Enni Mustonen: Paimentyttö


Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua Enni Mustosen kehuttuun Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Se onkin edennyt vauhdikkaasti jo neljänteen osaan asti, ja luonnollisesti aloitin ensimmäisestä, Paimentytöstä.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa seurataan sipoolaisen Ida Erikssonin kasvua nuoresta suomalaisten kulttuurisukujen talouksia hoitavasta piikatytöstä itselliseksi naiseksi. Kolmetoistavuotiaan Idan tarina alkaa varsin surullisissa merkeissä, sillä hänen jo pitkään sairastellut äitinsä kuolee. Idalla ei ole muita läheisiä, joten hänet pestataan lopulta lähettyvillä sijaitsevaan kartanoon karjapiiaksi, jossa on toisaalta ihan hyvät oltavat, toisaalta ei. Sitten erään onnettomuuden onnekkaana seurauksena hän ajautuu lopulta sisäpiiaksi Koivuniemeen, Sakari Topeliuksen viimeiseksi jääneeseen kotiin – kenties yhteen parhaimmista paikoista, joihin hänenlaisensa tyttö vain voi päästä. Koivuniemessä Ida oppii kunnon piiaksi, kokee ja näkee kaikenlaista. Millainen hänen tulevaisuutensa lienee, kun hän joutuu taas lähtemään?

Odotin Paimentytön olevan mukavan leppoisaa ja viihteellistä historiallista fiktiota, sellaista täydellistä kesälukemista. No, olin jo toisen kerran peräjälkeen väärässä. Odotin nimittäin vähän samaa viimeksi lukemaltani Patrick deWittin Alihovimestari Minorilta, mutta sekin osoittautui pettymykseksi. Ärsyttävää! Ehkei kesä ja kiireet olekaan minulle mitään kevyemmän kirjallisuuden aikaa, ehkä tarvitsenkin silloin jotain älykkäämpää ja syvällisempää. Näin voisi ainakin päätellä, sillä luin tämän Paimentytön jälkeen erään suosikkikirjailijani teoksen, joka haastaa ajattelemaan ja kuvittelemaan, ja se oli mahtava.

Aloitetaan Paimentytön hyvistä puolista. Kaikkein eniten pidin miljööstä, jonka varaan Mustonen Idan tarinaa pitkälti rakentaa. 1800-luvun lopun maaseutuelämä pienen piian näkökulmasta avautuu hyvin, samoin säätyero. Jälkimmäiseen liittyy myös kielikysymys, vaikkei se tarinassa kovin suurta sijaa saakaan – mitäpä se pientä piikatyttöä kiinnostaisi. Myös tarinassa vilahtelevat Suomen kulttuurihistorian merkittävät henkilöt on kuvattu kiinnostavasti. Merkkihenkilöitä onkin luvassa lisää sarjan seuraavissa osissa. Kirja on myös toisaalta mukavan kepeä ja viihteellinen, mutta toisaalta on sitä vähän liikaakin, mistä päästään sopivasti siihen, mistä en siinä pitänyt.

Paimentytön kerronta on ihan hirveän yksinkertaista, suorastaan raivostuttavan yksinkertaista. Tuli ihan jokin nuortenkirja mieleen. Tarina liikuu eteenpäin hyvin nopeasti, mitään tapahtunutta asiaa ei jäädä pureskelemaan edes hetkeksi, vaan kaikki vain vyöryy eteenpäin ennen kuin ehtii edes tajuta mitä tapahtui. Myös dialogi on runsasta. Anteeksi, mutta tuntuu siltä, että kirja olisi kirjoitettu vähän yksinkertaisille ihmisille, jotka eivät jaksa vaivata päätään vähänkään monimutkaisemmilla asioilla. Viihdettä voi kirjoittaa muillakin tavoin. Lukijan oletettua yksinkertaisuutta korostaa vieläpä ruotsinkielisten repliikkien muka vaivihkainen kääntäminen suomeksi ujuttamalla ne Idan kerrontaan, kuten vaikkapa tässä esimerkissä:

– Ja, lilla Ida, jag har skrivit den, när jag var sexton, alltså i din ålder, Professorin matala ääni kuului äkkiä portaiden juurelta.
Hänellä oli yllään merkillinen pitkä takki ja ne housut, jotka olin pelastanut Eva-rouvan raivolta. Professori oli tosiaan kirjoittanut itse kuusitoistavuotiaana nuo säkeet. Niissä ennustettiin, että onnelliset ihmiset kulkisivat portaita vielä sadankin vuoden päästä, kun elettäisiin jo vuotta 1934.

Tai tässä:

– Han har blivit så liten och gammal, Mimmi-neiti huokasi, kun menimme rantaan pesemään kädet ja näimme Professorin kyyhöttävän veneenkokassa kauempana kaislikossa. Totta se oli, että professorista oli tullut kovin vanha ja kumarainen.

Oikeastaan jokainen kirjan kohta, jossa puhutaan ruotsia, olisi käynyt esimerkistä. Uskon, että jokainen osaa ruotsin kieltä sen verran, että ymmärtää, mitä esimerkiksi noissa lainaamissani kohdissa sanotaan. Minäkin olen ruotsissa huono, en ole suorittanut siitä edes lukion oppimäärää (eikä yliopistojen pilipalivirkamiesruotsi tuo kielitaitoon mitään ekstraa), mutta ymmärsin silti. Jos tekstissä olisikin jokin vaikeampi sana, niin sen kääntämisen tai muutoin asiayhteydessä esiin tuomisen ymmärtäisin paremmin, mutta kun lähestulkoon joka ikinen ruotsinkielinen kohta on käännetty, alkaa vähemmästäkin ärsyyntyä.

Tarinan henkilöhahmot ovat myös onnettoman ohuita, ennen kaikkea itse Ida. Hahmo ei kehity mihinkään ja on ärsyttävän kiltti, oppivainen, ahkera, tottelevainen, ties mitä, kuin piian täydellinen perikuva. Hänessä ei ole mitään särmää, ei mitään henkeä. En tiedä, kasvaako Ida tästä mihinkään seuraavissa sarjan osissa, toivottavasti.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avaus oli siis melko iso pettymys. Kiinnostavan miljöön (ja isotekstisen painoksen, jota luki nopeasti) ansiosta jatkoin kuitenkin kitkutella kirjan loppuun asti, mutta en tiedä, jaksanko enää palata sarjan pariin. Toisaalta kiinnostaisi, sillä Lapsenpiiassa Ida on Sibeliuksen perheen palveluksessa, mutta jos kerronta on yhtä yksinkertaista ja apaattista myös jatkossa... No, saa nähdä.

Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran, Kirjojen kamari, Amman lukuhetki, Kirjakaapin avain, Järjellä ja tunteella, Morren maailma, Kirjan jos toisenkin ja Kirjojen keskellä.

––

Enni Mustonen: Paimentyttö
(Syrjästäkatsojan tarinoita, #1)
Otava 2015, 606 s.

Tunnisteet: , , , , , ,