä ja tapaamaan lapsuudenystäväänsä. Vanhat muistot tulvivat Augustin mieleen: naapuruston kadut, millaista oli olla tumma tyttö 1970-luvun Brooklynissa.

––

Huh, varsin mielenkiintoinen ja monipuolinen kymmenikkö! Vain pari entuudestaan tuttua kirjaa, Adam Haslettin Imagine Me Gone (lukulistalla), Elizabeth McKenzien The Portable Veblen (oli myös viime keväänä Baileys-ehdokkaana) ja Colson Whiteheadin The Underground Raildroad (tästä on kohistu jo paljon). Loput ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Suurin osa ehdokkaista on ehdolla ensimmäistä kertaa, aiemmin NBA-ehdokkaina ovat olleet Adam Haslett, Brad Watson ja Jacqueline Woodson (jälkimmäinen parhaan lasten- ja nuortenkirjan kategoriassa).

Pitkälistan kiinnostavimmat ovat minusta Garth Greenwellin What Belongs to You, Adam Haslettin Imagine Me Gone, Elizabeth McKenzien The Portable Veblen ja Brad Watsonin Miss Jane nyt ainakin. Toivottavasti ainakin osa näistä pääsisi mukaan lyhytlistalle. Jännä muuten, että tänä vuonna mukaan ei päässyt yhtäkään novellikokoelmaa. Viime vuonna niitä oli peräti kolme ja voittajakin, Adam Johnsonin Fortune Smiles, on hieno kokoelma novelleja.

Herättääkö ehdokkaat mielenkiintoa?

Lyhytlista julkaistaan 13. lokakuuta ja palkinnon voittaja 16. marraskuuta.

National Book Award on merkittävä amerikkalainen kirjapalkinto, joka on perustettu vuonna 1950. Se jaetaan vuosittain amerikkalaiselle kirjalle neljässä eri kategoriassa.

13.9.2016

The Man Booker Prize 2016: lyhytlista


Man Bookerin heinäkuussa julkistettu pitkälista on tänään supistunut kuusi teosta käsittäväksi lyhytlistaksi. Tuolloin heinäkuussa veikkasin, mitkä teokset pääsisivät lyhytlistalle ja aika hyvin meni, neljä kuudesta meni oikein. Yksi minusta aika yllättävä valinta listalle päätyi, arvaatko mikä?

Man Booker 2016 lyhytlista:

 

Paul Beatty: The Sellout

Satiiri miehestä, jota syytetään oikeudessa orjuuden uudelleenkäynnistämisestä hänen kotikaupungissaan Dickensissä, Kaliforniassa. Ai niin, mies on muuten musta.


Deborah Levy: Hot Milk

Äiti ja tytär saapuvat pieneen espanjalaiseen kylään yrittääkseen löytää parannuskeinon äidin selittämättömään halvaukseen. Romaani seksuaalisuudesta, feminiinisyydestä ja äiti–tytär-suhteesta.


Graeme Macrae Burnet: His Bloody Project

Kuvitteellisen Roderick Macraen kertoma tarina oikeudenkäynnistä, jossa häntä syytetään kolmen ihmisen murhasta vuonna 1869. Ja hän myöntää kaiken, mutta miksi?


Ottessa Moshfegh: Eileen

1960-luvulla poikien vankilassa sihteerinä työskentelevä ja jollakin tavalla häiriintynyt Eileen yrittää pärjätä raskaan työnsä ja alkoholisti-isänsä kanssa. Lopulta hän ajautuu keskelle hyvin outoa rikosta.


David Szalay: All That Man Is

Yhdeksän eri ikäistä ja eri puolilla maailmaa olevaa miestä, kaikki poissa kotoa. Yhdeksän tarinaa, jotka yhdistävät heidät toisiinsa.


Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing

Nuoren Ai-Ming-nimisen naisen kertoma tarina vallankumouksen ajan Kiinasta, perheestä, rakkaudesta, menettämisestä ja surusta.

––

Aivan, Graeme Macrae Burnetin His Bloody Project oli minusta aika yllättävä valinta, sillä se vaikuttaa jotenkin kepeämmältä kuin nämä muut, ei sellaiselta perus "palkintokirjalta", mitä se ikinä sitten tarkoittaakin, mutta tiedätte ehkä mielikuvan. Muut listalle päässeet eivät sitten niin yllättäneetkään. David Szalayn All That Man Is oli Burnetin kirjan lisäksi ainoa, jota en veikannut mukaan lyhytlistalle, mutta sekin tuo kyllä hyvin monipuolisuutta ehdokkaiden joukkoon.

Heti pitkälistan julkaisun jälkeen minulla oli sellainen kutina, että Paul Beattyn The Sellout tulee olemaan se voittaja ja tunne on yhä sama. Se olkoot siis veikkaukseni. Man Booker -palkinnon voittaja julkistetaan 25. lokakuuta, joten jäämme vielä jännittämään.

Täältä löydät vielä tuomariston kommentteja lyhytlistasta.

Mitä kirjaa sinä veikkaat voittajaksi?

12.9.2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia


Siitä on jo tovi, kun sain luettua loppuun norjalaisen Maja Lunden palkitun teoksen Mehiläisten historia, ja siitä kirjoittaminen tänne on ollut vähän työn ja tuskan takana. Romaani jätti nimittäin aika ristiriitaiset fiilikset enkä vieläkään ole oikein varma, mitä olen siitä mieltä. Ihan odotuksieni mukainen se ei kuitenkaan ollut, sen osaan sanoa.

Mehiläisten historia kattaa pitkän ajanjakson aina vuodesta 1852 kuvitteelliseen vuoteen 2098 asti. 1800-luvun puolivälin Englannissa elävä suurperheen isä William on kadottanut elämänsä tarkoituksen. Se löytyy uudelleen, kun hän ryhtyy kasvattamaan ja tutkimaan mehiläisiä. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George huomaa, ettei hänen työlleen ole jatkajaa. Itse mehiläistarhauskin on vaakalaudalla, sillä mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman. Vuoden 2098 Kiinassa nainen nimeltä Tao kiipeilee hedelmäpuissa pölyttämässä niitä käsin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Sitten Taon pieni poika katoaa.

Kolmen eri ajassa elävän ihmisen tarinat kietoutuvat toisiinsa spiraalimaisesti, mutta valitettavan löyhästi. Tuntuu siltä, että tarinan kehyksenä toimivat mehiläiset ovat vain sitomassa eri ihmisiä toisiinsa, niillä ei ole sen suurempaa merkitystä, vaikka pitäisi olla, ja mehiläiset ovat vain helppo väline, niiden merkitykseen ei oikeasti paneuduta. Näiltä osin romaani on suuri pettymys.

Mehiläisten historia ei myöskään ole mitenkään yllätyksellinen. Taon pojan katoaminen vie kyllä hyvin romaania eteenpäin ja kiinnostaa, mutta aika pian lukijalle käy selväksi, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Romaanin kolme eri tarinalinjaa (näkökulmat vaihtelevat luvuittain) olivat minulle sikäli vähän ongelmallisia, että aluksi huomasin odottavani, että pääsen jälleen seuraamaan, mitä Taolle tapahtuu muiden jäädessä epäkiinnostavammiksi, mutta loppua kohden seurasin ennemmin Williamin ja Georgen tarinoiden etenemistä. Romaani olisi ehkä ollut kiinnostavampi, jos se oli keskittynyt vain yhteen heistä, vaikkei se olisikaan ollut enää sama, mehiläisten historia (vaikka oliko se sitä nytkään?).

Jokin taika romaanissa kuitenkin oli, että jaksoin lukea sen loppuun asti. Ehkä se oli alkuun Tao tai ylipäänsä kiinnostavat henkilöhahmot ja lupaus jostain suuremmasta, joka särkyi vasta lopussa. Erilaisten perheiden ja näiden kohtaloiden kuvaajana Mehiläisten historia myös toimii. Lunde kirjoittaa sujuvasti, tekstiä jota on helppo ahmia, mutta silti vähän etäisesti. Joitain puutteitakin siinä on, esimerkiksi dystopiakuvaus olisi kaivannut lisää uskottavuutta ja lapaluut olivat ärsyttävästi aina solisluut (en tiedä, onko se Lunden vai suomentajan moka).

Harmi, ettei Mehiläisten historia lunastanut odotuksiani. Merkittävästä aiheesta olisi ollut aineksia vaikka ja mihin.

Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran ja Lumiomena.

––

Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

5.9.2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus


Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Janet on nainen, jolla on kirkuvanpunainen tukka, voimakas sisäinen maailma ja rakkaus sanoja kohtaan. Janet asuu meren rannalla, perhe on köyhä ja hänen kaksi sisarustaan kuolee hukkumalla. Lupaavasti alkanut opettajan ura vaihtuu mielisairaalan huoneisiin ja satoihin sähköshokkeihin. Joitakin vuosia myöhemmin Janetin esikoisteos, novellikokoelma, palkitaan yllättäen yhdellä Uuden-Seelannin arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, ja Janet ei saakaan hänelle suunniteltua lobotomiaa. Onneksi, sillä se on alku Janetin kirjailijan uralle, joka vie hänet lopulta ulos mielisairaalasta, ulos lapsuudenkodistaan, lopulta Eurooppaan asti. Janetin sisällä asuvat niin elävät kuin kuolleetkin, ja ainoastaan kirjoittaminen tuo kirkkauden, vie pois pimeän.

Riitta Jalosen Kirkkaus on fiktiivinen romaani tunnetusta uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924–2004), poikkeuksellisen herkästä naisesta, jota hoidettiin aiheetta vuosia psykiatrisessa sairaalassa. Häntä pidettiin skitsofreenikkona, mutta myöhemmin diagnoosi kumottiin. Sen sijaan Janetista tuli kuuluisa kirjailija. Kieli ja sanat pelastivat hänen elämänsä.

Olen lukenut yhden vuoden parhaimmista kirjoista. En liioittele yhtään. Tiesin ensimmäisestä sivusta lähtien, että tämä on minun kirjani, tulen rakastamaan sitä, ja niin siinä kävi; Kirkkaus vangitsi minut heti. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut niin kaunista ja herkkää proosaa, tai milloin viimeksi kirjailija olisi päässyt päähenkilönsä pään sisälle niin taidokkaasti kuin Jalonen tässä romaanissa. Romaanin lopussa olevassa jälkipuheessaan Jalonen kertoo Kirkkautta kirjoittaessaan katsoneensa kuin peiliin, josta heijastui kaksi ihmistä lähes sulautuneena toisiinsa. Jalosen läsnäolon romaanissa huomaakin hyvin, hän on yhtä kuin Janetin ajatukset, hän piirtää Janetin eläväksi.

Upposin Kirkkauteen ja Janetin maailmaan niin, etten tahtonut saada henkeä. Painoi ja puristi, vaikka samalla nautin niin kovasti. Jalosen kerronnassa ja lyyrisessä ilmaisussa on jotain hyvin vangitsevaa enkä olisi halunnut päästää siitä irti. Romaanin ansiot eivät siis ole pelkästään tarinassa, vaikka Jalonen tekeekin tässä suuren palveluksen tuodessaan Janet Framen tutuksi meille suomalaisillekin (Framen kirjoja ei ole koskaan suomennettu!), vaan myös ja erityisesti kielessä ja kerronnassa, jotka ovat kuin toisesta maailmasta. En tiedä, olenko koskaan lukenut mitään vastaavaa, yhtä vaikuttavaa.

Kirkkaus on romaani, joka jätti minuun pysyvän jäljen. Syvän, pysyvän jäljen. Se on myös romaani, johon haluan palata vielä uudelleen, monta kertaa.


––

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016, 352 s.

4.9.2016

Kesän 2016 kirjahankinnat


Kesä tuli ja meni, mutta onneksi kirjat jäivät. Kesän aikana tuli ostettua tai muuten vastaanotettua jonkin verran kirjoja, sillä olin taas pitkästä aikaa rahoissani, kiitos kesätyön. Mihinkäs muuhunkaan sitä palkkansa laittaisi kuin kirjoihin. No, ostin myös uudet silmälasit (näkee taas paremmin lukeakin, hah) ja pari uutta vaatekappaletta, sellaisia oikeasti tarpeellisia hankintoja.

Mutta kirjat! Kesän aikana niitä kertyi hyllyyni yhteensä yhdeksän kappaletta, joista seitsemän on uutena ostettuja, yksi Ullan luettujen kirjojen arvonnasta alkukesästä voitettu ja yksi kirjaston vaihtokärrystä löydetty. Pari ostetuista on oikeastaan poikaystävälle ostettuja (jonkun hän niistä itse taisi maksaakin, en muista), mutta saatan minäkin ne joskus lukea, ja pari yhteistuumin hankittuja eli kirjoja, jotka kiinnostivat meitä molempia.

Minulla on vähän paha tapa ostella kirjoja, mutta lukea ne vasta sitten joskus. En varmaan ole ainoa. Näitäkään en ole siis vielä lukenut (paitsi yhden suomenkielisenä käännöksenä). Vähän huono systeemi, koska lukemattomia kirjoja vain kertyy ja kertyy. Onneksi vielä ei ole käynyt niin, että ostettu kirja ei joskus myöhemmin enää kiinnostaisikaan, mutta onhan siinä sellainenkin vaara olemassa.

Vasen pino:

Kelly Link: Get in Trouble
Scifiä ja maagista realismia edustava novellikokoelma oli toinen tämän vuoden Pulitzer-palkinnon finalisteista. Erikoinen valinta kiinnitti huomioni, joten lopulta ostin kirjan itselleni.

Miranda July: Avokämmen
Joukon ainoa käännöskirja. Voitin tämän Ullan luettujen kirjojen kesäarvonnasta, kiitos vielä!

David Mitchell: Cloud Atlas
Olen lukenut tämän Mitchellin kirjan aiemmin suomeksi, mutta kun se tuli englanninkielisenä vastaan kirjaston vaihtokärryssä, nappasin sen mukaani, sillä Mitchell on kiinnostava kirjailija ja Cloud Atlas tullee luettua joskus vielä toisenkin kerran.

Sarah Moss: The Tidal Zone
Perhetarina, josta olen lukenut ja kuullut paljon paljon hyvää. Kaunis kansikuva on myös houkutteleva.

Helen Oyeyemi: What Is Not Yours Is Not Yours
Olen jo kerran aiemmin tutustunut Oyeyemin tuotantoon, mutta haluan lisää. Tässä novellikokoelmassa on myös upea kansi.

Oikea pino:

Blake Crouch: Dark Matter
Poikaystävääni kiinnostanut kirja, jota hän ei tainnut lopulta lukea loppuun, koska se ei ollutkaan niin hyvä. Katsotaan, jos minäkin kokeilisin joskus.

Ada Palmer: Too Like the Lightning
Edelleen poikaystävälleni hankittu, mutta minuakin vähän kiinnostava kirja. Ilmeisesti tähän mennessä vuoden parhaimpia scifikirjoja, jonkin listauksen mukaan.

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants
Yhteishankinta. Uuden scifisarjan aloitus.

Iain Pears: Arcadia
Scifiä ja fantasiaa yhdistelevä aikamatkustustarina. Tällainen kökkö tiivistys ei taida tehdä tälle oikeutta.

Kirjaostokseni näyttävät painottuvan vahvasti englanninkieliseen kirjallisuuteen, en pahemmin osta kotimaisia tai suomeksi käännettyjä kirjoja. Syynä ovat pitkälti hinta, kirjasto ja arvostelukappaleet. Suomalaiset kirjat ovat kalliita ja vaikka minun tekisikin mieli tukea rahallisesti suomalaisia kustantamoita, en siihen aina pysty, sillä en ole vakituisesti työssäkäyvä ihminen ja vajaan 500 euron opintotuesta kirjoihin voi uhrata aika vähän, kun on vuokra, laskut ja ruokakin maksettavana. Kun valmistun ja saan töitä, olen valmis tuhlaamaan rahojani enemmän kotimaiseen ja käännettyyn kirjallisuuteen.

Lisäksi saan ja pyydän toisinaan arvostelukappaleita, joten niitä en tule hankkineeksi enää uudestaan kaupasta. Käytän myös paljon kirjastoa, josta löytyy takuulla kaikki suomenkieliset uutuudet ja suurin osa vanhemmistakin kirjoista. Englanninkielisen kirjallisuuden osuus on kirjastossani luonnollisesti suppeampi enkä aina jaksa odotella minua kiinnostavien kääntämättömien kirjojen saapumista (eikä niitä kaikkia satoja varmaan sinne hankittaisikaan). En myöskään aina jaksa odotella suomenkielisiä käännöksiä, jos alkukielisiä koskaan edes käännetään, joten siksi ostamistani kirjoista suurin osa on juuri englanninkielisiä.

No tulipahan käytyä läpi ostokäyttäytymiseni mitä tulee kirjoihin. Ai niin, ostan myös lähes kaikki kirjani netistä. Olisi mukavaa tukea suomalaisten kustantamoiden lisäksi vielä kivijalkakauppoja, mutta niissä kirjat ovat kalliimpia (edelleen vähän liikaa opiskelijabudjetille) ja valikoima varsin suppea (muuten vain huono asia). Nettikaupasta saan kirjat kotiini yleensä nopeammin kuin kivijalkakaupasta tilaamalla, jos heillä ei ole kirjaa hyllyssä. Tällä hetkellä Oulun keskustassa oleva kirjakauppatarjonta rajoittuu vain yhteen ketjuun, joten sekin vielä entisestään kaventaa valikoimaa.

Ostitteko (tai muilla tavoin vastaanotitte) te kirjoja kesän aikana? Olisi myös kiva kuulla, miten te hankitte kirjanne!

3.9.2016

Helmi Kekkonen: Vieraat


Olin jo tähän alkuun kirjoittamassa, että Vieraat on ensikosketukseni Helmi Kekkosen tuotantoon, mutta eihän se olekaan, sillä luin viime helmikuussa hänen toisen romaaninsa Suojaton. En kuitenkaan ihmettele, ettei romaani tullut heti mieleeni, sillä se jäi minulle melko etäiseksi enkä enää muista siitä juuri mitään. Pakko myöntää, että Vieraiden kanssa minulla oli vähän samanlaisia ongelmia.

On kaunis, helteinen elokuun ilta. Senja on päättänyt järjestää illalliset ja kutsunut niille vain kaikkein läheisimmät ihmiset. Illalliset ovat uusi alku, pyrkimys siihen, että kaikki on hyvin, vaikkei oikeasti ole. Vieraat alkavat saapua, mutta Senjan mies Lauri on yhä ostamassa lisää ruusuja. Kun jännite alkaa kasvaa, romaani palaakin ajassa taaksepäin, vierailee eri ihmisten luona aikana ennen illallisia, kertoo heidän elämiensä risteyskohdista ja päätöksistä, joilla on ratkaisevia seurauksia.

Vieraat on episodiromaani. Kirjan eri luvut kertovat kunkin ensimmäisessä luvussa esitellyn ihmisen elämästä, aikana ennen illallisia. Käy ilmi, ettei Senja ole ainoa, jolla on ongelmia, murhetta, surua. Kaikki he ovat myös oikeasti vieraita toisilleen. Kekkonen kuvaa romaaninsa henkilöitä, heidän ajatuksiaan ja tunteitaan tarkasti ja rehellisesti. Kerronta on kaunista ja lyyrista, mutta ei liikaa. Tyylissä on paljon samaa kuin Suojattomassa, se on Kekkosella hyvin omanlaisensa.

Mutta samoin kuin Suojaton, myös Vieraat jäi minulle etäiseksi. En saanut otetta henkilöihin tai tunnelmiin, en oikein jaksanut kiinnostua heidän murheistaan ja ongelmistaan. Jostain syystä odotin kirjan olevan erilainen kuin se oli. Odotin romaania, jossa toisilleen suhteellisen vieraat henkilöt istuvat ruokapöydän ääressä, syövät ja juovat, tunnelma on hilpeä, ja sitten joku sanoo jotain, joka muuttaa kaiken, tunnelma kiristyy, tapahtuu jotain peruuttamatonta. Sellainen klassinen, mutta parhaassa tapauksessa hyvin herkullinen asetelma. Kun romaani olikin jotain ihan muuta, asennoitumiseni siihen meni uusiksi ja sekoitti pakan ainakin joksikin aikaa. En tiedä, toimiko episodimaisuus tässä romaanissa kaikkein parhaimmalla tavalla. Henkilöt jäivät sen vuoksi aikalailla vieraiksi, kun keneenkään ei ehtinyt tutustua paremmin, mutta ehkä se olikin ihan tarkoituksellista. Kaikkein eniten kuitenkin petyin romaanin loppuun, tai oikeastaan pariinkin juttuun siinä. Sen kummemmin sitä ruotimatta sanon vain, että se ei yllättänyt minua pätkääkään, vaikka sen kai piti yllättää. Ihan harmitti.

Kekkonen kirjoittaa sen verran kauniisti, että hänen kirjoihinsa on jo siitä syystä ilo tarttua, mutta kahden kirjan perusteella voisin jo sanoa, ettei hän sittenkään taida olla minun kirjailijani. Sekin on harmi, mutta mikään ei ole kaikkia varten.


––

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 194 s.

2.9.2016

Leena Krohn: Datura tai harha jonka jokainen näkee


Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteerinä työskentelevä nainen saa lahjaksi kauniin kasvin, daturan eli hulluruohon. Kuullessaan daturan parantavista, mutta myös päihdyttävistä, jopa kohtalokkaista, vaikutuksista, toimitussihteeri päättää kokeilla sen siemeniä lääkkeeksi astmaansa. Ihan pikkuisen vain. Sitä mukaa kuin nainen nauttii daturan siemeniä, alkaa todellisuuskin sumentua. Ovatko kaikki naisen näkemä ja kokema enää totta, mikä on ylipäänsä totta? Ovatko kuskittomat autot todellisuutta, entä kukkakaupassa sattuva välikohtaus tai makuuhuoneessa vieraileva valkopukuinen nainen? Vai onko todellisuus harha jonka jokainen näkee?

Leena Krohnin Datura tai harha jonka jokainen näkee on ihanan kummallinen ja kiehtova kirja. Päähenkilön työ pseudotieteeseen keskittyvässä Uusi Anomalisti -lehdessä ja sitä kautta kohtaamansa lievästi sanoen erikoiset ihmiset sekoittuvat päähenkilön todellisuuden rakoilemisen kanssa sellaiseksi sopaksi, ettei lukijakaan ole ihan varma, mitä on meneillään ja mikä on totta ja mikä ei. Onko syy yksin daturan siemenissä vai onko taustalla jotain muutakin? Sen voi lukija itse päättää.

Datura ei ole suosikkini Krohnilta, mutta se on silti erinomainen teos. Verrattuna aiempiin lukemiini Krohnin kirjoihin siinä on paljon tuttuja asioita ja teemoja ja tyyli sekä kerronta ovat hyvin krohnmaista, episodimaista ja älykästä, mutta silti teos on omanlaisena, erilainen kuin muut. Todellisuuden olemuksen kanssa leikittely on mielenkiintoista, se tuo teokseen syvemmän tason, kun taas pinnalla kuplii ja poreilee, ivaillaan ja leikitellään älykkäästi. Minusta tuntuu, että opin aina jotain uutta lukiessani Krohnin kirjoja, opin ajattelemaan ja näkemään maailman ja sen ihmiset taas hieman eri tavalla.

Viiden kirjan jälkeen Leena Krohn on lunastanut paikkansa sydämessäni. En tiedä, olenko koskaan voinut kutsua ketään kotimaista kirjailijaa suosikikseni, mutta nyt voin vastata siihen sen olevan ehdottomasti Leena Krohn.

Muissa blogeissa: Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.

––

Leena Krohn: Datura tai harha jonka jokainen näkee
WSOY 2001, 211 s.

1.9.2016

Miguel de Cervantes: Don Quijote


Espanjalaisen Miguel de Cervantesin (1547–1616) Don Quijote (1605) on syystä kirjallisuuden suuria klassikkoja; sitä pidetään modernin romaanikirjallisuuden alkuna. Sen kerronnan lähtökohta on yksilössä (esimerkiksi Giovanni Boccaccion Decameronessa kerronnan lähtökohta on vielä ympäristössä ja tapahtumissa), joten se on ensimmäisiä merkittäviä henkilöromaaneja. Se sisältää myös paljon sisäkertomuksia, rakkaus- ja juoninovelleja, jotka tauottavat varsinaisen tarinan etenemistä. Muista aikalaisistaan Don Quijote erottuu selvästi kertojan kaikkitietäväisyydessä ja tavassa kommentoida tarinaa, lukijan puhuttelussa ja dialogiin upotetuissa luonnekuvauksissa.

Don Quijote on pikareski- eli veijariromaani. Se on myös satiiri keskiajalla hyvin suosituista ritariromaaneista. Kirjan päähenkilö on Don Quijote Manchalainen, köyhä aatelismies, joka menettää järkensä ahmittuaan liikaa ritariromaaneja. Mies luulee itsekin olevansa ritari ja hän päättää lähteä maailmalle puolustamaan sorrettuja ja taistelemaan vääryyttä vastaan ratsunsa Rosinanten kanssa. Mutta täytyyhän kunnon ritarilla olla aseenkantaja, joten Don Quijote pestaa pelkurimaisen, mutta maalaisjärjellä varustetun naapurinsa Sancho Panchan tähän rooliin lupaamalla hänelle aikanaan palkinnoksi ikioman saarelman. Sancho Panchalta Don Quijote saa osuvan lempinimen "surkean hahmon ritari", sillä juuri sitä, surkeaa, heidän vaelluksensa maailmalla on. Mikään, mihin Don Quijote ryhtyy, ei mene putkeen, vaan hän saa aina selkäänsä. Sillä, että ritarimme luulee tavallisia majataloja loisteliaiksi linnoiksi, lampaita kääpiöiksi, talonpoikaistyttöjä kauniiksi prinsessoiksi ja tuulimyllyjä jättiläisiksi, on ratkaiseva osa epäonnessa.

Cervantes on kenties tarkoittanut Don Quijoten vain pilaksi, satiiriksi ritariromaaneja kohtaan, mutta siitä voi löytää muitakin merkityksiä. Tekstissä voi tuntea piikittelyä ajan yhteiskunnallisia oloja kohtaan, joista tärkeimmiksi nousevat kenties Filip II:n hallinnon sekä kirkon aseman kritisoiminen ja Espanjan inkvisition harjoittamien vainojen ja veren puhtauden vaatimuksen vastustaminen. Hahmona Don Quijote on hyvin myötätuntoa herättävä. Haaveilija, joka mennessään sekaisin ritariromaaneista joutuu alati vastakkain maailman realiteettien kanssa. Don Quijote on tunteet, mutta hänen aseenkantajansa Sancho Pancha on järki (vaikka hänenkin järkensä on välillä koetuksella). Näin romaani rakentuu pitkälti tunteiden ja järjen vastakkainasettelulle ja vuoropuhelulle.

Lukukokemuksena Don Quijote oli ihan okei. Teksti on vallan menevää ja rentoa 1600-luvun alussa kirjoitetulle teokselle, vertailukohtia ei minulla tosin juurikaan ole. Jouhevuudesta sopii kiittää myös suomentajaa Jyrki Lappi-Seppälää ja teoksen runot tulkinnutta Jukka Koskelaista. Jouduin kuitenkin lukemaan teosta aika nopeasti kirjallisuushistorian tentin lähestyessä, joten loppua kohden kaikki se loputon koheltaminen ja sisäkertomusten putkahtelu alkoi puuduttaa. Toisaalta sisäkertomukset tuovat tarinaan vaihtelua, jatkuva kohteltaminen olisi liikaa. Jäi siis vähän ristiriitaiset tunteet, sillä tunnustan ilomielin teoksen ansiot ja paikan kirjallisuuden historiassa, mutta en itse erityisemmin nauttinut siitä.

Luin Don Quijotesta vain ensimmäisen osan. Cervantes kirjoitti romaanille jatkoa vuonna 1615 ja olisi ihan kiinnostavaa lukea myös se, sillä se on ilmeisesti vielä parempi ja taitavammin kirjoitettu kuin ensimmäinen. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten hahmot ja Cervantesin tyyli ovat siinä kehittyneet, sillä sitä ne kuulemma ovat tehneet. No, tuossahan olisi tuo kuvassakin näkyvä yhteisnide, mutta saa nyt nähdä, ehken ihan heti ole palaamassa takaisin Don Quijoten sekopäiseen maailmaan.


––

Miguel de Cervantes: Don Quijote
(El ingenioso hidalgo don Quijote de La Mancha, 1605)
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä (runot tulkinnut Jukka Koskelainen)
WSOY 2013, 501 s.