30.7.2016

Giovanni Boccaccio: Decamerone


Joku ehkä vielä muistaa, että kerroin Sofokleen Kuningas Oidipusta käsittelevän postaukseni yhteydessä lukevani lähiaikoina pari vanhaa klassikkoa kirjallisuudenhistorian kurssille. Lähiajat on vähän häilyvä käsite, sillä vasta nyt vuorossa on toinen tuolle kurssille luettavista kirjoista. Ne kaksi muuta, Cervantesin Don Quijote ja Voltairen Candide, odottelevat vielä vuoroaan. En ehtinytkään keväällä tenttiä kyseistä kurssia, mutta teen sen elokuun lopulla, joten ne ainakin ovat tulossa lähiaikoina. Ehkä. Toivon kyllä vihdoinkin tekeväni sen tentin, niin monta kertaa olen sitä lykännyt!

Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decamerone lienee monelle tuttu teos, vaikka en tiedä onko kovin moni jaksanut lukea sitä koskaan kannesta kanteen. Minunkin olisi pitänyt lukea siitä vain kehyskertomus ja yhdeksäs päivä, mutta kun kerran koko kirja oli käsissäni, päätin jossain mielenhäiriössä lukea sen kokonaan. Hei, nehän ovat novelleja, nehän lukee nopeasti! Joo ei.

Decamerone alkaa siitä, kun vuonna 1348 kymmenen nuorta firenzeläistä, seitsemän naista ja kolme miestä, päättävät lähteä maaseudulle pakoon Firenzeä riivaavaa ruttoa. Maaseudulla kierrellessään he päättävät viihdyttää toisiaan kertomalla kahden viikon ajan kymmenen tarinaa päivässä. Pari vapaapäivääkin täytyy viettää, joten matkan aikana kerrottuja tarinoita kertyy yhteensä sata. Tästä kirjan nimi, Decamerone.

Luultavasti vuosien 1350–1353 aikana kirjoitettu Decamerone on novellin, ennen kaikkea juoninovellin, esi-isä. Boccaccio kehitti juoninovellin peruskaavan (juonellinen tarina, selkeästi erottuva käännekohta, suljettu loppu), jota on käytetty Decameronesta lähtien. Boccaccio myös hylkäsi vertauskuvallisuuden ja vakiinnutti suorasanaisen kerronnan italiankieliseen kirjallisuuteen. Hänen tarkoituksenaan olikin jäljitellä elämää sellaisena kuin ihmiset sen kokevat. Tässä näen syyn siihen, miksi Decameronea edelleen pidetään arvossa. Novelleista suurin osa ammentaa antiikin tarinoista, kansantarinoista tai tositapahtumista eli ne eivät suinkaan ole täysin Boccaccion omaa mielikuvituksen tuotetta. Ne ovat myös jatkaneet kulkuaan ajassa eteenpäin, sillä monet Boccaccion jälkeiset kirjailijat, kuten vaikkapa Shakespeare, ovat jäljitelleet niitä.

Decamerone vaikuttaa alkuun varsin kivalta tapaukselta. Novellit ovat todellakin hyvin juonellisia ja Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomennos mukavan sujuvaa luettavaa. Lähtökohdat olivat siis hyvät ja ehkä siksi ajattelinkin varsin optimistisesti lukevani koko kirjan, koska eihän siihen kauaa mene. No, meni neljä kuukautta. Jos minulla ei olisi alkanut olla jo vähän kiire päästä siihen yhdeksänteen päivään asti, olisin voinut lukea kirjan loppuun tahtiin yksi Decameronen päivä per vuosi. Novellit ovat nimittäin hyvin samankaltaisia keskenään, mikä kävi todella puuduttavaksi jopa neljän kuukauden aikana. Niiden aiheissa on näennäistä vaihtelua, sillä kehyskertomuksen nuoret valitsevat jokaiselle päivälle joukostaan kuningattaren tai kuninkaan, joka saa päättää päivän kertomusten aiheen, mutta silti samat jutut toistuvat pitkälti päivästä ja kertomuksesta toiseen. Myös kehyskertomuksen seurueen päivät ovat kaikki lähes täysin identtisiä: kävelyretkiä, syömistä, kertomuksia, uuden kuningattaren/kuninkaan valinta, tanssia ja laulua.

Puuduttavuutta vain lisää se, että novellien henkilöhahmot ovat kuin samasta puusta veistettyjä: pettäviä aviomiehiä, pettäviä vaimoja, rakastuneita ja kotoaan karkaavia tyttäriä, uljaita ritareita, ahneita munkkeja, irstaita pappeja ja niin edelleen. Etenkin jälkimmäisten olemusta selittää Boccaccion uskontoon ja pappien yhteiskunnalliseen asemaan kohdistama kritiikki, mutta kun jokainen vastaantuleva uskonmies on irstas ja ahne, alkaahan se vähän nyppiä. Novellien naiset taas on kuvattu vähän häiritsevällä tavalla, vaikka toki ymmärrän, että maailma oli hieman erilainen 1300-luvulla. He ovat aikaansa nähden varsin uskaliaita, kekseliäitä ja ennen kaikkea seksuaalisesti halukkaita, mikä oli varmaan silloisille lukijoille shokeeraavaa, mutta samalla täysin miesten alistamia. Kirjassa on monta kertomusta, joissa naiset antautuvat miehille jostain velvollisuudentunnosta tai joissa heitä pahoinpidellään, jopa raiskataan. Kyllä, eri aika, eri maailma, mutta eivät nuo asiat tehneet lukemisesta yhtään sen mukavampaa. Novellien rohkeuden ja eroottisuuden (lemmenseikkailuja todellakin riittää, mikä kertoo hyvin siitä, mistä ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita) takia kirja on ollut aikanaan paheksuttu, jopa sensuroitu. Nykypäivän lukijaa kertomusten eroottisuus lähinnä huvittaa jos väsymykseltään jaksaa edes nauraa.

Decamerone oli siis kaukana lukuelämyksestä. Juonien, teemojen, aiheiden, henkilöhahmojen ja kehyskertomuksen tapahtumien toisteisuus alkaa hyvin pian tuntua puuduttavalta ja omakin olo ontolta. Nyt ymmärrän, miksi kurssin vaatimuksenakin on vain kehyskertomus ja yhdeksäs päivä, sillä hulluahan se olisi lukea koko kirja. Eipä tästä voi siis syyttää kuin itseään. En myöskään usko, että Decameronen kannesta kanteen lukemisella kannattaa edes kehuskella.

Muissa blogeissa, yhtä ihastuneina: Morren maailma ja 100 kirjaa.

––

Giovanni Boccaccio: Decamerone
(Decamerone, n. 1350–1353)
Suom. Ilmari Lahti & Vilho Hokkanen
Tammi 1999, 589 s.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti