31.3.2016

Sofokles: Kuningas Oidipus


Väittäisin, että Sofokleen Kuningas Oidipus on kirja, jonka melkein vähiten odottaisi täällä blogissani näkevän. Minä ja antiikin kirjallisuus ei oikein olla kavereita. Enkä tiedä tuleeko meistä koskaan sellaisia, vaikka Kuningas Oidipus olikin lopulta yllättävän sujuvaa luettavaa.

Voi ehkä arvata, etten lukenut Kuningas Oidipusta täysin vapaaehtoisesti. Minun on viimein tänä vuonna tahkottava loppuun kirjallisuuden perusopinnot, jotta joskus valmistuisinkin. Kirjallisuudenhistoria 1: antiikista 1700-luvulle -kurssille tuli valita suppealta listalta neljä tentittävää kirjaa, joiden lisäksi luettavana on puolet Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Yksi valinnoistani oli tämä Sofokleen näytelmä. Pyrin bloggaamaan näistä kaikista, joten lähiaikoina on luvassa postaukset myös Boccaccion Decameronesta, Cervantesin Don Quijotesta ja Voltairen Candidesta.

Kuningas Oidipuksen tarina lienee monelle tuttu. Tai ainakin insestiä ja sen pelkoa ilmentävä Oidipus-myytti. Siksi en näe ongelmalliseksi kirjoittaa, mistä näytelmä kertoo, sillä sehän käy ilmi jo näytelmän nimestä. Jos et kuitenkaan halua tietää sen juonta tai yhtään mitään muutakaan, lopeta lukeminen tähän.

Näytelmä kertoo Oidipuksesta, joka syntyi Theban hallitsijoille. Tuolloin tietäjä ennusti, että poika tulee tappamaan isänsä ja naimaan oman äitinsä. Tästä kauhistuneena kuningas määräsi lapsensa surmattavaksi. Kuningas pisti puukot hänen nilkkojensa läpi (minkä seurauksena Oidipus, paksujalka, sai nimensä) ja Oidipus vietiin metsään. Oidipus ei kuitenkaan tullut surmatuksi, vaan hänet adoptoi korinttilainen kuningaspari.

Aikuistuttuaan Oidipus saa itse kuulla ennustuksen, jonka mukaan hän tulee tappamaan oman isänsä ja naimaan äitinsä. Välttääkseen ennustuksen toteutumisen hän pakenee kotikaupungistaan ja päätyy naimisiin Theban leskikuningattaren, Iokasteen, kanssa, joka synnyttää hänelle pari lasta. Theban kaupungissa on alkanut riehua rutto, joka oraakkelin mukaan johtuu siitä, että Iokasteen entisen miehen surmaaja liikkuu yhä kaupungin muurien sisällä. Oidipus ryhtyy oitis selvittämään murhaajan henkilöllisyyttä ja kääntyy ennustaja Teiresiaan puoleen. Lopulta Teiresias kertoo, että murhaaja on itse Oidipus. Oidipus ei tätä tietenkään heti usko ja Iokastekin vakuuttelee hänelle, että ennustukset eivät aina toteudu: hänen entiselle miehelleenkin ennustettiin, että tämän poika tulee surmaamaan hänet, vaikka poika oli jo pienenä määrätty tapettavaksi ja asialla täytyi olla jokin rosvojoukko.

Lopulta totuus kuitenkin valkenee: Oidipus on Theban surmatun kuninkaan poika ja Iokaste, hänen vaimonsa, hänen oikea äitinsä. Kauhuissaan Iokaste hirttää itsensä ja Oidipus puhkoo silmänsä tämän rintaneulalla – kai viimein nähdäkseen, kuten viisaammat Oidipukselle toteavat: ymmärrä, ettei yksikään kuolevaisista osaa nähdä silmillään.

Kuningas Oidipus on Sofokleen kuuluisin näytelmä. Kuuluisin se lienee myös koko antiikin Kreikan kirjallisuuden joukosta. Kuten juonesta voi jo päätellä, Kuningas Oidipus on puhdas tragedia, jonka jännitys rakentuu toivolle ja pettymykselle, todistuksille ja vastatodistuksille. Se noudattelee myöhemmin Aristoteleen Runousopissa määrittelemiä hyvän tragedian kriteerejä: näytelmässä on muun muassa kärsimystä (pathos), päähenkilön tekemä erehdys (hamartia) ja tunnistamisen hetki (anagnorisis), joka johtaa toiminnan kääntymiseen vastakkaiseksi (peripetia). Näytelmän loppu on kaikkea muuta kuin onnellinen, vaikka nurinkurisesti Oidipus tunteekin jonkinlaista helpotusta sokaistessaan itsensä.

Kuvittelin antiikin jumalilla olevan suurempi rooli Kuningas Oidipuksessa (tai onhan heillä, sillä he olivat määrittäneet Oidipuksen kohtalon, mutta muuten heidän roolinsa jää näkymättömiin), mutta ilmeisesti Sofokles ei käyttänyt jumalia näytelmissään enää samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsä. No, ilman jumaliakin näytelmässä on tarpeeksi dramaattisuutta, enemmän kuin nykypäivän saippuasarjoissa. Tai en tiedä, kyllä Salkkarit menee edelle.

Kuten alkuun vihjasin, Kuningas Oidipus ei ollut niin paha kuin pelkäsin. Veijo Meren suomennos on varsin sujuvaa luettavaa. Aikaisemmat suomennokset tai ainakin osa niistä on käsittääkseni runomittaan käännettyjä, joten niiden kanssa olisi varmaan tullut takelleltua, joten hyvä näin. Veikkaisin kuitenkin vahvasti, että Sofokleen näytelmä jäänee vanhimmaksi blogissani esiintyväksi kirjaksi, sillä se ei sytyttänyt mitään himoa antiikin draamaa kohtaan. Mutta draamaa ylipäätään voisin lukea enemmän. Jos olette päässeet tänne asti, osaisitteko suositella jotain hyvää näytelmää, luettavaksi siis? Jotain hieman tuoreempaa kuin Kuningas Oidipus!


––

Sofokles: Kuningas Oidipus
Suom. Veijo Meri
Otava 1988, 96 s.

8 kommenttia :

  1. Voi kääk, minäkään en todellakaan ole ihan noin historiallisen kirjallisuuden ystävä. Vaikka luen melkein mitä vain laidasta laitaan, niin täytyy sanoa, että melkoisen koitoksen edessä olet. Hauska lukea postauksesi noista muistakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt ollaan hyyyvin kaukana mukavuusalueeltani, mutta tuleepahan vähän sivistettyä itseä :D Onneksi seuraavilla kirjallisuuden kursseilla on vähän tuoreempaa kamaa, tämä kurssi on se kaikista pahin!

      Poista
  2. Luin tämän samasta syystä melkein antiikin aikoina, eli 25 vuotta sitten. Traagista alusta loppuun.

    Tsehovin Kolme sisarta ja Kiven Nummisuutarit, Canthin Työmiehen vaimo ja Beckettin Huomenna hän tulee ovat mainioita. Sirkku Peltolan näytelmät toimivat myös luettuina. Maria Jotuniakin kannattaa kokeilla, Miehen kylkiluu vaikka. Ibsenin Nukkekoti ja Peer Gynt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, ei kai nyt sentään, höpö höpö :D

      Kiitos vinkeistä! Tulevilla kirjallisuuden kursseilla voi valita luettavakseen joitakin näytelmiä, mutta ei muistaakseni mitään näistä, mikä on ehkä vähän outoa. Olisi kiva paikata vähän sitäkin aukkoa sivistyksessä.

      Poista
  3. Minä en ole muuten lukenut yhtään näistä klassisista näytelmistä, voisin petrata. Vaikka tällä Oidipuksella, stoori on kyllä tuttu mutta eipä se nyt haittaisi. Odotan kiinnostuksella postauksia myös seuraavista!

    Minä tykkään lukea nykynäytelmiä satunnaisotannalla, kirjastosta nappaan välillä jotain mukaan ja ihmettelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän oli kyllä ihan mukava tutustua, vaikkei nyt ihan ominta juttua ollutkaan. Mutta helppo ja nopea luettava!

      Tuo onkin hyvä taktiikka, täytyy kokeilla. Ja sitten kun näytelmänhimo iskee, tulen imemään inspiraatiota blogistasi :)

      Poista
  4. Kiva, että olit jaksanut lukea tällaisen perusteoksen ja ihan selvästi jollain tasolla tykkäsit siitä. Jos joskus muutaman vuoden kuluttua tuntuu, että jaksaisit lisää samanlaista, suosittelen sinulle Euripideen tragediaa "Ifigeneia Auliissa". Tykkäsin siitä nuorna miesnä aivan älyttömästi.

    Mutta vähän tuoreemmista voisin kevyesti suositella Bertolt Brechtiä, jonka näytelmät ovat helppolukuisia, mutta haastavat antoisaan aivovoimisteluun. Parhaat lukemani ovat "Setsuanin hyvä ihminen", jossa siinäkin jumalat käyvät alussa sotkemassa ihmisten asiat ja "Galilein elämä", tarina tiedemiehestä, jonka tieteen saavutukset eivät sovi vallanpitäjien maailmankäsitykseen.

    Suomalaisista olen tykännyt Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjasta. Näytelmien kanssa samoilla metsästysmailla operoivat kuunnelmat, joista suosikkini ovat kaikki Juha Mannerkorven kirjoittamat kuunnelmat.

    Amerikkalaisista Tennessee Williamsin "Kissa kuumalla katolla" ja "Viettelysten vaunu" ovat aika tunnetuita. En tosin ole niitä lukenut vaan muuten katsellut. John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä" esitetään usein näyttämöllä, vaikka se ei ihan suoranaisesti näytelmä olekaan, mutta toimii ennen muuta vuoropuhelun kautta, kunkin kohtauksen alussa on tapahtumapaikan kuvaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, ihan totta, kyllä minä tästä tavallaan jopa tykkäsin. Eikä tämä ollut ollenkaan vaikea tai epäselvä, kuten alkuun pelkäsin.

      Kiitos hirveästi vinkeistä! Kaikki vinkit kotimaisista ja ulkomaisista uudemmista klassikkonäytelmistäkin ovat enemmän kuin tervetulleita, sillä olen myös niiden saralla ihan noviisi. Niminä moni on toki tuttu, mutta sisällöltään ei juuri mikään. Steinbeckiä yleensä on muuten pitänytkin lukea, joten kiitos muistutuksesta senkin osalta!

      Poista