30.7.2016

Giovanni Boccaccio: Decamerone


Joku ehkä vielä muistaa, että kerroin Sofokleen Kuningas Oidipusta käsittelevän postaukseni yhteydessä lukevani lähiaikoina pari vanhaa klassikkoa kirjallisuudenhistorian kurssille. Lähiajat on vähän häilyvä käsite, sillä vasta nyt vuorossa on toinen tuolle kurssille luettavista kirjoista. Ne kaksi muuta, Cervantesin Don Quijote ja Voltairen Candide, odottelevat vielä vuoroaan. En ehtinytkään keväällä tenttiä kyseistä kurssia, mutta teen sen elokuun lopulla, joten ne ainakin ovat tulossa lähiaikoina. Ehkä. Toivon kyllä vihdoinkin tekeväni sen tentin, niin monta kertaa olen sitä lykännyt!

Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decamerone lienee monelle tuttu teos, vaikka en tiedä onko kovin moni jaksanut lukea sitä koskaan kannesta kanteen. Minunkin olisi pitänyt lukea siitä vain kehyskertomus ja yhdeksäs päivä, mutta kun kerran koko kirja oli käsissäni, päätin jossain mielenhäiriössä lukea sen kokonaan. Hei, nehän ovat novelleja, nehän lukee nopeasti! Joo ei.

Decamerone alkaa siitä, kun vuonna 1348 kymmenen nuorta firenzeläistä, seitsemän naista ja kolme miestä, päättävät lähteä maaseudulle pakoon Firenzeä riivaavaa ruttoa. Maaseudulla kierrellessään he päättävät viihdyttää toisiaan kertomalla kahden viikon ajan kymmenen tarinaa päivässä. Pari vapaapäivääkin täytyy viettää, joten matkan aikana kerrottuja tarinoita kertyy yhteensä sata. Tästä kirjan nimi, Decamerone.

Luultavasti vuosien 1350–1353 aikana kirjoitettu Decamerone on novellin, ennen kaikkea juoninovellin, esi-isä. Boccaccio kehitti juoninovellin peruskaavan (juonellinen tarina, selkeästi erottuva käännekohta, suljettu loppu), jota on käytetty Decameronesta lähtien. Boccaccio myös hylkäsi vertauskuvallisuuden ja vakiinnutti suorasanaisen kerronnan italiankieliseen kirjallisuuteen. Hänen tarkoituksenaan olikin jäljitellä elämää sellaisena kuin ihmiset sen kokevat. Tässä näen syyn siihen, miksi Decameronea edelleen pidetään arvossa. Novelleista suurin osa ammentaa antiikin tarinoista, kansantarinoista tai tositapahtumista eli ne eivät suinkaan ole täysin Boccaccion omaa mielikuvituksen tuotetta. Ne ovat myös jatkaneet kulkuaan ajassa eteenpäin, sillä monet Boccaccion jälkeiset kirjailijat, kuten vaikkapa Shakespeare, ovat jäljitelleet niitä.

Decamerone vaikuttaa alkuun varsin kivalta tapaukselta. Novellit ovat todellakin hyvin juonellisia ja Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomennos mukavan sujuvaa luettavaa. Lähtökohdat olivat siis hyvät ja ehkä siksi ajattelinkin varsin optimistisesti lukevani koko kirjan, koska eihän siihen kauaa mene. No, meni neljä kuukautta. Jos minulla ei olisi alkanut olla jo vähän kiire päästä siihen yhdeksänteen päivään asti, olisin voinut lukea kirjan loppuun tahtiin yksi Decameronen päivä per vuosi. Novellit ovat nimittäin hyvin samankaltaisia keskenään, mikä kävi todella puuduttavaksi jopa neljän kuukauden aikana. Niiden aiheissa on näennäistä vaihtelua, sillä kehyskertomuksen nuoret valitsevat jokaiselle päivälle joukostaan kuningattaren tai kuninkaan, joka saa päättää päivän kertomusten aiheen, mutta silti samat jutut toistuvat pitkälti päivästä ja kertomuksesta toiseen. Myös kehyskertomuksen seurueen päivät ovat kaikki lähes täysin identtisiä: kävelyretkiä, syömistä, kertomuksia, uuden kuningattaren/kuninkaan valinta, tanssia ja laulua.

Puuduttavuutta vain lisää se, että novellien henkilöhahmot ovat kuin samasta puusta veistettyjä: pettäviä aviomiehiä, pettäviä vaimoja, rakastuneita ja kotoaan karkaavia tyttäriä, uljaita ritareita, ahneita munkkeja, irstaita pappeja ja niin edelleen. Etenkin jälkimmäisten olemusta selittää Boccaccion uskontoon ja pappien yhteiskunnalliseen asemaan kohdistama kritiikki, mutta kun jokainen vastaantuleva uskonmies on irstas ja ahne, alkaahan se vähän nyppiä. Novellien naiset taas on kuvattu vähän häiritsevällä tavalla, vaikka toki ymmärrän, että maailma oli hieman erilainen 1300-luvulla. He ovat aikaansa nähden varsin uskaliaita, kekseliäitä ja ennen kaikkea seksuaalisesti halukkaita, mikä oli varmaan silloisille lukijoille shokeeraavaa, mutta samalla täysin miesten alistamia. Kirjassa on monta kertomusta, joissa naiset antautuvat miehille jostain velvollisuudentunnosta tai joissa heitä pahoinpidellään, jopa raiskataan. Kyllä, eri aika, eri maailma, mutta eivät nuo asiat tehneet lukemisesta yhtään sen mukavampaa. Novellien rohkeuden ja eroottisuuden (lemmenseikkailuja todellakin riittää, mikä kertoo hyvin siitä, mistä ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita) takia kirja on ollut aikanaan paheksuttu, jopa sensuroitu. Nykypäivän lukijaa kertomusten eroottisuus lähinnä huvittaa jos väsymykseltään jaksaa edes nauraa.

Decamerone oli siis kaukana lukuelämyksestä. Juonien, teemojen, aiheiden, henkilöhahmojen ja kehyskertomuksen tapahtumien toisteisuus alkaa hyvin pian tuntua puuduttavalta ja omakin olo ontolta. Nyt ymmärrän, miksi kurssin vaatimuksenakin on vain kehyskertomus ja yhdeksäs päivä, sillä hulluahan se olisi lukea koko kirja. Eipä tästä voi siis syyttää kuin itseään. En myöskään usko, että Decameronen kannesta kanteen lukemisella kannattaa edes kehuskella.

Muissa blogeissa, yhtä ihastuneina: Morren maailma ja 100 kirjaa.

––

Giovanni Boccaccio: Decamerone
(Decamerone, n. 1350–1353)
Suom. Ilmari Lahti & Vilho Hokkanen
Tammi 1999, 589 s.

28.7.2016

Leena Krohn: Pereat mundus : romaani, eräänlainen


Lukujumiin kannattaa lukea Leena Krohnia, ainakin tällä kertaa se toimi loistavasti. Tai en tiedä, auttoiko juuri Krohn, vaikka niin haluan uskoa, vai oliko syynä novellit. Vaikka tämä Krohnin kirja kertoo olevansa romaani, eräänlainen, voisi sen yhtä hyvin luokitella myös novellikokoelmaksi.

Nimi Pereat mundus kuvaa oivallisesti Krohnin kirjaa. Se on peräisin latinankielisestä sanonnasta fiat justitia, pereat mundus, joka tarkoittaa tapahtukoot oikeus vaikka maailma tuhoutuisi. Eli maailman tuhoutuminen, erilaiset loput ja ihmisen toiminta ja kohtalo näissä tilanteissa ovat kirjan novellien keskeisiä teemoja ja yhdistäviä tekijöitä.

Toinen inspiraation lähde tälle kirjalle on ollut Carl Sundburgin runo, etenkin sen ensimmäinen lause: "There is only one man in the world and his name is All Men". Nimittäin toinen kirjan novelleja yhdistävä tekijä on Håkan, Håkan-nimiset miehet tai sitten Håkanin eri muodot, Håkan eri ulottuvuuksissa, miten sen nyt haluaakin tulkita. Kirjan 36 novellista suurimmassa osassa kerrotaan eri ikäisistä, eri ajassa ja eri tilanteissa elävistä Håkaneista. Loput novellit taas kertovat tohtori Keinolemmestä, terapeutista, joka aloittaa varsin erikoisen ja tuskastuttavan sähköpostikeskustelun kenenpä muunkaan kuin Håkanin kanssa. Nämä Keinolemmestä ja hänen työstään kertovat novellit ovat yhtenäisiä eli tarina jatkuu siitä mihin se edellisessä Keinolempi-novellissa jää.

Parin ensimmäisen kirjan kertomuksen jälkeen olo oli hiukan skitsofreeninen, kaikki ne Håkanit, mutta sitten tapahtui jotain. Haltioiduin, mykistyin. Miten joku osaa kirjoittaa näin viisaasti, taitavasti, mielikuvituksellisesti. Kertomukset Håkanista limittyvät toisiinsa niin fiksusti, vaikka samalla ne ovat myös erillisiä. Keinolemmen linja taas vaikutti alkuun vähän tylsemmältä, mutta loppua kohden sekin kasvoi ja kasvoi, yhdistyi Håkaniin. Tai Håkaneihin. Krohnilla on pelottavan mahtava huumorintaju ja vielä pelottavan mahtavampi mielikuvitus.

Olen aiemmin lukenut Krohnilta Hotel Sapiensin, Tainaronin ja Erehdyksen, jotka kaikki ovat upeita romaaneja. Pereat Mundus liittyy vaivatta niiden jatkoksi. En uskalla ajatellakaan, että Krohn joskus pettäisi, eihän niin voi käydä! Siksi olen tyytyväinen, että minulla on vielä monta ihanaa lukuelämystä edessäni.

––

Leena Krohn: Pereat mundus : romaani, eräänlainen
Teos 2010 (1998), 330 s.

27.7.2016

The Man Booker Prize 2016: pitkälista


Onkin jo se aika vuodesta, kun Booker-palkinnon tämänvuotinen "tusina" eli pitkälista julkaistaan! Sainkin jännittää töissä koko päivän, että mitähän sieltä tulee ja sitten sopivasti kahden aikaan kahvitauolla pitkälista tuli julki.

Osa ehdokkaista on minulle enemmän tai vähemmän tuttuja, osa taas aivan tuntemattomia, mikä on tietysti loistava asia paisuvan lukulistan kannalta. Kirjallisuuspalkintokatsausten teossa ei useinkaan ole kivointa arvuutella kuka tulee voittamaan, vaan se, miten paljon uusia kirja- ja kirjailijavinkkejä löytää.

Ehdokkaat Booker-palkinnon saajiksi ovat:


Paul Beatty: The Sellout

Satiiri miehestä, jota syytetään oikeudessa orjuuden uudelleenkäynnistämisestä hänen kotikaupungissaan Dickensissä, Kaliforniassa. Ai niin, mies on muuten musta.


J. M. Coetzee: The Schoolday of Jesus

Allegorinen romaani nuoresta Davídista, joka pääsee huipputasoiseen tanssikouluun. Siellä hän saa tietää, mihin aikuiset oikein pystyvätkään.


A. L. Kennedy: Serious Sweet

Tarina kahdesta kunnollisesta, mutta rikkinäisestä ihmisestä, jotka yrittävät tehdä moraalisesti oikeita päätöksiä moraalittomassa maailmassa. Epätavallinen rakkaustarina.


Deborah Levy: Hot Milk

Äiti ja tytär saapuvat pieneen espanjalaiseen kylään yrittääkseen löytää parannuskeinon äidin selittämättömään halvaukseen. Romaani seksuaalisuudesta, feminiinisyydestä ja äiti–tytär-suhteesta.


Graeme Macrae Burnet: His Bloody Project

Kuvitteellisen Roderick Macraen kertoma tarina oikeudenkäynnistä, jossa häntä syytetään kolmen ihmisen murhasta vuonna 1869. Ja hän myöntää kaiken, mutta miksi?


Ian McGuire: The North Water

Tarina karmivalla tavalla pieleen menevästä valaanpyyntimatkasta pohjoiselle napapiirille, missä pahuutta ei voi paeta.


David Means: Hystopia

Romaani romaanista, jonka on kirjoittanut 22-vuotias Vietnamin sodan veteraani Eugene Allen. JFK on kolmatta kautta presidenttinä, Vietnamin sota jatkuu. Kansan henkistä hyvinvointia pidetään yllä syöttämällä sotilaille muistot poispyyhkiviä lääkkeitä. Romaani henkilökohtaisesta ja kansallisesta traumasta.


Wyl Menmuir: The Many

Timothy Bucchanan muuttaa pieneen, rannikolla sijaitsevaan kyläpahaseen. Muut, ne harvat, kylän asukkaat eivät kuitenkaan toivota Timothya tervetulleeksi, pikemminkin päinvastoin. Kuka oli mies, joka ennen asui Timothyn mökissä? Mitä kyläläiset oikein salaavat?


Ottessa Moshfegh: Eileen

1960-luvulla poikien vankilassa sihteerinä työskentelevä ja jollakin tavalla häiriintynyt Eileen yrittää pärjätä raskaan työnsä ja alkoholisti-isänsä kanssa. Lopulta hän ajautuu keskelle hyvin outoa rikosta.


Virginia Reeves: Work Like Any Other

1920-luvun Alabama: Sähköasentajana työskentelevä Rosco T. Martin rakastaa työtään, hän ei voisi kuvitellakaan tekevänsä muuta. Sitten hänen vaimonsa Marie perii isänsä maatilan, jonne he muuttavat ja Rosco joutuu jättämään työnsä. Asiat menevät pahalla tavalla pieleen, kun eräs paikallinen kuolee Roscon laittomasti asennetuista sähkölinjoista (sillä pitäähän sähkömiehen maatilalle sähköt saada) saamaansa sähköiskuun, ja Rosco joutuu vankilaan.


Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton

Lucy Barton on sairaalassa toipumassa leikkauksesta, kun hänen äitinsä tulee käymään katsomassa häntä. Äiti ja tytär eivät ole puhuneet toisilleen moneen vuoteen ja tunnelma on kireä. Romaani äidin ja tyttären välisestä suhteesta.


David Szalay: All That Man Is

Yhdeksän eri ikäistä ja eri puolilla maailmaa olevaa miestä, kaikki poissa kotoa. Yhdeksän tarinaa, jotka yhdistävät heidät toisiinsa.


Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing

Nuoren Ai-Ming-nimisen naisen kertoma tarina vallankumouksen ajan Kiinasta, perheestä, rakkaudesta, menettämisestä ja surusta.

––

Että sellainen lista tänä vuonna! Huikean monipuolinen ja ehdottoman kiinnostava. J. M. Coetzee on oikea Booker-veteraani: hän on voittanut palkinnon jo kahdesti, vuosina 1983 ja 1999. Myös Deborah Levy on ollut aikaisemminkin ehdolla vuonna 2012. Listalla on neljä esikoisromaania, mikä on aina iloinen asia. Esikoisromaaneja ovat Meansin Hystopia, Menmuirin The Many, Moshfeghin Eileen ja Virginia Reevesin Work Like Any Other.

Tuttuja kirjoja, sellaisia, joista olen kuullut tai jopa asettanut tbr-listani jatkoksi, ovat Beattyn The Sellout, Levyn Hot Milk, Moshfeghin Eileen, Stroutin My Name Is Lucy Barton (oli ehdolla myös tämän vuoden Baileysin saajaksi) ja Thienin Do Not Say We Have Nothing. Muista ainostaan J. M. Coetzee on nimenä tuttu eli monta minulle täysin entuudestaan tuntematontakin kirjailijaa ja kirjaa on mukana.

Näistä kolmestatoista kirjasta haluaisin kaikkein eniten lukea Beattyn The Selloutin, Coetzeen The Schooldays of Jesusin, Burnetin His Bloody Projectin, McGuiren The North Waterin, Menmuirin The Manyn ja Moshfeghin Eileenin. Mikään ehdokkaista ei kuitenkaan ole millään tavalla luotaantyöntävä, joten kaikki käy.

Millaisen kuuden kirjan lyhytlistan muodostaisitte ehdokkaista? Aika paha valinta, vai mitä. Heitän lonkalta, että lyhytlistalle pääsevät seuraavat romaanit:

- Paul Beatty: Sellout (ajankohtainen aihe)
- J. M. Coetzee: The Schooldays of Jesus (kyseinen kirjalija saattaisi olla aika varma valinta hänen aikaisemman menestyksensä perusteella)
- Deborah Levy: Hot Milk (ehkä erilaisempi kirja muuhun joukkoon verrattuna)
- David Means: Hystopia (Vietnamin sotaan liittyvä romaani voitti myös tämän vuoden Pulitzerin)
- Ottessa Moshfegh: Eileen (paljon puhuttu romaani)
- Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing (tärkeä, historiallinen aihe)

13. syyskuuta nähdään, miten hyvin tuli veikattua! Voittaja julkistetaan lopulta 25. lokakuuta.

Man Booker Prize on yksi merkittävimmistä kirjallisuuspalkinnoista. Sen voi nykyään saada minkämaalainen kirja tahansa, kunhan se on kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Isossa-Britanniassa.

Lisää tämän vuoden palkinnosta ja ehdokkaista täältä.

21.7.2016

Enni Mustonen: Paimentyttö


Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua Enni Mustosen kehuttuun Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Se onkin edennyt vauhdikkaasti jo neljänteen osaan asti, ja luonnollisesti aloitin ensimmäisestä, Paimentytöstä.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa seurataan sipoolaisen Ida Erikssonin kasvua nuoresta suomalaisten kulttuurisukujen talouksia hoitavasta piikatytöstä itselliseksi naiseksi. Kolmetoistavuotiaan Idan tarina alkaa varsin surullisissa merkeissä, sillä hänen jo pitkään sairastellut äitinsä kuolee. Idalla ei ole muita läheisiä, joten hänet pestataan lopulta lähettyvillä sijaitsevaan kartanoon karjapiiaksi, jossa on toisaalta ihan hyvät oltavat, toisaalta ei. Sitten erään onnettomuuden onnekkaana seurauksena hän ajautuu lopulta sisäpiiaksi Koivuniemeen, Sakari Topeliuksen viimeiseksi jääneeseen kotiin – kenties yhteen parhaimmista paikoista, joihin hänenlaisensa tyttö vain voi päästä. Koivuniemessä Ida oppii kunnon piiaksi, kokee ja näkee kaikenlaista. Millainen hänen tulevaisuutensa lienee, kun hän joutuu taas lähtemään?

Odotin Paimentytön olevan mukavan leppoisaa ja viihteellistä historiallista fiktiota, sellaista täydellistä kesälukemista. No, olin jo toisen kerran peräjälkeen väärässä. Odotin nimittäin vähän samaa viimeksi lukemaltani Patrick deWittin Alihovimestari Minorilta, mutta sekin osoittautui pettymykseksi. Ärsyttävää! Ehkei kesä ja kiireet olekaan minulle mitään kevyemmän kirjallisuuden aikaa, ehkä tarvitsenkin silloin jotain älykkäämpää ja syvällisempää. Näin voisi ainakin päätellä, sillä luin tämän Paimentytön jälkeen erään suosikkikirjailijani teoksen, joka haastaa ajattelemaan ja kuvittelemaan, ja se oli mahtava.

Aloitetaan Paimentytön hyvistä puolista. Kaikkein eniten pidin miljööstä, jonka varaan Mustonen Idan tarinaa pitkälti rakentaa. 1800-luvun lopun maaseutuelämä pienen piian näkökulmasta avautuu hyvin, samoin säätyero. Jälkimmäiseen liittyy myös kielikysymys, vaikkei se tarinassa kovin suurta sijaa saakaan – mitäpä se pientä piikatyttöä kiinnostaisi. Myös tarinassa vilahtelevat Suomen kulttuurihistorian merkittävät henkilöt on kuvattu kiinnostavasti. Merkkihenkilöitä onkin luvassa lisää sarjan seuraavissa osissa. Kirja on myös toisaalta mukavan kepeä ja viihteellinen, mutta toisaalta on sitä vähän liikaakin, mistä päästään sopivasti siihen, mistä en siinä pitänyt.

Paimentytön kerronta on ihan hirveän yksinkertaista, suorastaan raivostuttavan yksinkertaista. Tuli ihan jokin nuortenkirja mieleen. Tarina liikuu eteenpäin hyvin nopeasti, mitään tapahtunutta asiaa ei jäädä pureskelemaan edes hetkeksi, vaan kaikki vain vyöryy eteenpäin ennen kuin ehtii edes tajuta mitä tapahtui. Myös dialogi on runsasta. Anteeksi, mutta tuntuu siltä, että kirja olisi kirjoitettu vähän yksinkertaisille ihmisille, jotka eivät jaksa vaivata päätään vähänkään monimutkaisemmilla asioilla. Viihdettä voi kirjoittaa muillakin tavoin. Lukijan oletettua yksinkertaisuutta korostaa vieläpä ruotsinkielisten repliikkien muka vaivihkainen kääntäminen suomeksi ujuttamalla ne Idan kerrontaan, kuten vaikkapa tässä esimerkissä:

– Ja, lilla Ida, jag har skrivit den, när jag var sexton, alltså i din ålder, Professorin matala ääni kuului äkkiä portaiden juurelta.
Hänellä oli yllään merkillinen pitkä takki ja ne housut, jotka olin pelastanut Eva-rouvan raivolta. Professori oli tosiaan kirjoittanut itse kuusitoistavuotiaana nuo säkeet. Niissä ennustettiin, että onnelliset ihmiset kulkisivat portaita vielä sadankin vuoden päästä, kun elettäisiin jo vuotta 1934.

Tai tässä:

– Han har blivit så liten och gammal, Mimmi-neiti huokasi, kun menimme rantaan pesemään kädet ja näimme Professorin kyyhöttävän veneenkokassa kauempana kaislikossa. Totta se oli, että professorista oli tullut kovin vanha ja kumarainen.

Oikeastaan jokainen kirjan kohta, jossa puhutaan ruotsia, olisi käynyt esimerkistä. Uskon, että jokainen osaa ruotsin kieltä sen verran, että ymmärtää, mitä esimerkiksi noissa lainaamissani kohdissa sanotaan. Minäkin olen ruotsissa huono, en ole suorittanut siitä edes lukion oppimäärää (eikä yliopistojen pilipalivirkamiesruotsi tuo kielitaitoon mitään ekstraa), mutta ymmärsin silti. Jos tekstissä olisikin jokin vaikeampi sana, niin sen kääntämisen tai muutoin asiayhteydessä esiin tuomisen ymmärtäisin paremmin, mutta kun lähestulkoon joka ikinen ruotsinkielinen kohta on käännetty, alkaa vähemmästäkin ärsyyntyä.

Tarinan henkilöhahmot ovat myös onnettoman ohuita, ennen kaikkea itse Ida. Hahmo ei kehity mihinkään ja on ärsyttävän kiltti, oppivainen, ahkera, tottelevainen, ties mitä, kuin piian täydellinen perikuva. Hänessä ei ole mitään särmää, ei mitään henkeä. En tiedä, kasvaako Ida tästä mihinkään seuraavissa sarjan osissa, toivottavasti.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avaus oli siis melko iso pettymys. Kiinnostavan miljöön (ja isotekstisen painoksen, jota luki nopeasti) ansiosta jatkoin kuitenkin kitkutella kirjan loppuun asti, mutta en tiedä, jaksanko enää palata sarjan pariin. Toisaalta kiinnostaisi, sillä Lapsenpiiassa Ida on Sibeliuksen perheen palveluksessa, mutta jos kerronta on yhtä yksinkertaista ja apaattista myös jatkossa... No, saa nähdä.


––

Enni Mustonen: Paimentyttö
(Syrjästäkatsojan tarinoita, #1)
Otava 2015, 606 s.

17.7.2016

Patrick deWitt: Alihovimestari Minor


En ole pitkään aikaan lukenut mitään kivaa ja kepeää, kenties hauskaakin, mutta silti hyvää kirjallisuutta. Tuntuu, että lukeminen on viime viikkoina ollut vähän tukkoista ja ajattelin, että joku vähän hölmö romaani poistaisi tuon jumin. Patrick deWittin Alihovimestari Minor on ollut kiikareissani jo pitkään, sillä pidin hurjasti Sistersin veljeksistä. Valitettavasti siitä ei kuitenkaan ollut lukujumini pelastajaksi eikä se yltänyt lähellekään niin hauskaa edeltäjäänsä.

Lucien "Lucy" Minor on elänyt koko pienen elämänsä Buryn kylässä, vailla ystävyyttä tai rakkautta. Sitten nuorelle miehelle tarjotaan palveluspaikkaa kaukaa eräästä aatelislinnasta, jossa ollaan vailla alihovimestaria. Sekä linnanväki että ympäröivän kylän ihmiset ovat varsin eriskummallisia, mutta omalaatuinen on Lucykin, joten hän sopeutuu paikkaan yllättävän hyvin. Ja onhan kylässä kaunis Klarakin, johon Lucy iskee silmänsä. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan putkeen, kun linnan öisillä käytävillä alkaa liikkua jotain pelottavaa ja Klaran oven takana on toinenkin kosija.

Tarina ei vaikuttanut minusta alkuun erityisen hauskalta tai hullunkuriselta, sellaiselta mitä lähdin juuri tältä kirjalta hakemaan, mutta Sistersin veljekset tuntien jaksoin kyllä odottaa. Odotus kävi lopulta melko pitkäksi, oikeastaan päättymättömäksi. Missä on Sistersin veljeksistä tuttu huumori ja päättömyys? Miksei tarinalla ole oikeastaan edes mitään pointtia? Kun sain kirjan päätökseen (luin sen loppuun odottaessani, että kaikki hauska alkaisi edes jossain välissä), olin todella harmissani.

Sistersin veljeksissä oli minusta varsin kekseliästä huumoria ja romaanin tapahtumat olivat sopivalla tavalla absurdeja. Alihovimestari Minorissa huumori tuntuu kuitenkin melko väsähtäneeltä ja väkinäiseltä. Lucyn kommellukset ovat sinällään ihan hauskaa luettavaa, parille sutkautukselle tai tapahtumalle (villit illanistujaiset ja Erittäin suuri reikä) naurahdin jopa ääneen pari kertaa, mutta siihenpä se jäi. Millään ei myöskään oikein ollut mitään merkitystä ellei sitten sillä, että Lucy pääsi lopulta kokemaan, miltä rakkaus tuntuu. Se ja monet kirjan tapahtumat eivät kuitenkaan oikein kohdanneet toisiaan.

Hirveän harmi, että tämän kanssa kävi nyt näin, sillä odotin kirjalta paljon enemmän. Olisin myös mielelläni lukenut tähän väliin jotain hullunkurista ja kepeää, mutta Alihovimestari Minor aiheuttikin melkein pahan mielen. Ehkä olisinkin ollut jonkin syvällisemmän tarpeessa?


––

Patrick deWitt: Alihovimestari Minor
(Undermajordomo Minor, 2015)
Suom. Tero Valkonen
Siltala 2015, 288 s.

11.7.2016

Emily St. John Mandel: Station Eleven


Parikymmentä vuotta sitten maailman yli pyyhkäisi Georgia flu, tappava influenssavirus, joka surmasi arviolta 99 prosenttia maapallon väestöstä. Ne jotka selviytyivät, asuvat nyt kuka missäkin, yksin tai yhdessä, syrjäseuduilla tai uudestaan perustetuissa yhdyskunnissa. Jotkut vaeltavat paikasta toiseen, kaupustelijoina tai vaikkapa näyttelijäseurueena. Travelling Symphony on yksi jälkimmäisistä. Seurue koostuu näyttelijöistä ja muusikoista, jotka kiertävät jossain päin Pohjois-Amerikan manteretta esittämässä pääasiassa Shakespearen näytelmiä.

Koko tarina kietoutuu siihen hetkeen, kun Arthur Leander kuolee näyttämölle kesken Shakespearen Kuningas Learin esityksen. Samana iltana virus saapuu Amerikan mantereelle. Tämän jälkeen tarina keskittyy Arthurin lisäksi neljään Arthurin elämään tavalla tai toisella liittyneeseen henkilöön ja heidän selviytymiseensä pandemian puhkeamisen jälkeen. Jeevan on entinen Arthuriakin jahdannut paparazzi, nykyinen ensihoitaja, joka yrittää elvyttää lavalle tuupertuneen Arthurin. Miranda on Arthurin entinen vaimo ja tarinassa keskeisessä roolissa olevan Station Eleven -sarjakuvan luoja. Clark on Arthurin vanha ystävä, joka ajautuu kauaksi kodistaan. Ja Kirsten, vasta pikkutyttö pandemian puhkeamisen aikaan, oli lavalla Arthurin kuoleman aikaan, ja on nykyään yksi Travelling Symphonyn näyttelijöistä.

Emily St. John Mandelin Station Eleven on kertomus sivilisaatiota kohdanneen tuhon jälkeisestä ajasta neljän eri henkilön näkökulmasta, joita kaikkia yhdistää jo ennen tuhoa kuollut mies. Tarina kulkee eteenpäin kahdessa eri aikatasossa, ennen ja jälkeen pandemian, ja vie kohti hetkeä, jolloin lopulta selviää, miten ja miksi kaikki neljä eri henkilöä lopulta liittyvätkään toisiinsa.

Station Eleven on varsin toimiva dystopia, ei niin synkkä kuin useimmat lukemani. Tarinassa on myös iloa ja toivoa, ja se suorastaan imaisee mukaansa. Valitettavasti romaani jää kuitenkin vain varsin toimivan tasolle. En ensinnäkään oikein välittänyt kenestäkään romaanin henkilöstä, minua ei hirveästi kiinnostanut miten he selviävät uudessa maailmassa. Arthuriin liittyvästä nelikosta esimerkiksi Jeevan tuntui varsin turhalta hahmolta. Myös itse Arthur on aika rasittava tapaus. Toinen suuri ongelma on asioiden ennakoitavuus. Odotin tarinalta yllätyksellisempiä käänteitä, mutta en niitä saanut. Eräässä vaiheessa toivoin jo jotain todella outoa ja jännittävää tapahtuvan, mutta sekin ratkesi varsin tylsällä ja turvallisella tavalla. Kolmanneksi, liittyen myös edelliseen kohtaan, kirjailija olisi voinut jättää joitakin asioita kertomatta, luottaa enemmän lukijan kykyyn tulkita. Romaanin luettuani minusta tuntui, että kaikki selostettiin liian perinpohjaisesti.

En silti tahdo lytätä romaania, sillä uskoisin sen olevan varsin virkistävä omassa genressään. Vai onko muka muita dystopioita, joissa keskeisissä rooleissa ovat teatteri, Shakespeare ja romaanin nimeä kantava sarjakuva? St. John Mandel kirjoittaa myös hyvin kauniisti, kirjassa on monta hirveän hyvin ja kauniisti kirjoitettua hetkeä. Pidin kovasti myös siitä, miten se kuvaa ihmisten välistä ystävyyttä, ystävällisyyttä ja yhteistyötä hädän hetkellä.

Seuraavaksi haluaisin lukea sen Station Eleven -sarjakuvan. Ihan harmittaa, ettei sitä ole olemassa kuin tässä romaanissa.


––

Emily St. John Mandel: Station Eleven
Picador 2014, 333 s.

7.7.2016

Minna Rytisalo: Lempi


Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Kun Lapin sota on jo käynnissä, Pursuojan nuori isäntä Viljami joutuu lähtemään rintamalle. Pirttiin Viljamin kotiinpaluuta jäävät odottamaan tuore morsian Lempi, lapset ja piikatyttö Elli. Tilanne tiivistyy, kun sota ulottuu myös Pursuojalle asti ja tunteet muuttuvat yhä raastavammiksi.

Minna Rytisalon Lempi on tarina, joka särkee sydämen, ahdistaa henkeä, eikä todellakaan päästä helpolla. Sen kolme kertojaa, Viljami, Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko, luovat omat kertomuksensa Lempistä; kuka Lempi on ja mitä hän kullekin kertojalle merkitsee. Kuva Lempistä täydentyy kertoja kertojalta. Lempi ei ole itse äänessä ollenkaan ja tällainen ratkaisu toimii erinomaisen hyvin. Myös ympärillämme olevat ihmiset kertovat jotain meistä itsestämme, mutta samalla myös heistä. Kertojien lisäksi vaihtelua kerrontaan tuo kertomisen tapahtuma-ajat: tarinan aloittava Viljami kertoo Lempistä ollessaan palaamassa takaisin kotiin rintamalta, Elli jäädessään kahden Lempin kanssa ja Sisko joskus paljon myöhemmin, ollessaan jo vanha nainen.

Rytisalo kirjoittaa varsin kauniisti. Kieli on ihanan eläväistä ja pulppuavaa, kaunista, muttei liian. Kerronta myös muuttuu kertojaäänen mukana hyvin luontevasti, mikä myös tuo elävyyttä koko tarinankulkuun. Ei uskoisi, että Lempi on Rytisalon esikoisromaani, niin taidokasta kieli ja kerronta, koko tarina, on. Alussa minua hieman häiritsi Viljamin osuudessa oleva tietyn tunteen toistaminen ja vatvominen, sen väkevyys olisi tullut iholle hieman vähemmälläkin, mutta kun tarinan edetessä osasi asettua Viljamin asemaan paremmin, se ei oikeastaan enää häirinnyt. Muuten kyllä nautin kovasti siitä miten täynnä voimakkaita tunteita Lempi on, aina rakkaudesta vihaan ja kaikkea siltä väliltä.

Lempi ei varsinaisesti ole historiallinen romaani, vaikka se Lapin sodan aikoihin sijoittuukin. Nimittäisin sitä psykologisesti tarkaksi rakkaustarinaksi tai sitten yksinkertaisesti vain tarinaksi Lempistä ja hänen ympärillään olevista ihmisistä. Siitä kuka Lempi on ja mitä on lempi. Siinä onkin jo paljon kerrottavaa.

Lempi julkaistaan heinäkuun viimeisellä viikolla.


––

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 s.

3.7.2016

Vuoden toisen neljänneksen luetut kirjat


Kevät ja alkukesä ovat olleet kiireistä, mutta mukavaa aikaa. Vietin kevään viimeiset kuukaudet tekemällä kuukauden mittaisen työkeikan ja epäonnistumalla, minusta riippumattomista syistä, gradun suhteen. Jälkimmäinen ärsytti, mutta olen antanut itselleni luvan olla miettimättä sitä sen enempää kesän aikana. Se on sitten syksyn asia se. Nyt olen ollut kuukauden kesätöissä, kaksi vielä jäljellä. Seuraavat viisi viikkoa täytyisi osata hoitaa työtehtävät itsenäisesti, mutta enköhän minä osaa ja pärjää.

Kevään kiireiden aikana lukutahtini on hieman hiipunut eikä kesätöidenkään aloitus ole sitä oikein nostanut. Ei sillä, että luettujen kirjojen määrällä olisi väliä, mutta lempiharrastukseen olisi ihanaa ehtiä käyttää enemmän aikaa. Onneksi opinnot eivät kuitenkaan ole riesana kesän aikana kuin yhden elokuun lopun tentin verran.

Aloitetaan viimeisen kolmen kuukauden purkaminen luetuilla kirjoilla. Huhti-, touko- ja kesäkuussa luin seuraavat seitsemäntoista kirjaa:

Susan Fletcher: Noidan rippi
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Jeff VanderMeer: Hävitys
Lauren Groff: Fates and Furies
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Helen Oyeyemi: Boy, Snow, Bird
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Bill Willingham: Fables 3 : Storybook Love
Johan Bargum: Novelleja 1965-2015
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
Elena Ferrante: The Story of a New Name
John Steinbeck: Routakuun aika

Näiden kolmen kuukauden ajalle mahtui monenlaista kirjaa. Tuttuun tapaan ulkomainen kirjallisuus jyräsi kotimaisen, kaunokirjallisuus muut kirjallisuudenlajit. Mieskirjailijoita luin hieman enemmän kuin naisia. Sarjakuvia luin kaksi, novellikokoelmia kolme.

Kauden parhaimpia kirjoja olivat ehdottomasti kuvassakin olevat Parkkisen Säädyllinen ainesosa, Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, Bargumin Novelleja 1965-2015 ja Ferranten The Story of a New Name. Etenkin Bargumin uran halkova novellikokoelma teki minuun suuren suuren vaikutuksen!

Kauden pettymyksiä olivat puolestaan Liksomin Hytti nro 6, joka tuntui liian tunkkaiselta, Oyeyemin Boy, Snow, Bird, jossa oli vähän liikaa kaikkea, ja Stridsbergin Niin raskas on rakkaus, jossa ruman ja kauniin yhdistäminen ei vain toiminut minusta toivotulla tavalla. Jaksoin silti lukea ne kaikki loppuun asti eli oli niissä antoisatkin puolensa. Mitään oikein heikkoa en lukenut, en ainakaan loppuun saakka.

Luettuja sivuja kertyi 5256, keskiarvon ollessa 309 sivua per kirja. Keskiarvo on itse asiassa tismalleen sama kuin vuoden ensimmäisen neljänneksen luettujen kirjojen sivujen keskiarvo, hassua.

––

Kesäkuussa päättyi blogiini tuomien kirjallisuuspalkintokatsausten ensimmäinen vuosi, kun viimeinenkin palkinto sai voittajansa. Sain idean kymmenen eri kirjallisuuspalkinnon seuraamiseen blogissani viime syksynä kun Man Booker -palkinnon lyhytlista julkaistiin ja elin jonkinlaisessa Booker-huumassa. Tutkin eri kirjallisuuspalkintoja, lähinnä Euroopan ja Amerikan alueilta, sillä luen pääasiassa vain näiltä alueilta tulevaa kirjallisuutta, ja valitsin lopulta kymmenen kiinnostavinta palkintoa, joita lähtisin seuraamaan blogissani. Osa niistä oli minulle entuudestaan tuttuja, osa ihan vieraita. Kuluneena vuonna blogini onkin ollut täynnä kiinnostavia pitkä- ja lyhytlistoja sekä toivottuja ja ei niin toivottuja palkintojen voittajia.

Vain muutaman kerran olen miettinyt, että miksi ryhdyin tähän. Ainakin silloin kun käytin puolet päivästä listaamalla kaikki International Dublin Literary Awardin 160 pitkälistalaista. Ja joskus on väsyttänyt, kun samalla viikolla on julkaistu useamman eri palkinnon ehdokkaat tai voittajat. Mutta kaikki on ehdottomasti ollut sen arvoista, sillä olen saanut ihan mielettömästi uusia kirjavinkkejä. Siihenhän tällä katsausten teolla alun alkaen pyrinkin, poimimaan valtavasta uusien kirjojen massasta niitä helmiä ja niitä kirjoja, jotka olisivat muuten saattaneet mennä ihan ohitse. Toivottavasti myös te olette saaneet katsauksista jotain irti, ennen kaikkea vinkkejä uusista mielenkiintoisista kirjoista.

Koska palkintokatsaukset sujuivat näin hyvin, aion ehdottomasti jatkaa niiden parissa myös seuraavan vuoden verran, toivottavasti siitä eteenpäinkin. En näe syytä lisätä seurattavien palkintojen määrää, sillä kymmenessäkin (tai itse asiassa yhdessätoista, sillä seurasin tällä ensimmäisellä kierroksella myös Man Booker Internationalia, joka puuttui alkuperäiseltä seurattavien listaltani) on ihan tarpeeksi seurattavaa. Palkinnot myös pysyvät samana, sillä pidän niitä kaikkia edelleen yhtä mielenkiintoisina. Uteliaisuudestani kuitenkin kysyn, että mikä tai mitkä seuraamani palkinnot ovat olleet teistä kaikkein kiinnostavimpia?

Uuteen palkintokatsausten kierrokseen ei olekaan enää pitkä aika, sillä tämän vuoden Man Bookerin pitkälista julkistetaan jo 27. heinäkuuta. Jatketaan siis jo alle kuukauden päästä!

––

Loppukesäksi minulla ei ole sen kummempia lukusuunnitelmia, kuten kävi ilmi jo kesäkuun alussa kirjoittaessani kevään lukusuunnitelmani kohtalosta. Kesä kuluu pääasiassa kirjastolainojen pinoa purkaen ja elokuun tenttiin lukien (sen johdosta pari wanhaa klassikkoakin on luvassa). Haluaisin lukea ainakin muutaman novellikokoelman ja sarjakuvan lisää. Kesätöiden vuoksi lompakkoni on hieman paksumpi, joten uusia kirjojakin olen ehtinyt hankkimaan ja hankin varmaan vielä lisää loppukesän aikana. Niistä on tulossa oma juttunsa sitten aikanaan.

Oletteko lukeneet samoja kirjoja kuin minä tai minkä lukemistani haluaisitte lukea? Mitä kesäsuunnittelmia teillä on?

Ihanaa, rentoa heinäkuuta!

2.7.2016

John Steinbeck: Routakuun aika


Tuttavuuteni John Steinbeckin kanssa alkoi jo yläasteella, kun luokkamme luki hänen vuonna 1945 julkaistun kirjansa Helmi. Muistikuvani tuosta kirjasta ovat melko vähäiset, mutta kaiketi ihan pidin siitä. Helmi oli vieläpä yksiä niitä hyvin harvoja kirjoja, jotka meillä ryhmäluetutettiin. Sen jälkeen en kuitenkaan ole Steinbeckiä lukenut ennen tätä kesää.

Kipinän jonkin toisen Steinbeckin kirjan lukemiseen sain Tammen kevätkatalogista, kun huomasin siellä tämän uusintapainoksen Routakuun ajasta. Muistuipa mieleeni myös haluni lukea lisää näytelmiä. No, Routakuun aika ei ole näytelmä, mutta Steinbeckin romaaneista on tehty lukuisia näytelmä-, tv- ja elokuvasovituksia, ja ne käsitykseni mukaan ainakin jossakin määrin muistuttavat draamakirjallisuutta. Pehmeä lasku draaman pariin siis.

Routakuun aika kertoo tuntemattoman maan miehittäjistä, jotka saapuvat niin ikään tuntemattomaan, kylmässä ja ankarassa maassa sijaitsevaan kylään. Muutaman miehen kokoinen vastarinta nujerretaan asein, mutta sen jälkeen miehittäjät yrittävät tulla toimeen kylän asukkaiden kanssa. Parhaiten se vaikuttaa onnistuvan pormestarin avulla, sillä jos pormestari tekee yhteistyötä heidän kanssaan, eihän kylän väelläkään ole mitään aihetta ryhtyä kapinaan. Mutta tilanne kiristyy eikä kylän väki olekaan enää niin yhteistyökykyistä porukkaa.

Teoksella on mielenkiintoinen historia. Alkuteos julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1942 eli sota-aikana. Euroopassa natsien miehittämissä maissa kirja kiellettiin heti (ja Italiassa sen hallussapidosta sai kuolemantuomion) eikä ihme, sillä siinä kuvatut miehittäjät ovat selkeästi saksalaisia, vaikkei sitä suoraan kerrotakaan, ja teosta voisi suorastaan pitää tarinan muotoon puettuna vastarintaoppaana. Kirjaa kuitenkin painettiin ja levitettiin salaa natsi-Saksan miehittämissä maissa ja se oli aikansa suosituin propagandateos.

Routakuun aika on siis ainakin yksi niistä Steinbeckin kirjoista, joka muistuttaa draamakirjallisuutta. Tarina etenee pitkälti dialogin ja toiminnan varassa. Myös kuvailu on melko niukkaa ja kohdistuu pääasiassa välittömään tapahtumaympäristöön ja henkilöhahmojen ulkonäköön ja luonteenpiirteisiin. En tiedä, onko juuri Routakuun ajasta tehty näytelmää (se ei propagandateoksen statuksestaan huolimatta ole kuitenkaan hänen tunnetuimpia romaanejaan), mutta sen voisi hyvin kuvitella näyttämölle. Oli raikasta lukea vaihteeksi jotain tällaista, niukkaa, mutta silti hyvin viisasta tekstiä.

Routakuun aika on pieni suuri kirja, etenkin historiansa vuoksi, mutta myös muuten. Teos kuvaa tarkkanäköisesti sekä miehittäjien että miehitettyjen toimintaa valloitustilanteessa. Yllätyin, miten se jopa inhimillistää miehittäjät, esittää heidät melko sympaattisessakin valossa. Kylän väki taas osoittaa hienosti neuvokkuutensa ja kekseliäisyytensä eivätkä naisetkaan jää tarinassa autettavien rooliin.

Tämä ei varmasti jää viimeiseksi Steinbeckikseni, vaikkei lopulta osoittautunut mitenkään järisyttävän upeaksi lukukokemuksesi, mutta luen mielelläni lisää hänen teoksiaan. Steinbeck-tuntijat, mikä kirjailijan kirjoista on suosikkinne?


––

John Steinbeck: Routakuun aika
(The Moon is Down, 1942)
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2016, 149 s.