29.6.2016

Elena Ferrante: The Story of a New Name


Elena Ferranten napolilaissarja on ollut viime aikoina kaikkien huulilla. Luin kvartetin ensimmäisen osan My Brilliant Friend maaliskuussa (suomennos ehti myös ilmestyä keväällä nimellä Loistava ystäväni) ja olen siitä asti janonnut lisää. Ihan heti ensimmäisen osan perään en kuitenkaan hennonnut tarttua tähän toiseen osaan, sillä Ferranten hengästyttävä ja pikkutarkka kerronta vaatii sulattelua ja oman aikansa.

The Story of a New Name jatkuu siitä mihin My Brilliant Friend jää. Sarjan päähenkilöt Elena ja Lila aikuistuvat ja varttuvat noin kaksikymppisiksi kakkososan tarinan edetessä. Ystävyys jatkuu yhtä ellei vielä enemmän myrskyisämpänä, kun Lila kamppailee epäonniseksi osoittautuvan avioliittonsa kanssa ja Elena jatkaa opintojaan ja itsensä etsimistä. Elämä erottaa nuoret naiset usein toisistaan, mutta tuo heidät taas uudelleen yhteen, erottaa, tuo yhteen, erottaa, tuo yhteen.

The Story of a New Name on vähintään yhtä upea kuin sarjan avausosakin – ellei parempi. Moni on sanonut sarjan vain paranevan edetessään ja toisen osan perusteella niin on helppo uskoa. Ymmärrän kuitenkin sen, etteivät kaikki ole sarjasta aivan yhtä haltioissaan (en minäkään suorastaan haltioissani ole, mutta olen pitänyt molemmista kirjoista hyvin hyvin paljon), sillä Ferranten tyyli kirjoittaa ja kertoa on vähän hämmentävää, runsasta ja hyvin yksityskohtaista. Jostain tietystä lyhyestä ajanjaksosta Elenan ja Lilan elämässä saatetaan kertoa sivutolkulla, esimerkiksi tässä toisessa osassa tyttöjen kesäloma Ischiassa saa erittäin suuren roolin. Toki silläkin on tarkoituksensa, sillä Ischiassa tapahtuu jotain hyvin tärkeää, mikä vaikuttaa molempien tyttöjen elämään myös jatkossa. Ferranten kerronta on myös hidasta, mikä saattaa puuduttaa. Minäkin ehkä pidän enemmän hieman nopeatempoisemmasta kerronnasta, mutta aina on Ferranten napolilaissarjan kaltaisia poikkeuksia, sellaisia joiden parissa vain nauttii, oli kerronta miten hidasta tahansa.

Jo ensimmäisestä osasta lähtien nautin kovasti siitä, miten armottoman rehellisesti Ferrante kuvaa tyttöjen välistä ystävyyttä. Kateuden, mustasukkaisuuden ja inhon, mutta myös rakkauden ja kaipuun tunteet tuodaan säälittä lukijan silmien eteen. Juuri tunteiden rehellinen kuvaaminen tekee romaanin henkilöhahmoista niin aitoja ja samastuttavia, tässä toisessa osassa vielä enemmän kuin ensimmäisessä. Elena alkaa varttuessaan ymmärtää paremmin suhdettaan Lilaan ja kyseenalaistamaan heidän ystävyyttään, mutta siltikään hän ei osaa päästää irti, vaikka välillä jopa päättää olla olematta enää missään tekemisissä lapsuudenystävänsä kanssa. Lila on raivostuttavan karismaattinen tyyppi, mikä on hyvin selvää jo sarjan alussa Lilan ollessa vasta lapsi, mutta tässä toisessa osassa, huomatessaan jo alkumetreillä, miten huonoon ja rakkaudettomaan avioliittoon onkaan ajautunut, hänestä paljastuu uusia puolia, heikkoutta ja epävarmuutta. Kiltin ja tottelevaisen tytön leiman saanut Elena ei myöskään ole enää ihan sitä miltä aluksi vaikuttaa, myös hän tekee kyseenalaisia valintoja ja päätöksiä. Ferranten psykologinen silmä on tarkka: tätä kaikkea on olla ystävä, nainen, ihminen.

The Story of a New Name, samoin kuin My Brilliant Friend, ei kuvaa kuitenkaan pelkästään tyttöjen ystävyyttä. Tarinan henkilöt eivät elä tyhjiössä, vaan 1960-luvun Italiassa, yhä voimakkaan luokkayhteiskunnan, opiskelijaradikalismin ja muiden poliittisten liikehdintöjen ajassa, muutamia keskeisimpiä tarinassa esiintyviä konteksteja mainitakseni. Romaani kuvaa hienosti myös Elenan opiskelujen vuoksi vaikeaa, kenties jopa näennäistä (voiko taustastaan koskaan päästä kokonaan eroon?) nousua köyhästä naapurustosta uuteen keskiluokkaan. Samoin on myös Lilan tapauksessa, mutta hieman eri tavoin: naimisiinmeno rikkaan, mutta samasta naapurustosta kotoisin olevan miehen kanssa ei tee Lilasta käytännössä yhtään parempiosaisempaa tai ainakin tuo parempiosaisuus on varsin päälleliimattua.

Ferrante osaa luoda upean hengästyttävää ja koukuttavaa tekstiä, jota haluaa kerta kerran jälkeen vain lisää. Aion ehdottomasti lukea sarjan kaksi viimeistä osaa ja mielellään mahdollisimman pian.

––

Elena Ferrante: The Story of a New Name
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Kääntänyt Ann Goldstein
Europa Editions 2013, 480 s.

25.6.2016

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Suomalainen juuri neurobiologian maisteriksi valmistunut Alina ja saman alan tutkija, amerikkalainen Joe kohtaavat toisensa eräässä konferenssissa. Joe muuttaa Alinan luokse Helsinkiin ja he saavat pojan nimeltä Samuel. Joe ei kuitenkaan sopeudu suomalaiseen yhteiskuntaan ja yliopistomaailmaan, joten hän palaa Yhdysvaltoihin. Katkeroitunut Alina jää Suomeen ja joutuu kasvattamaan poikansa yksin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on uransa huipulla ja kahden tyttären isä. Täydelliseen elämään syntyy säröjä, kun Joen vanhempi tytär Rebecca sekaantuu kyseenalaisen yrityksen toimintaan ja kasvaa kiinni uuteen iAm-nimiseen kokemuslaitteeseensa, joka osaa lukea käyttäjänsä ajatuksia. Samaan aikaan Joeta ja hänen perhettään aletaan vainota, mikä tuntuu liittyvän Joen tutkimusyksikön tekemiin eläinkokeisiin. Ovatko vainoamisen takana hullut eläinaktivistit vai jotain vielä pelottavampaa? Vähitellen Joe saa tietää jotain hyvin järkyttävää ja nuo tiedot asettavat hänen aiemmat valintansa täysin uuteen valoon.

Jussi Valtosen vuonna 2014 Finlandialla palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on älykäs romaani. Älykästä siitä ei tee pelkästään se, että sen päähenkilöt ovat korkeastikoulutettuja, tieteen parissa työskenteleviä ihmisiä, vaan myös Valtosen asiantuntemus ja taitavuus, jotka huokuvat tekstistä. Valtonen ei kuitenkaan kirjoita mitenkään kryptisesti, mutta ei myöskään aliarvioi lukijaa. Teksti juoksee vaivatta, mutta rönsyily ja tyylin vaihtelu ovat herkkua aivoille. Yhtä herkullista on myös Valtosen sarkastinen ote esimerkiksi suomalaisuutta ja suomalaista yliopistokulttuuria kohtaan.

Pelkäsin romaanin kaatuvan jossain vaiheessa omaan älykkyyteensä, mutta niin ei onneksi käynyt. Sen sijaan romaani kompastuu teemojensa runsauteen. Yli viisisataasivuisessa romaanissa on toki tilaa käsitellä eri asioita, mutta kun se sisältää muun muassa vaikean isäsuhteen, eläinaktivismin, teknologian ja todellisuuden yhteen kietoutumisen, kyseenalaisen markkinoinnin, parisuhteen, syrjäytymisen, tutkijuuden, yliopistoelämän, äitiyden ja isyyden kaltaisia suuria teemoja, voi kysyä, miten haastavaa on sitoa ne harmoniseksi kokonaisuudeksi, yksien kansien sisään. Ihan vaivattomasti se ei Valtosenkaan romaanissa onnistu. Tuntuu, että joidenkin teemojen käsittely jää kesken, vaikka alkuun tuntuu siltä, että ne olisivat romaanissa hyvinkin keskeisiä. Minua olisi kiinnostanut enemmän esimerkiksi teknologian, keinotodellisuuden ja todellisuuden yhteenkietoutuminen, jonka käsittely alkaa romaanissa hirveän kiinnostavasti, mutta joka hiipuu sitten vähitellen taka-alalle. Vähemmälläkin teemojen pyörittelyllä olisi tässä tapauksessa siis saatu oikein mainio romaani aikaiseksi.

Mutta juuri rönsyilevän runsauden vuoksi paksu romaani jaksoi pitää myös hyvin otteessaan. Erityisen kiinnostavaa tarinassa on isän ja pojan suhteen kuvaus, se mitä kaipuu voi aiheuttaa ihmisessä, ja teema juoksee onneksi vahvana läpi romaanin. Siinä kiteytyy osuvimmin romaanin nimi, sen koko sanoma: ihmiset eivät tiedä mitä tekevät hylätessään lapsensa.


––

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014, 559 s.

23.6.2016

The Walter Scott Prize for Historical Fiction 2016: voittaja

 
Jo melkein viikko sitten julkistettiin Ison-Britannian, Irlannin tai jonkin Kansainyhteisön parhaalle historialliselle romaanille annettavan Walter Scott -palkinnon voittaja. En ollut mitenkään järin innoissani maaliskuisesta lyhytlistasta, mutta muutama kiinnostava romaani sillekin onneksi jäi. Harmi vain, että kumpikaan niistä ei voittanut, vaan voittaja on:


Simon Mawer: Tightrope

Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani, jossa erikoisagenttina työskennellyt Marian Sutro on selvinnyt hengissä sodasta ja palaa perheensä luokse Englantiin. Siellä häntä pidetään sankarina, mutta Marian ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Sarjan toinen osa.

Jostakin syystä Tightrope (tai koko kirjasarja) ei kiinnosta minua yhtään. Agentti, olkootkin naisagentti, ja toinen maailmansota ja agentin ongelmat menneisyytensä kanssa, plaah. Olisin toivonut voittoa ennemmin Patrick Galen A Place Called Winterille tai Gavin McCrean Mrs. Engelsille.

––

Tässä oli kaikki kuluneen vuoden kirjallisuuspalkintokatsaukset, kaikkien palkintojen voittajat on nyt julkistettu. Palaan vielä tarkemmin ajatuksiini kirjallisuuspalkintokatsauksista, niiden teosta ja hyödystä sekä jatkosta tämän kuun lopulla tai heinäkuun alussa vuoden toisen neljänneksen luettujen kirjojen yhteydessä.

Blogini ei hiljene juhannuksena, sillä vietän sitä kaupungissa ja tulossa on ainakin yksi kirjajuttu. Toivotan kuitenkin jo tässä yhteydessä oikein mukavaa ja rentoa juhannusta!

15.6.2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta


Loneyta ei kuitenkaan voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja aina joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Eläimiä, joskus myös ihmisiä, kerran molempia: paimen ja hänen lampaansa, jotka olivat jääneet saarroksiin ja hukkuneet seuratessaan ikiaikaista Cumbrian polkua. Ja vielä nykyäänkin, sata vuotta myöhemmin, Loneylla oli tapana työntää hukkuneiden luita rantaan kuin todistaakseen jotakin.

Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta oli minulle kevään odotetuimpia kirjoja. Kiinnostuin siitä alunperin, kun se voitti viime vuoden Costa-palkinnon paras esikoisromaani -kategorian. Ja vahva esikoisromaani se onkin. Huippua, että se saatiin nyt myös suomeksi.

Loney on paikka, missä Tonto, hänen perheensä ja heidän tuttavansa ovat viettäneet lähes jokaisen pääsiäisen. Niin myös silloin kerran, kun Tonto oli teini-ikäinen. Syvästi katolilaisen perheen äiti uskoo, että paikallisen kappelin pyvä vesi voisi parantaa Tonton veljen Hannyn mykkyyden, ja taas kerran he lähtevät kohti synkän sateista Loneyta.

Seurueen saapuessa Loneyyn on paikka muuttunut edelliskerrasta ja kyläyhteisössä tuntuu tapahtuvan outoja asioita. Vaikka on varhainen kevät, omenapuut kantavat jo satoa, ruoho vihertyy kuin yhdessä yössä ja erään kylän asukkaan sokea äiti saa yllättäen näkönsä takaisin. Hanny ja Tonto näkevät myös oudosti käyttäytyvän naisen ja miehen, jotka kuljettavat viimeisillään raskaana olevan nuoren tytön pahamaineiselle Coldbarrown saarelle. Hannyn uteliaisuus saa lopulta molemmat pojat pahoihin vaikeuksiin.

Hylätty ranta on hidas, pikkuhiljaa jännitystä luova romaani. Tulevaa pohjustetaan pitkään ja tunnelmaa rakennetaan vahvojen luontokuvien ja Loneyn mystisyyden varassa. Romaani ei ole erityisen pelottava, mutta synkkä ja karmiva kylläkin. Romaanin ydin on rivien väleissä, paljon jätetään lukijan tulkinnan varaan. Mitä Loneyssa oikeastaan edes tapahtui? Keitä saareen mennyt väki oikein oli? Minä muodostin asioista omat tulkintani, mutta tulkintoja voi olla myös muita.

Romaanin vahvuuksia sen mystisyyden ja tulkinnanvaraisuuden lisäksi on myös sen kerronta. Tonto kuvaa Loneyta ja tapahtumia hienovaraisen tunnelmallisesti. Ihan näin Loneyn edessäni, tunsin sen kevätmyrskyt ja haistoin vanhan talon tuoksun, ja olisin halunnut itsekin olla siellä ellei paikka olisi samalla ollut niin outo ja pelottava. Kiitos siis myös suomentajalle tunnelman välittämisestä. Samalla minua kuitenkin hieman häiritsi henkilöhahmojen etäisyys – en oikein päässyt kenenkään pään sisälle – ja tarinankulun paikoittainen hidastelu, vaikka hitaus on toisaalta myös tarinan vahvuus.

Hylätty ranta on kuitenkin vasta Hurleyn esikoisromaani. Jään jännityksellä odottamaan, mitä Hurley kirjoittaa seuraavaksi.


––

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
(The Loney, 2014)
Suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY 2016, 427 s.

13.6.2016

International Dublin Literary Award 2016: voittaja


Alun perin 160 ehdokkaasta koostunut tämänvuotinen International Dublin Literary Awardin pitkälista supistui kymmeneen lyhytlistalaiseen huhtikuussa. Vihdoin pari päivää sitten julkistettiin koko palkinnon voittaja ja se on


Akhil Sharma: Family Life

Intialaisen Mishran perheen veljekset odottavat innolla muuttoa äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin, missä heidän isänsä jo asuu, ja missä kaikki on upeaa ja mahdollista. Niin myös tragedia, jonka seurauksena toinen veljeksistä loukkaantuu vakavasti, ja koko perhe ajautuu kaaokseen.

Veikkaukseni ei mennyt nappiin, mutta Sharman romaani oli ja on edelleen lyhytlistan kiinnostavimpia. Onko Sharma teille tuttu nimi?

Lisää Sharmasta ja hänen romaanistaan sekä niin kirjastojen kuin tuomaristonkin kommentteja siitä löydät täältä.

Vielä tälle kesää olisi jäljellä Walter Scott Prize for Historical Fictionin voittajan julkistus 18. kesäkuuta ja sen jälkeen palkinnot ovat taas hetkeksi taputeltu ennen syksyä.

9.6.2016

Baileys Women's Prize for Fiction 2016: voittaja


Baileys-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistan julkistuksesta on jo sen verran aikaa, että täytyi ihan vilkaista, mitä kirjaa olen silloin veikannut voittajaksi. No, en näemmä erityisemmin mitään, mutta uskoin, ettei ainakaan Hanya Yanagiharan A Little Life voita, vaikka se kaiketi oli monen ennakkosuosikki. Cynthia Bondin Ruby ja Elizabeth McKenzien The Portable Veblen olivat ja ovat yhä minusta lyhytlistan kiinnostavimmat kirjat. Valitettavasti kumpikaan niistä ei voittanut, vaan eilen illalla palkittu voittaja olikin lopulta...


Lisa McInerney: The Glorious Heresies

Tarinan keskiössä on Ryan, viisitoistavuotias diileri, joka ei halua päätyä alkoholisti-isänsä kaltaiseksi. On myös prostituoitu, murhaaja ja gangsteri, ja he kaikki liittyvät käsillä olevaan murhaan.

Jännittävä valinta! Baileysin tuomaristo osaa yllättää. The Glorious Heresies on irlantilaisen Lisa McInerneyn esikoinen, hauska ja synkkä, kielellisesti taidokas romaani.

Jää nähtäväksi, milloin tulen lukemaan McInerneyn teoksen vai luenko ollenkaan. Se ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ollut minusta lyhytlistan kiinnostavimpia kirjoja. Luen kuitenkin mielenkiinnolla, mitä muut ovat olleet ja tulevat olemaan siitä mieltä. Onko kukaan teistä jo lukenut tätä kirjaa?

8.6.2016

Miten kävi kevään lukusuunnitelman?


Muistatteko tammikuun alussa laatimani kevään lukusuunnitelman? Ehkä juuri ja juuri, niin kuin minäkin. Rehellisesti sanoen koko suunnitelma ei käynyt mielessänikään koko kevään aikana kuin pari kertaa. Kevät oli aikamoista pyöritystä työharjoitteluineen ja töineen ja opintoineen ja graduineen, että suunnitelmallisemmalle lukemiselle ei oikein ollut aikaa. Olen huomannut, että kiireisinä ajanjaksoina luen enemmän fiilispohjalta, rauhallisempina ehdin suunnitella lukemisiani paremmin. Kaiken kaikkiaan olen silti enemmän fiilislukija: en yleensä tiedä, mitä aion seuraavaksi lukea, vaan valitsen seuraavan ja sillä hetkellä eniten kiinnostavimman kirjan vasta kun olen saanut edellisen päätökseen.

Kevään lukusuunnitelmani sisälsi seuraavat kolmetoista kirjaa:

Novellikokoelmat:

Margaret Atwood: Stone Mattress
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
George Saunders: Joulukuun kymmenes
Adam Johnson: Fortune Smiles
Granta 1

Paksummat romaanit:

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Kate Atkinson: Hävityksen jumala
Mark Z. Danielewski: The Familiar : One Rainy Day in May
John Irving: Avenue of Mysteries

Ohuemmat romaanit:

Jessie Burton: The Miniaturist
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
Ulla-Lena Lundberg: Jää

Näistä kolmestatoista kirjasta luin vain viisi linkitettyä. Ei siis mikään huima saavutus, mutta niin, fiiliksellä mentiin. Harmi, että jo kauan suunnitelmissa olleet Mark Z. Danielewskin, Caitlin Moranin ja Ulla-Lena Lundbergin romaanit jäivät jälleen väliin.

Siitä olen kuitenkin tyytyväinen, että olen lukenut tähän mennessä tänä vuonna jo neljä novellikokoelmaa. Innostuin novelleista viime vuoden puolella ja lupasin, että luen niitä tänä vuonna paljon enemmän. Neljä kokoelmaa nyt ei ole kovin paljon vajaassa puolessa vuodessa, mutta enemmän kuin ennen ja lisää on lukulistalla. Esimerkiksi viimeksi lukemani Johan Bargumin Novelleja 1965–2015 oli ihan huippu, joten eiköhän innostus kantane loppuvuodenkin ajan.

Toiseksi suunnittelin lukevani tänä vuonna enemmän sarjakuvia. No, olenhan minä lukenut pari Fablesia, mutta siinäpä kaikki. Loppuvuosi jatkukoot siis edelleen hyvien sarjakuvien metsästyksellä! Lisäksi lupasin itselleni lukea lisää Leena Krohnia ja Kazuo Ishiguroa. Leena Krohnia en ole vielä lukenut viime vuoden jälkeen, mutta aion kyllä, sillä minulla on jo lainassa pari hänen teostaan. Kazuo Ishigurolta luin Yösoittoja-novellikokoelman huhtikuussa, joten siinä on edistytty hieman. Niin ikään hänen pari muuta teostaan on yöpöydällä odottamassa vuoroaan.

Lupasin vielä myös jättäväni oikeasti huonot kirjat entistä herkemmin kesken. Onneksi olen aloittanut tänä vuonna pääasiassa vain hyviä kirjoja, mutta kesken jätettyjäkin on muutama: Mamen Sánchezin Oli ilo juoda teetä kanssasi oli aivan liian hattarainen ja yksinkertaisesti todella hölmö kirja. Otto Lehtisen Wurlitzer oli makuuni liian kokeellinen enkä päässyt siihen millään sisään. Helen Macdonaldin H niin kuin haukkaa tahkosin sata sivua kunnes luovutin. En ymmärtänyt, miksi haukka ylipäänsä pitäisi yrittää kesyttää ja miten se liittyi kertojan isän kuolemaan, ja miksi puolet sadasta ensimmäisestä sivusta oli T. S. Whiten teosten ja elämän referointia. Ehkä nuo asiat olisivat selvinneet myöhemmin, mutta en vain jaksanut. Elämä onneksi jatkuu ilman tiettyjen kirjojen lukemistakin.

Vielä aiemmin keväällä suunnittelin tekeväni samanlaisen lukusuunnitelman kesälle kuin tämä kevään lukusuunnitelmakin oli. Sitten tuli ahdistus gradusta ja kesätöiden aloittaminen ja kaikenlaista muutakin, joten luovuin suunnitelmasta. Vieläkään ei ole yhtään sellainen olo, että jaksaisin suunnitella mitä nyt kesän aikana ehkä haluaisin ja aikoisin lukea, joten ajattelin, että mennään rennosti, mitään suunnittelematta, luetaan mitä huvittaa. Edellä olleet koko vuoden suunnitelmat (novellikokoelmat, sarjakuvat, Leena Krohn, Kazuo Ishiguro, jätä huonot kirjat kesken) toki pätevät, mutta muuten en lupaa itselleni mitään. No, ehkä sen, että luen ihan järkyttäväksi kasvaneen kirjastolainojen pinon pois. Siinä onkin jo ihan riittävästi.

Mitä te aiotte lukea kesällä vai menettekö fiiliksen mukaan?

5.6.2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus


On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä.

Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus oli kevään tärppilistani kiinnostavimpia kirjoja. Sen lupailema kertomus mielisairaalaan joutuneen isän ja tämän tyttären välisestä suhteesta tuntui aiheena tuoreelta, sellaiselta, josta en ole lukenut pitkiin aikoihin tai ehken edes koskaan. Ja kyllähän romaani siitä kertookin, harvinaisen kauniisti.

13-vuotiaan Jackien isä Jim on alkoholisti, joka haluaa kuolla. Kun kuolema ei suunnitelmista huolimatta koitakaan, hän joutuu Tukholman länsiosassa sijaitsevaan Beckombergan mielisairaalaan. Mielisairaalasta tulee Jackielle kuin toinen koti, oma ulottuvuutensa, jossa hän viettää käytännössä kaiken vapaa-aikansa. Siellä on lääkäri Edvard Winterson, joka kuljettaa öisin Jimiä ja muita potilaita kaupunkiin juhliin, erikoinen Sabina helminauhoineen ja Paul, vaarallisen rakkauden lähde. Beckomberga on paikka, jossa Jackie kokee nuoruutensa merkittävimmät hetket.

Niin raskas on rakkaus on sekä kertomus sairaan isän ja hänen tyttärensä välisestä suhteesta että kannanotto yhteiskuntaa kohtaan. Beckombergan aikakausi osui Stridsbergin mielestä samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, vuosiin 1932–1995. 1980-luvun laitoshoidon purkuaalto ja antipsykoottisten lääkkeiden kehittyminen johti laitospaikkojen määrän merkittävään vähenemiseen, mikä taas johti avohoidon nousuun. Hyvinvointivaltio koki tuolloin kuolemansa. Stridsbergin romaani on osin omaelämäkerrallinen, joten hänellä on kenties jotain omakohtaista kokemusta tästä muutoksesta.

Mielenterveyshoidon historia on kiinnostavaa ja onkin harmi, että se jää romaanissa aikalailla rivien väliin. Lähdin nimittäin lukemaan romaania sillä ennakko-odotuksella, että se kertoisi jollakin tavalla enemmän tai konkreettisemmin mielenterveydestä, sen hoidosta ja psyykkisten sairauksien ilmenemisestä ihmisessä, mutta romaanin kauneus peittää konkretian alleen, kaikki on hyvin utuista eikä siitä saa oikein otetta. Luulen, että Stridsberg on tarkoituksella halunnut asettaa vastakkain ruman ja kauniin, toden ja utuisen, mutta kaunis ja utuinen vie voiton, liiaksi.

Onneksi Jimin ja Jackien välinen suhde tulee iholle asti. Raskas, kipeä ja poissaoleva rakkaus, jota Jackie ei tahdo millään käsittää. Kuka haluaisikaan. Se on raastavaa, mutta jollakin tasolla jopa ymmärrettävää. Sairaan isän ja hänen tyttärensä suhde on romaanin kantava voima. Harmillista, että muut suhteen ympärillä olevat asiat eivät oikein toimi, vaan taipuvat liian kauniin ja aukkoisen tekstin alle.

Paitsi Olofin tarina. Hänestä olisin halunnut tietää enemmän.


––

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
(Beckomberga. Ode till min familj, 2014)
Suom. Outi Menna
Tammi 2016, 366 s.