Susan Fletcher: Noidan rippi


Kävi niin hullusti, että luin viimeisenkin suomennetun Susan Fletcherin kirjan. Eikä hän ole kirjoittanut toistaiseksi niiden lisäksi muuta kuin nuortenromaanin A Little in Love, joka ei näin lähtökohtaisesti minua oikein kiinnosta. Sinällään hassua, että luin hänen kaikki suomennoksensa muutaman vuoden sisään (itse asiassa yhden per vuosi vuodesta 2013 alkaen), vaikkei hän ole lähellekään lempikirjailijani ja pidän hänen tuotantoaan hieman epätasaisena. Vuoteen tuntui kuitenkin aina sisältyvän Fletcherin mentävä rako, joten jokin hänen kirjoissaan on jaksanut kiehtoa.

Corrag on koko nuoren ikänsä saanut kuulla olevansa noita, akka, huora, ämmänpiru. Niin myös hänen äitinsä ja äidinäitinsä. Corragin äiti tietää hetkensä tulleen ja kuiskaa lapselleen: Luoteeseen! Mene! Mene! Ja niin Corrag lähtee matkaan, harmaan tammansa selässä. Nyt hän istuu ahtaassa sellissä, kuiskailee Alasdairin nimeä ja kuuntelee, kuinka ulkona kasataan roviota, häntä varten.

Muuan irlantilainen kirkonmies ja jakobiitti Charles Leslie on tullut seudulle selvittämään Ylämaalla Glencoen laaksossa äskettäin tapahtunutta MacDonaldien klaaniin kohdistunutta verilöylyä. Hän kuulee vankilassa olevan noidan olleen siinä osallisena, joten hän haluaa kuulla tätä todistajana. Mutta mitä Corrag kertookaan elämästään tuossa laaksossa, paikasta, jossa hän viimein sai olla oma itsensä, missä häntä ei kutsuttu noidaksi. Sen eläimistä, vuorista, talvista, asukkaista, lopulta myös Alasdairista, verilöylystä.

Noidan rippi on tyyliltään hyvin samankaltainen kuin Fletcherin muutkin kirjat. Kieli on lyyristä ja kaunista, tunnelma pakahduttava. Pidinkin erityisen paljon luonnon kuvaamisesta ja Corragin ympäristöstään löytämistä pienistä ilon aiheista muuten hyvin askeettisen elämän keskellä. Juonen osalta kirja oli minulle kuitenkin melko vaisu. Corragin tarina on toki koskettava, vieläpä kun tietää sen pohjautuvan tositapahtumiin, mutta sen sanoma oli lopulta vähän liian maailmaa syleilevä ja odotettavissa oleva. Paikoitellen tarina on myös vähän tylsä ja jouduin välillä ihan taistelemaan jatkaakseni kirjan parissa. Tehokeinona käytetty toisto otti välillä hermoon, mutta ei niin pahasti kuin ensimmäisessä lukemassani Fletcherin kirjassa, Meriharakoissa.

Noidan rippi oli minulle heikoimpia Fletcherin kirjoja. Pidin paljon Tummanhopeisesta merestä ja Irlantilaisesta tytöstä, mutta tämä ja Meriharakat ovat olleet pieniä pettymyksiä. Tai en tiedä, ovatko ne olleet sinällään pettymyksiä, sillä ne ovat kuitenkin olleet aikanaan aivan hyviä lukukokemuksia, mutta eivät mitään mieleenpainuvia. Saapa nähdä, mitä ja milloin Fletcher kirjoittaa lisää, vai onko hänellä kenties jo seuraava romaani työn alla.

Muissa blogeissa: Cats, Books & Me, Pieni kirjasto, Villasukka kirjahyllyssä, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut, Sonjan lukuhetket.

––

Susan Fletcher: Noidan rippi
(Corrag, 2010)
Suom. Jonna Joskitt
Like 2011, 400 s.

Tunnisteet: , , , , , , ,