Lukuisa: Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä.

Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus oli kevään tärppilistani kiinnostavimpia kirjoja. Sen lupailema kertomus mielisairaalaan joutuneen isän ja tämän tyttären välisestä suhteesta tuntui aiheena tuoreelta, sellaiselta, josta en ole lukenut pitkiin aikoihin tai ehken edes koskaan. Ja kyllähän romaani siitä kertookin, harvinaisen kauniisti.

13-vuotiaan Jackien isä Jim on alkoholisti, joka haluaa kuolla. Kun kuolema ei suunnitelmista huolimatta koitakaan, hän joutuu Tukholman länsiosassa sijaitsevaan Beckombergan mielisairaalaan. Mielisairaalasta tulee Jackielle kuin toinen koti, oma ulottuvuutensa, jossa hän viettää käytännössä kaiken vapaa-aikansa. Siellä on lääkäri Edvard Winterson, joka kuljettaa öisin Jimiä ja muita potilaita kaupunkiin juhliin, erikoinen Sabina helminauhoineen ja Paul, vaarallisen rakkauden lähde. Beckomberga on paikka, jossa Jackie kokee nuoruutensa merkittävimmät hetket.

Niin raskas on rakkaus on sekä kertomus sairaan isän ja hänen tyttärensä välisestä suhteesta että kannanotto yhteiskuntaa kohtaan. Beckombergan aikakausi osui Stridsbergin mielestä samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, vuosiin 1932–1995. 1980-luvun laitoshoidon purkuaalto ja antipsykoottisten lääkkeiden kehittyminen johti laitospaikkojen määrän merkittävään vähenemiseen, mikä taas johti avohoidon nousuun. Hyvinvointivaltio koki tuolloin kuolemansa. Stridsbergin romaani on osin omaelämäkerrallinen, joten hänellä on kenties jotain omakohtaista kokemusta tästä muutoksesta.

Mielenterveyshoidon historia on kiinnostavaa ja onkin harmi, että se jää romaanissa aikalailla rivien väliin. Lähdin nimittäin lukemaan romaania sillä ennakko-odotuksella, että se kertoisi jollakin tavalla enemmän tai konkreettisemmin mielenterveydestä, sen hoidosta ja psyykkisten sairauksien ilmenemisestä ihmisessä, mutta romaanin kauneus peittää konkretian alleen, kaikki on hyvin utuista eikä siitä saa oikein otetta. Luulen, että Stridsberg on tarkoituksella halunnut asettaa vastakkain ruman ja kauniin, toden ja utuisen, mutta kaunis ja utuinen vie voiton, liiaksi.

Onneksi Jimin ja Jackien välinen suhde tulee iholle asti. Raskas, kipeä ja poissaoleva rakkaus, jota Jackie ei tahdo millään käsittää. Kuka haluaisikaan. Se on raastavaa, mutta jollakin tasolla jopa ymmärrettävää. Sairaan isän ja hänen tyttärensä suhde on romaanin kantava voima. Harmillista, että muut suhteen ympärillä olevat asiat eivät oikein toimi, vaan taipuvat liian kauniin ja aukkoisen tekstin alle.