31.3.2016

Sofokles: Kuningas Oidipus


Väittäisin, että Sofokleen Kuningas Oidipus on kirja, jonka melkein vähiten odottaisi täällä blogissani näkevän. Minä ja antiikin kirjallisuus ei oikein olla kavereita. Enkä tiedä tuleeko meistä koskaan sellaisia, vaikka Kuningas Oidipus olikin lopulta yllättävän sujuvaa luettavaa.

Voi ehkä arvata, etten lukenut Kuningas Oidipusta täysin vapaaehtoisesti. Minun on viimein tänä vuonna tahkottava loppuun kirjallisuuden perusopinnot, jotta joskus valmistuisinkin. Kirjallisuudenhistoria 1: antiikista 1700-luvulle -kurssille tuli valita suppealta listalta neljä tentittävää kirjaa, joiden lisäksi luettavana on puolet Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Yksi valinnoistani oli tämä Sofokleen näytelmä. Pyrin bloggaamaan näistä kaikista, joten lähiaikoina on luvassa postaukset myös Boccaccion Decameronesta, Cervantesin Don Quijotesta ja Voltairen Candidesta.

Kuningas Oidipuksen tarina lienee monelle tuttu. Tai ainakin insestiä ja sen pelkoa ilmentävä Oidipus-myytti. Siksi en näe ongelmalliseksi kirjoittaa, mistä näytelmä kertoo, sillä sehän käy ilmi jo näytelmän nimestä. Jos et kuitenkaan halua tietää sen juonta tai yhtään mitään muutakaan, lopeta lukeminen tähän.

Näytelmä kertoo Oidipuksesta, joka syntyi Theban hallitsijoille. Tuolloin tietäjä ennusti, että poika tulee tappamaan isänsä ja naimaan oman äitinsä. Tästä kauhistuneena kuningas määräsi lapsensa surmattavaksi. Kuningas pisti puukot hänen nilkkojensa läpi (minkä seurauksena Oidipus, paksujalka, sai nimensä) ja Oidipus vietiin metsään. Oidipus ei kuitenkaan tullut surmatuksi, vaan hänet adoptoi korinttilainen kuningaspari.

Aikuistuttuaan Oidipus saa itse kuulla ennustuksen, jonka mukaan hän tulee tappamaan oman isänsä ja naimaan äitinsä. Välttääkseen ennustuksen toteutumisen hän pakenee kotikaupungistaan ja päätyy naimisiin Theban leskikuningattaren, Iokasteen, kanssa, joka synnyttää hänelle pari lasta. Theban kaupungissa on alkanut riehua rutto, joka oraakkelin mukaan johtuu siitä, että Iokasteen entisen miehen surmaaja liikkuu yhä kaupungin muurien sisällä. Oidipus ryhtyy oitis selvittämään murhaajan henkilöllisyyttä ja kääntyy ennustaja Teiresiaan puoleen. Lopulta Teiresias kertoo, että murhaaja on itse Oidipus. Oidipus ei tätä tietenkään heti usko ja Iokastekin vakuuttelee hänelle, että ennustukset eivät aina toteudu: hänen entiselle miehelleenkin ennustettiin, että tämän poika tulee surmaamaan hänet, vaikka poika oli jo pienenä määrätty tapettavaksi ja asialla täytyi olla jokin rosvojoukko.

Lopulta totuus kuitenkin valkenee: Oidipus on Theban surmatun kuninkaan poika ja Iokaste, hänen vaimonsa, hänen oikea äitinsä. Kauhuissaan Iokaste hirttää itsensä ja Oidipus puhkoo silmänsä tämän rintaneulalla – kai viimein nähdäkseen, kuten viisaammat Oidipukselle toteavat: ymmärrä, ettei yksikään kuolevaisista osaa nähdä silmillään.

Kuningas Oidipus on Sofokleen kuuluisin näytelmä. Kuuluisin se lienee myös koko antiikin Kreikan kirjallisuuden joukosta. Kuten juonesta voi jo päätellä, Kuningas Oidipus on puhdas tragedia, jonka jännitys rakentuu toivolle ja pettymykselle, todistuksille ja vastatodistuksille. Se noudattelee myöhemmin Aristoteleen Runousopissa määrittelemiä hyvän tragedian kriteerejä: näytelmässä on muun muassa kärsimystä (pathos), päähenkilön tekemä erehdys (hamartia) ja tunnistamisen hetki (anagnorisis), joka johtaa toiminnan kääntymiseen vastakkaiseksi (peripetia). Näytelmän loppu on kaikkea muuta kuin onnellinen, vaikka nurinkurisesti Oidipus tunteekin jonkinlaista helpotusta sokaistessaan itsensä.

Kuvittelin antiikin jumalilla olevan suurempi rooli Kuningas Oidipuksessa (tai onhan heillä, sillä he olivat määrittäneet Oidipuksen kohtalon, mutta muuten heidän roolinsa jää näkymättömiin), mutta ilmeisesti Sofokles ei käyttänyt jumalia näytelmissään enää samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsä. No, ilman jumaliakin näytelmässä on tarpeeksi dramaattisuutta, enemmän kuin nykypäivän saippuasarjoissa. Tai en tiedä, kyllä Salkkarit menee edelle.

Kuten alkuun vihjasin, Kuningas Oidipus ei ollut niin paha kuin pelkäsin. Veijo Meren suomennos on varsin sujuvaa luettavaa. Aikaisemmat suomennokset tai ainakin osa niistä on käsittääkseni runomittaan käännettyjä, joten niiden kanssa olisi varmaan tullut takelleltua, joten hyvä näin. Veikkaisin kuitenkin vahvasti, että Sofokleen näytelmä jäänee vanhimmaksi blogissani esiintyväksi kirjaksi, sillä se ei sytyttänyt mitään himoa antiikin draamaa kohtaan. Mutta draamaa ylipäätään voisin lukea enemmän. Jos olette päässeet tänne asti, osaisitteko suositella jotain hyvää näytelmää, luettavaksi siis? Jotain hieman tuoreempaa kuin Kuningas Oidipus!


––

Sofokles: Kuningas Oidipus
Suom. Veijo Meri
Otava 1988, 96 s.

29.3.2016

The Walter Scott Prize for Historical Fiction 2016: lyhytlista


Historialliselle romaanille annettavan The Walter Scott Prizen lyhytlista julkaisiin viime viikolla. Pitkälistan löydät täältä. Tuomariston mielestä viime vuosi oli historiallisten romaanien osalta hyvin rikas, minkä vuoksi he päätyivät valitsemaan lyhytlistalle mahdollisimman aidosti historiallista aikaa kuvaavia teoksia, ei niinkään muistin tai muistojen kautta kuvattua historiaa.

Lyhytlistalle pääsivät seuraavat kuusi romaania:


William Boyd: Sweet Caress

Kun Amory Clay syntyy vuonna 1908, hänen isänsä antaa hänelle androgyynin nimen ja kuuluttaa saaneensa poikalapsen. Mutta Amory on oikeasti tyttö eikä anna isänsä määrittää häntä, ja hänestä tuleekin maailmaa kiertävä, kunnianhimoinen valokuvaaja.


Patrick Gale: A Place Called Winter

Galen kirjan olemme nähneet aiemmin ehdolla Costa Book Awardsin vuoden romaaniksi. Harry Cane viettää tavallista ja hiljaista perhe-elämää perheensä kanssa 1900-luvun Englannissa. Hän ajautuu lopulta intohimoiseen suhteeseen, joka lopulta pakottaa hänet lähtemään Kanadan preerioille, paikkaan nimeltä Winter, etsimään uutta suuntaa elämälleen.


Gavin McCrea: Mrs. Engels

Mrs. Engels on tarina irlantilaisesta työväenluokkaisesta Lizzie Burnsista, josta tuli Friedrich Engelsin, toisen Kommunistisen manifestin kirjoittajista, vaimo, ja pariskunnan elämästä Lontoossa.


Allan Massie: End Games in Bordeaux

Historiallinen dekkari, joka sijoittuu natsi-Saksan nukkehallituksen ohjaamaan Vichyn Ranskaan vuonna 1944. Sarjan neljäs osa.


Simon Mawer: Tightrope

Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani, jossa erikoisagenttina työskennellyt Marian Sutro on selvinnyt hengissä sodasta ja palaa perheensä luokse Englantiin. Siellä häntä pidetään sankarina, mutta Marian ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Sarjan toinen osa.


Lucy Treloar: Salt Creek

15-vuotias Hester Finch asuu onnellisesti perheensä kanssa 1850-luvun Adelaidessa Australiassa. Sitten Hesterin isän bisnekset menevät huonosti ja perhe joutuu muuttamaan syrjäiseen Salt Creekiin Etelä-Australiaan. Millaiseksi uusi elämä rakentuu aboriginaaliheimon naapurina?

––

Pitkälistalta pääsi mukaan vain kaksi niistä romaaneista, jotka minua eniten sillä kiinnostivat: Patrick Galen A Place Called Winter ja Gavin McCrean Mrs. Engels. Höh! Mutta eivät nuo loputkaan lyhytlistalaiset huonoilta kuulosta. Boydin ja Treloarin kirjat voisin aivan hyvin lukea, mutta Massien ja Mawerin kirjat ovat sen sijaan osia sarjoista, toinen neljäs ja toinen toinen osa, eivätkä ne muutenkaan vaikuta minusta erityisen kiinnostavilta.

No, miltäs lyhytlista vaikuttaa?

Voittaja julkistetaan 18. kesäkuuta.

27.3.2016

International Dylan Thomas Prize 2016: lyhytlista


Alle 39-vuotiaalle kirjailijalle jaettavan International Dylan Thomas Prizen tuomaristo on valinnut tämänvuotisen lyhytlistansa. Linkistä löydät tuomariston kokonaisperustelut lyhytlistalaisten valinnasta. Tammikuisen pitkälistan löydät täältä.

Kahdentoista pitkälistalaisen joukosta valittiin seuraavat kuusi lyhytlistalle päässyttä teosta:


Claire-Louise Bennett: Pond

Novellikokoelma, jonka kaikissa tarinoissa on sama, nimettömäksi jäävä naiskertoja. Irlannin länsirannikolla pienessä mökissään asuva nainen tarkastelee ympäristöään koskettavasti ja humoristisesti. Esikoisteos.


Tania James: The Tusk that did the Damage

Romaani, joka sijoittuu nykypäivän Intiaan. Se kertoo elefanttien selviytymiseen liittyvistä ongelmista niin itse elefantin, salametsästäjän kuin dokumenttielokuvan tekijän näkökulmasta.


Frances Leviston: Disinformation

Runoteos, joka kysyy kuinka tiedämme sen mitä luulemme tietävämme.


Andrew McMillan: Physical

Runoteos, joka on oodi miesruumiille, miesten väliselle ystävyydelle ja rakkaudelle.


Max Porter: Grief is the Thing with Feathers

Isä ja hänen kaksi poikaansa surevat perheen äidin poismenoa. Lohduttajaksi saapuu korppi. Lue myös Ted Hughesin runoteos Crow.


Sunjeev Sahota: The Year of the Runaways

Romaani nuorista Intiasta Iso-Britanniaan tulleista miehistä etsimässä elämäänsä uudessa maassa. Oli myös viime vuoden Man Bookerin lyhytlistalla.

––

Dylan Thomas Prizen lyhytlista vaikuttaa varsin monipuoliselta, sillä se sisältää yhden novellikokoelman, kaksi romaania, kaksi runoteosta ja yhden runoutta ja proosaa yhdistelevän pienoisromaanin. Listalla minua ilahduttavat erityisesti Bennetin Pond, jonka merkkasin jo pitkälistalta muistiin, sekä Jamesin The Tusk that did the Damage, joka on aiheeltaan tärkeä, ja Porterin koskettavalta vaikuttava Grief is the Thing with Feathers. Voittajaa on todella vaikea lähteä veikkaamaan, mutta arvataan ihan villisti näiden kolmen suosikkini joukosta, että Porterin teos voittaa!

Voittaja julkistetaan 14. toukokuuta.

24.3.2016

Elena Ferrante: My Brilliant Friend


Elena Ferranten neliosainen Napoli-sarja on ollut viime aikoina kaikkien huulilla. Sen ensimmäinen osa Loistava ystäväni (WSOY) julkaistaan pian myös suomeksi (saatavilla jo e-kirjana Elisa Kirjasta) ja toivottavasti sarjan suomentaminen jatkuu tiiviillä aikataululla – ennustan sarjasta hittiä myös täällä. Minä olin malttamaton ja luin ensimmäisen osan englanninkielisenä käännöksenä, ja kyllä kiitos, tätä lisää!

My Brilliant Friend kertoo napolilaisessa naapurustossa asuvien kahden tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä. Tytöt ovat keskenään hyvinkin erilaisia: Lila on jo pienestä pitäen peloton ja varsin uhmakas, Elena taas epävarma ja hiljainen. Tyttöjä kuitenkin yhdistää älykkyys ja hyvä koulumenestys.

Elenan ja Lilan koko maailma on naapurusto, jossa he varttuvat yhdessä. He, kuten suurin osa muistakin naapurin asukkaista, ovat kasvaneet köyhyyteen. Harva heistä kouluttautuu peruskoulua pidemmälle ja pääsee eteenpäin elämässään. Elenan isä kannustaa tytärtään opiskelemaan, sillä tytär on selvästi lahjakas, vaikka se tietääkin rahanmenoa. Näin Elenalle aukeaa ihan uusi maailma, kun taas Lila, vaikka hyvin älykäs onkin, pääsee vain suutari-isänsä oppiin. Silti Elenan elämä muodostuu pitkälti Lilan kautta: Kun Lila kyllästyy opiskelemaan Elenan kanssa kreikkaa, Elenakin menettää kiinnostuksensa sitä kohtaan. Jos Lila on eri mieltä jostain asiasta, Elenaa hävettää, että otti sen alunperin edes esille. Lila myös tuntuu aina olevan askeleen edellä Elenaa, aina parempi, mikä johtaa tyttöjen väliseen kilpailuun ja kateuteen asiasta kuin asiasta. Vaikka tyttöjen varttuessa heidän tiensä vievät eri suuntiin, ystävyys on ja pysyy.

Kahden tytön ystävyyden kautta Ferrante kuvaa taidokkaasti 1950-luvun Italiaa ja muuttuvaa yhteiskuntaa. Napoli on vasta toipumassa toisen maailmansodan aiheuttamista tuhoista ja eriarvoisuus näkyy yhä erityisesti syrjäisten alueiden ja kaupungin keskustojen välillä. Kaupunki ja oikeastaan kaikki muukin Elenan ja Lilan naapuruston ulkopuolella edustaa heille ihan toista maailmaa, utopiaa, jossa kaikki on hyvin, ja joka saa heidän oman maailmansa näyttämään mitättömältä ja heidät itsensä vähäpätöisiltä:

It was like crossing a border. I remember a dense crowd and a sort of humiliating difference. I looked not at the boys but at the girls, the women: they were absolutely different from us. They seemed to have breathed another air, to have eaten other food, to have dressed on some other planet, to have learned to walk on wisps of wind. I was astonished. -- We felt uneasy and yet fascinated, ugly but also impelled to imagine what we would become if we had some way to re-educate ourselves and dress and put on makeup and adorn ourselves properly.

Silti he unelmoivat jostain paremmasta, materiasta, rikkauksista. Kun muutamat naapuruston nuorista miehistä rikastuvat, tulee heistä automaattisesti tavoiteltuja sulhasehdokkaita. Ei edes haittaa, vaikka sulhanen olisi väkivaltainen, sillä se on ihan normaalia Elenan ja Lilan arjessa. On ihan normaalia, että perheenisät kurittavat vaimojaan ja lapsiaan joskus rajuinkin fyysisin keinoin, on ihan normaalia, että pojat omaksuvat isiltään saman käyttäytymismallin. Naapurusto on miesten hallitsema alue.

My Brilliant Friend on herkullinen kohde luokan ja sukupuolen analysoimiseen sen historiallisessa kontekstissa. Ferrante kuvaa loistavasti luokkayhteiskuntaa: köyhä naapurusto vastaan kaupunki, köyhyys vastaan rikkaus, mies vastaan nainen. Ferranten naiset eivät kuitenkaan aina suostu alistettaviksi, vaan osaavat antaa myös takaisin. On mielenkiintoista nähdä, miten nämä asetelmat tulevat muuttumaan sarjan seuraavissa kolmessa osassa. Jo ensimmäistä osaa voisi kuitenkin luonnehtia ehdottoman feministiseksi romaaniksi.

Ferrante kirjoitustyyli on runsasta ja hengästyttävää, mutta silti näennäisen yksinkertaista. Hän vyöryttää asioita ja tapahtumia lukijan silmien eteen, tekee pieniä hyppäyksiä tulevaan ja taas takaisin. Lukuisat eri henkilöhahmot saavat aluksi pään pyörälle, mutta romaanin alussa oleva naapuruston perheistä koostettu indeksi on avuksi. Lapsen ajatus- ja kokemusmaailma on romaanissa toteutettu erinomaisen hyvin ja päähenkilöt ovat ihanan kompleksisia ja aitoja. Ferranten kerronta, tai pikemminkin Elenan kerronta, sillä hänen silmin näemme kaiken, on myös varsin rehellistä ja avointa tuoden etäisesti mieleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan, vaikkakaan missään ei ole kerrottu, että Ferranten romaanit kertoisivat hänestä itsestään. Hän kirjoittaa muutenkin pseudonyymin takaa ja on lahjakkaasti onnistunut karttamaan julkisuutta.

Uskon ja toivon, että My Brilliant Friend on vasta alkusoittoa, vasta palanen Elenan ja Lilan elämästä ja heidän erikoislaatuisesta ystävyydestään, ja romaani jääkin vielä sellaiseen kohtaan, että enpä malta odottaa saavani käsiini sarjan toisen osan.

––

Elena Ferrante: My Brilliant Friend. Book One: Childhood, Adolescence
(L'amica geniale, 2011)
Kääntänyt Ann Goldstein
Europa Editions 2012, 331 s.

22.3.2016

Bill Willingham: Fables 2 : Animal Farm


Jos et ole lukenut Fables-sarjakuvan ensimmäistä osaa etkä halua tietää koko sarjakuvasta etukäteen yhtään mitään, suosittelen lopettamaan tämän tekstin lukemisen tähän. Juonipaljastuksia tämä teksti ei kuitenkaan sisällä.

Luin viime kesänä ensimmäisen osan Fables-sarjakuvasta ja en tiedä, miksi meni näin pitkään, että luin seuraavan! No, kirjaston varausmaksujen poistumisella saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä... Oli miten oli, olen tyytyväinen, että vihdoin jatkoin Fablesin parissa, sillä Animal Farm rokkaa vähintään yhtä kovaa kuin Legends in Exile.

Kun ensimmäinen osa keskittyy lähinnä Fabletownin keskeisten asukkaiden esittelemiseen ja murhan ratkomiseen, Animal Farmissa päästään tutustumaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan Farmiin. Siellä asuvat kaikki ne fablesit, jotka eivät ulkomuotonsa vuoksi voi asua tavallisten ihmisten, mundyjen, keskellä. Snow White ja hänen siskonsa Rose Red lähtevät käymään farmilla tarkistaakseen, että kaikki sujuu siellä kuten pitääkin. Pian osoittautuu, että osa farmin asukkaista on alkanut valmistella vallankumousta. He ovat tyytymättömiä epäoikeudenmukaiseen asemaansa, siihen, että joutuvat piileskelemään farmilla, kun ihmishahmoiset fablesit voivat liikkua minne vain haluavat. Yhteydet George Orwellin Eläinten vallankumoukseen ovat selkeät.

Animal Farm esittelee runsaan joukon uusia Fablesin hahmoja, kuten kettu Reynardin ja Goldilocksin (Kultakutri). Värikäs hahmogalleria on ihastuttava ja moneen melko lailla sivuun jääneeseen hahmoon olisi ollut kiva tutustua paremminkin. Toivonkin, että Farmin asukkaita näkee usein myös seuraavissa osissa eikä sarjakuva keskittyisi pääasiassa vain Fabletownin asukkaisiin. Animal Farmissa usean eri Farmilla asuvan hahmon toiminta on aika hurjaa, kuolemiltakaan ei vältytä. Mutta eivät Fabletownin asukkaatkaan mitään puhtaita pulmusia ole ja useat tarinan eri vaiheet ovat moraalisesti hyvin arveluttavia. Hahmojen moniulotteisuus onkin tässä sarjakuvassa yksiä parhaimpia asioita.


Animal Farmin kuvittaneet Mark Buckingham, Steve Leialoha ja Daniel Vozzo ovat tehneet erinomaista työtä. Piirrosjälki ja värimaailma tulevat upeasti esille etenkin maalais- ja metsämaisemien ja erilaisten eläinhahmojen kautta. Ruudut ovat ihanan yksityiskohtaisia.

Jospa en nyt odottelisi puolta vuotta lukeakseni seuraavan Fablesin.

Muissa blogeissa: Cats, books & me ja Booking it some more.

––

Bill Willingham: Fables 2 : Animal Farm
Kuvitus: Mark Buckingham, Steve Leialoha, Daniel Vozzo
Vertigo 2003, 112 s.

20.3.2016

The PEN/Faulkner Award for Fiction 2016: finalistit



Tämän vuoden The PEN/Faulkner Award for Fictionin finalistit meinasivat jäädä huomaamatta, niin vaivihkaa ne palkinnon sivuille ilmaantuivat jo tuossa kuun alkupuoliskolla. Mutta ei se mitään, katsotaan silti, mitkä kirjat ylsivät finalistien joukkoon!

The PEN/Faulkner -palkinto jaetaan vuosittain edellisvuoden parhaimmalle amerikkalaiselle teokselle. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 ja sen voittaja saa 15 000 dollaria ja muut finalistit 5000 dollaria. Mitään pitkälistoja ei ole, vaan vuosittain vaihtuvat tuomarit, jotka ovat itsekin kirjailijoita, valitsevat suoraan viisi finalistia, joiden joukosta valitaan voittaja. Tänä vuonna voittaja palkitaan 14. toukokuuta.

Viisi finalistia ovat:


James Hannaham: Delicious Foods

Nuori leski ja äiti Darlene on alkanut käyttää huumeita turruttaakseen surunsa hänen miehensä kuoltua äskettäin. Sitten hän kuulee lupaavalta vaikuttavasta työpaikasta Delicious Foods -nimisessä yhtiössä, joka toimii syrjäisellä maatilalla. Darlene saa työn, mutta se osoittautuukin painajaiseksi.


Julie Iromuanya: Mr. and Mrs. Doctor

Nigerialaiset Ifi ja Job aloittavat uuden, mutta järjestetyn aviollisen elämänsä Yhdysvaltojen Nebraskassa. Job kertoo olevansa lääkäri, vaikka on jättänyt koulut kesken jo ajat sitten, ja saa Ifin mukaan valheeseen. Mutta mitä tapahtuu kun Jobin entinen vaimo palaa takaisin kuvioihin?


Viet Thanh Nguyen: The Sympathizer

Vietnamin sodasta, sen vaikutuksista ja Etelä-Vietnamin armeijan kapteenista kertova romaani.


Elizabeth Tallent: Mendocino Fire

Novellikokoelma, jonka tarinoissa miehet ja naiset kohtaavat heikkoutensa erilaisissa haasteellisissa ja muuttuvissa tilanteissa.


Luis Alberto Urrea: The Water Museum

Yhdysvaltojen ja Meksikon rajamaastoon sijoittuvan novellikokoelman tarinoita yhdistävät rotupoliittiset kysymykset ja kulttuurierot.

––

Olipas jännittävät finalistit, sillä olen entuudestaan kuullut vain Tallentin Mendocino Fire -novellikokoelmasta. Se onkin finalisteista ehkä kaikkein kiinnostavin. Lista vaikuttaa myös varsin monipuoliselta. Mitä olette mieltä ehdokkaista?

18.3.2016

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia


Israelilaisen historian professori Yuval Noah Hararin provokatiiviseksikin kutsuttu Sapiens. Ihmisen lyhyt historia keikkui kuvitteellisella yöpöydälläni pitkän aikaa. Luin siitä luvun silloin, toisen tällöin – en siksi, että teos olisi ollut vaikealukuinen tai tylsä, vaan siksi, että Hararin teksti herätti niin paljon ajatuksia, ettei sitä voinut lukea kerralla kannesta kanteen informaatiomäärän ollessa niin suuri.

Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kertoo nimensä mukaisesti ihmisen, homo sapiensin, kehityksestä aikojen saatossa. Siihen, että olemme tässä nyt sellaisina kuin olemme, on vaikuttanut useita seikkoja, joista tärkeimmät Harari käy kirjassaan läpi. Sapiens on jaettu neljään osaan: kognitiiviseen vallankumoukseen, maanviljelyn vallankumoukseen, ihmiskunnan yhdentymiseen ja tieteelliseen vallankumoukseen. Nuo kaikki vaiheet ihmisen historiassa ovat muuttaneet meitä ja elämäämme hyvin oleellisella tavalla.

Teos lähtee liikkeelle siitä, miten homo sapiensin onnistui päihittää muut ihmislajit. 100 000 vuotta sitten homo sapiens oli vain yksi eläin muiden joukossa. Tuolloin maapallolla asusti ainakin kuusi muuta ihmislajia ja tietysti lukemattomia muita eläimiä. Hararin mukaan uudenlaisten ajattelu- ja kommunikaatiotapojen synty 70 000–30 000 vuotta sitten muodosti kognitiivisen vallankumouksen. Syytä tälle ei varmasti tiedetä, mutta teoksessaan Harari esittelee erilaisia teorioita. Kognitiivisen vallankumouksen myötä homo sapiens oppi uudenlaisen kommunikaatiotavan ja sen myötä opimme välittämään informaatiota asioista, joita ei ole olemassa. Näin syntyi tarut, myytit, jumalat ja uskonnot, ja myöhemmin osakeyhtiöt, raha, kansakunnat ja ihmisoikeudet. Aivan, ihmisoikeudetkin ovat täysin keksitty juttu, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niistä olisi ollut ja ole jotain hyötyä.

Luultavasti ensimmäinen merkki homo sapiensin todellisesta tuhoamiskyvystä oli se vaihe, kun lajimme alkoi levittäytyä eri puolille maapalloa. Esimerkiksi mennessään Australiaan esi-isämme aiheuttivat sen ekosysteemissä valtavia muutoksia: Kahdestakymmenestäneljästä yli 50 kilon painoisesta australialaisesta eläinlajista 23 kuoli sukupuuttoon. Suuri määrä kooltaan pienempiä lajeja katosi myös. Ravintoketjut kaikkialla Australian ekosysteemissä katkesivat ja järjestäytyivät uudella tavalla. Harari torjuu teorian ilmastonmuutoksesta, jolla jotkut selittävät Australian tuolloisen ekosysteemin muutoksen. Olisi aika hyvä sattuma, että juuri niinä hetkinä, kun ihminen on asettunut johonkin uuteen, ennalta asuttamattomaan paikkaan, ilmasto olisi muuttunut ja paikalliset eläimet kuolleet ilmaston takia sukupuuttoon. Kaikkien historian tapahtumien taustalla on jokin ilmastonmuutos, Harari irvailee.

Historian suurimpana huijauksena Harari pitää maanviljelyn vallankumousta ja siihen on helppo yhtyä. Maanviljelyn aloittaminen, helpomman elämän tavoittelu, sitoi ihmisen yhteen paikkaan, teki hänestä sairaamman, vei hänen vapaa-aikansa ja merkitsi väestöräjähdystä. Muutamat kasvilajit, kuten vehnä, riisi ja peruna, domestikoivat homo sapiensin, ei päinvastoin.

Kuvitteellisten järjestysten ja kirjoitusjärjestelmien kehittämisen johdosta ihmiset pystyivät järjestäytymään laajoiksi, yhteistyötä tekeviksi verkostoiksi. Verkostoitumisen taustalla olivat myös rahan, imperiumien, universaalien uskontojen ja teknologian leviäminen, jotka johtivat nykypäivän globaaliin maailmaan. Esimerkiksi teknologian ansiosta olemme toisaalta saavuttaneet paljon, mutta samalla olemme korottaneet itsemme jumalan asemaan. Ahneutemme ja vastuuttomuutemme on vain lisääntynyt ja esimerkiksi kapitalismista on tullut uusi universaali uskonto, joka on tärkeintä maailmassa ja jolle voi uhrata kaiken muun.

Kuten alussa mainitsin, Hararin teosta voi kenties pitää provosoivana. Etenkin jos uskoo kreationismiin tai vaikkapa ihmisen hyvyyteen. Minua se ei kuitenkaan provosoinut, sillä olen monessa asiassa pitkälti samaa mieltä Hararin kanssa. Toki monet Hararin ajatukset ja mielipiteet laittoivat minutkin kiemurtelemaan epämukavasti tuolissani, sillä eihän sitä haluaisi ajatella olevansa osa sitä ihmislajia, jota Harari kutsuu maailmanhistorian suurimmaksi sarjamurhaajaksi. Voi olla myös epämukavaa kuulla, että ei meillä oikeasti ole mitään väliä tai tarkoitusta ja maailmamme pyörii pitkälti keksittyjen asioiden varassa.

Harari vaikuttaa kysyvän, että olisiko meidän vain kannattanut jäädä metsästäjä-keräilijöiksi. Hän jopa romantisoi tuota aikaa. Tässä kohtaa monen karvat saattavat nousta pystyyn, sillä meillä on taipumus ajatella, että eikö esimerkiksi teknologian kehityksellä ole sitten ollut mitään merkitystä. Mutta onko sillä väliä, että olemme oppineet parantamaan sairauksia, vähentämään lapsikuolleisuutta, keksimään lentokoneen? Jos homo sapiensilla ei ole mitään merkitystä, miksi meidän toisaalta olisi edes pitänyt keksiä mitään? Toki erilaiset keksinnöt ja muukin kehitys ovat tässä ja nyt erinomaisen hyviä asioita, mutta olisimmeko voineet välttää kehityksen huonot puolet (joita saattaa olla enemmän kuin niitä hyviä), kuten vaikkapa väestöräjähdyksen ja sen mukanaan tuomat ongelmat, jäämällä metsästäjä-keräilijöiksi? Niin, siinäpä miettimistä.

Pidin Hararin teoksessa eniten siitä, ettei se aliarvioi lukijaa. Vaikka Harari enemmän tai vähemmän ilmaisee omat mielipiteensä, antaa hän lukijalle tilaa muodostaa omansa. Sapiens ei ole kovinkaan tieteellinen historiateos eikä se varmaan tuo kovin monelle hirveästi mitään uutta, mutta se viihdyttää ja herättelee. Harari myös kirjoittaa varsin mukaansatempaavasti ja havainnollistaa pointtejaan mielenkiintoisin esimerkein. Täytyy silti varoittaa, että Sapiens on samalla varsin masentava kirja, vaikka jo tietäisikin miten paljon pahaa lajimme on saanut ja saa koko ajan aikaiseksi. En kuitenkaan ole vielä vaipunut epätoivoon ja paennut vuorille leikkimään metsästäjä-keräilijää. Vaikka minulla tai kenellekään muulla ei ole tässä maailmassa yhtään mitään väliä, voihan sitä silti yrittää ottaa kaiken mahdollisen irti elämästään vaikka vain itsensä vuoksi, tässä kun kerran ollaan.

––

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
(Sapiens: A Brief History of Humankind, 2011)
Suom. Jaana Iso-Markku
Bazar 2016, 491 s.

13.3.2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Älä tuulta pelkää. Älä sadetta, myrskyä,
kavalaa kieltä.
Pelkää petoa, joka lampaasi syö,
heikon lihasi haistaa.
Pakene, sulkeudu, käännä selkäsi.

Unohda, että väistyy mennyt
vasta kun kuulet
kaikki laulavat linnut.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut oli minulle yksiä kevään odotetuimpia kirjoja. Olin jo miettinyt alkukielisen lukemista, mutta sitten tuli suomennos, joka osoittautui onneksi hyvin laadukkaaksi.

Kaikki laulavat linnut kertoo naisesta nimeltä Jake Whyte. Hän on alunperin australialainen, mutta muuttanut karulle saarelle johonkin päin Britanniaa kasvattamaan lampaita. Erakkoluonteiselle Jakelle se oli luonteva päätös. Mutta jokin alkaa tappamaan hänen lampaitaan. Ovatko asialla kylän nuoret? Ketut? Mies, jonka Jake on nähnyt kuljeskelevan hänen maillaan? Menneisyyden tapahtumat alkavat piinata Jakea eikä hän enää tiedä, mitä tehdä ja mihin uskoa.

Kaikki laulavat linnut kulkee kahdessa eri aikatasossa. Vuoroluvuin kerrottu tarina etenee nykyhetken osalta lineaarisesti, mutta joka toisessa luvussa ollaan Jaken menneisyydessä Australiassa, jossa tarina etenee takaperin, kohti sitä nollapistettä, jolloin kaikki muuttui. Lukijalle on siis pitkään arvoitus, miksi Jake käyttäytyy nyt niin kuin käyttäytyy ja mikä on se asia, josta kaikki on saanut alkunsa.

Romaania voisikin kutsua varsin arvoitukselliseksi. Tarinassa ei kuitenkaan ole pelkästään kysymys siitä, kuka tai mikä tappaa Jaken lampaita, vaan myös Jaken synkästä menneisyydestä ja sen vaikutuksesta hänen nykyhetkeensä. Romaani onkin hyvin tummasävyinen, mutta ei täysin lohduton. Valoa siihen tuovat Wyldin riemastuttava musta huumori ja omalaatuinen, yllättävä ystävyys.

Wyld kirjoittaa kauniisti, väkivaltaisen kauniisti, kuten takakannen The Metrolta lainattu sitaattikin luonnehtii. Sari Karhulahden käännös on hienoa työtä. Pidin myös erityisesti siitä, millaiseksi Jaken hahmo on rakennettu. Häntä ei kuvata pieneksi ja sieväksi (ja avuttomaksi), ja samalla henkisesti ja fyysisesti vahvaksi naiseksi. Jake on fyysisesti vahva, lihaksikas nainen, mutta emotionaalisesti rikki, vaikka yrittääkin välittää muille itsestään toisenlaisen kuvan. Hänen nimensä on myös maskuliininen, samoin kuin erään toisen kirjan miespuolisen henkilöhahmon nimi on feminiininen. Tarina sisältää muutakin sukupuolirooleilla leikittelyä, josta pidin hyvin paljon.

Kaikki laulavat linnut on romaani, jonka symboliikkaa voisi tutkiskella vielä lisää. Pääteltävää jää nimittäin vielä lukijankin kontolle.

––

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
(All the Birds, Singing, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi 2016, 285 s.

10.3.2016

The Man Booker International Prize 2016: pitkälista


Oletteko jo kuulleet tämän vuoden Man Booker International Prizeen liittyvät upeat uutiset? Kolmentoista pitkälistalaisen joukkoon ylsi mukaan suomalainen kirjailija, mahtavaa! Rullaa alaspäin, niin näet kuka.

Kun viime syksynä suunnittelin, mitä kirjallisuuspalkintoja alan seurata, en ajatellut ottaa lukuun kansainvälistä Man Bookeria. Mutta kun jossain vaiheessa huomasin, että kyseinen palkinto muuttuu tänä vuonna jokavuotiseksi (ennen tätä vuotta palkinto jaettiin joka toinen vuosi ja silloinkin kirjailijalle hänen koko siihenastisesta ja englanniksi julkaistusta tuotannosta), ajattelin, että no totta kai otan sen mukaan katsauksiini. Useat seuraamistani palkinnoista ovat joko britti- (plus irlantilais- ja Kansainyhteisön maiden) tai yhdysvaltalaiskirjailijoille jaettavia palkintoja, joten Man Booker Internationalin kaltaisten palkintojen avulla pystyy seuramaan vähän sitäkin, mitä muualla maailmalla julkaistaan. Toki näissä kansainvälisissä palkinnoissa on se kääntöpuoli, että kirjan täytyy olla julkaistu esimerkiksi Isossa-Britanniassa englannin kielellä, mikäli palkinto on brittiläinen. Se on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä muuten tuomariston täytyisi hallita kaikki maailman kielet. Ja Man Booker International on myös nimenomaan käännöspalkinto, jossa palkitaan sekä kirjailija että kääntäjä.

Man Booker International Prize jaetaan siis tästä vuodesta lähtien joka vuosi edellisvuoden aikana julkaistulle parhaimmalle käännöskirjalle. Kirjan tulee olla julkaistu Isossa-Britanniassa ja käännetty englannin kielelle. Ehdolle voivat asettautua niin romaanit kuin novellikokoelmatkin. Palkinnon on tarkoitus kannustaa julkaisemaan ja lukemaan enemmän käännöskirjallisuutta. 50 000 punnan arvoinen palkintosumma jaetaan tasan voittajateoksen kirjoittajan ja kääntäjän kesken. Lisäksi jokainen lyhytlistalle päässyt ehdokas ja kääntäjä saavat 1000 puntaa.

––

Tämän vuoden kolmetoista ehdokasta ovat seuraavat:


José Eduardo Agualusa (Angola): A General Theory of Oblivion
Kääntäjä: Daniel Hahn

Angolan itsenäisyyden aattona Ludo-niminen portugalilainen nainen muuraa itsensä asuntonsa sisään. Hän käyttää timantteja houkutellakseen sisään kyyhkysiä ja polttaa huonekalujaan ja kirjojaan pysyäkseen hengissä. Asunnon seinille kirjoitettu tarina, ikkunasta näkyvä maisema ja ulkopuolelta kantautuvat äänet muodostavat kokonaiskuvan Ludon elämästä ja Angolan historiasta.


Elena Ferrante (Italia): The Story of the Lost Child
Kääntäjä: Ann Goldstein

The Story of the Lost Child päättää kahden naisen, Elenan ja Lilan, ystävyydestä kertovan menestyneen Napoli-sarjan.


Han Kang (Etelä-Korea): The Vegetarian
Kääntäjä: Deborah Smith

Järkyttävä painajainen saa Yeong-hyen luopumaan lihankulutuksestaan, mikä puolestaan saa hänen lähipiirinsä reagoimaan Yeong-hyen päätökseen voimakkaasti. Useamman henkilön näkökulmasta kerrottu tarina pakkomielteistä, valinnoista ja ymmärryksestä (tai sen puutteesta) toisiamme kohtaan.

Maylis de Kerangal (Ranska): Mend the Living
Kääntäjä: Jessica Moore

Vuorokauden sisään sijoittuva tarina sydämensiirrosta, pojasta ja hänen perheestään.


Eka Kurniawan (Indonesia): Man Tiger
Kääntäjä: Labodalih Sembiring

Romaani kertoo kahdesta toisiinsa kytkeytyneestä ja piinatusta perheestä, ja Margiosta, puoleksi ihmisestä, puoleksi yliluonnollisesta naarastiikeristä.


Yan Lianke (Kiina): The Four Books
Kääntäjä: Carlos Rojas

Maon Suuren harppauksen aikaan sijoittuva romaani, joka kertoo Pohjois-Kiinan uudelleenkoulutusleirillä olevien ihmisten selviytymisestä.


Fiston Mwanza Mujila (Kongo/Itävalta): Tram 83
Kääntäjä: Roland Glasser

Afrikkalaisessa kaupungissa sijaitseva Tram 83 on yökerho, jonne kokoontuvat monia eri kansallisuuksia edustavat ihmiset aina turisteista kaivostyöläisiin ja prostituoihin asti. Yökerho on paikka, joka pitää kaupungin elossa.


Raduan Nassar (Brasilia): A Cup of Rage
Kääntäjä: Stefan Tobler

Nuori toimittajanainen ja häntä vanhempi, Brasilian syrjäisessä kolkassa maatilan omistava mies, viettävät yön yhdessä. Seuraavana päivänä he pyrkivät tuhoamaan toisensa. Alunperin jo vuonna 1978 julkaistu kulttimainetta niittänyt eroottinen pienoisromaani.


Marie NDiaye (Ranska): Ladivine
Kääntäjä: Jordan Stump

Clarisse Rivièren äiti on oikeasti köyhä, musta taloudenhoitaja. Clarisse häpeää kuitenkin kertoa sitä aviomiehelleen ja tyttärelleen Ladivinelle, joten hän teeskentelee olevansa orpo, mutta käy salaa tapaamassa äitiään. Romaani kolmen sukupolven naisista.


Kenzaburō Ōe (Japani): Death by Water
Kääntäjä: Deborah Boliner Boem

Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Kenzaburō Ōen romaanissa hänen fiktiivinen alter egonsa, Kogito Choko, palaa kotikaupunkiinsa avaamaan isänsä vanhan arkun, jonka sisällön hän toivoo paljastavan, mitä todella tapahtui silloin kun hänen isänsä hukkui pian toisen maailmansodan jälkeen.


Aki Ollikainen (Suomi): White Hunger
Kääntäjä: Emily Jeremiah & Fleur Jeremiah

Vuosien 1866-1867 Suomen suuriin nälkävuosiin sijoittuva karun koskettava romaani. Hurraa Aki Ollikainen ja kiitos kääntäjät!


Orhan Pamuk (Turkki): A Strangeness in My Mind
Kääntäjä: Ekin Oklap

Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Pamukin romaani kertoo Mevlut-nimisestä katumyyjästä, jonka tarkka katse muodostaa kuvan vuosien 1969-2012 Istanbulista.


Robert Seethaler (Itävalta): A Whole Life
Kääntäjä: Charlotte Collins

Vähäeleinen romaani Itävallan vuoristoseudulla asuvasta miehestä ja hänen suhteestaan ympäröivään luontoon 1900-luvun puolivälissä.

––

Huh, millaisessa seurassa Aki Ollikainen kamppailee Man Booker Internationalin voitosta! Mutta minusta, ei tietysti yhtään puolueettomasti sanoen, Ollikaisen Nälkävuosi on mukana kisassa, jossa sen kuuluukin olla. Käännöstä en ole lukenut, mutta uskoisin sen olevan laadukas, kun tänne asti on ylletty. Jos et ole lukenut vielä Nälkävuotta, lue se viimeistään nyt.

Mitä tulee muihin ehdokkaisiin, muutamista olen kuullut ja muutamat ovat jo entuudestaan lukulistallani. Kiinnostavimpia ovat Agualusan A General Theory of Oblivion, Ferranten koko Napoli-sarja (ensimmäinen osa My Brilliant Friend tulee pian lukuun ja kirja julkaistaan kevään aikana myös suomeksi nimellä Loistava ystäväni), de Kerangalin Mend the Living, Lianken The Four Books, NDiayen Ladivine, Ōen Death by Water ja Seethalerin A Whole Life. Eli yli puolet, joten ei lainkaan huono ehdokaslista.

Mitä mietteitä ehdokkaat teissä herättävät? Osaan kyllä arvata kenen kirja on monen ennakkosuosikki!

Man Booker International Prizen lyhytlista julkaistaan huhtikuussa, voittaja toukokuussa.

8.3.2016

Baileys Women's Prize for Fiction 2016: pitkälista


Tänään on kansainvälinen naistenpäivä ja siksipä myös Baileys Women's Prize for Fictionin tämänvuotinen pitkälista julkaistiin juuri tänään! Baileys on minusta yksiä mielenkiintoisimpia kirjallisuuspalkintoja – ei pelkästään siksi, että se nostaa esiin juuri naiskirjailijoita ja heidän teoksiaan, vaan myös siksi, että oikeastaan aina, vuodesta toiseen, ehdokkaat ovat olleet minusta sellaisia, jotka voisin lukea melkein kaikki.

Baileys Women's Prize for Fiction -palkinnon ehdokkaaksi voi päästä romaani, jonka on kirjoittanut naiskirjailija. Kirjailijan kansallisuudella ei ole väliä, mutta romaanin tulee olla julkaistu Isossa-Britanniassa edellisvuoden huhtikuun ensimmäisen ja palkinnonjakovuoden maaliskuun viimeisen päivän välillä.

––

Mennään suoraan ehdokkaisiin, joita on huimat kaksikymmentä kappaletta!


Kate Atkinson: A God in Ruins

Ei ollut yllättävää, että Atkinsonin romaani löytyy myös Baileysin listalta. Se voitti Costa Book Awardsin paras romaani -kategorian ja on ehdolla myös Walter Scott Prize of Historical Fiction -palkinnon saajaksi. Romaani kertoo Atkinsonin edellisestä romaanista Life After Life (suom. Elämä elämältä, 2014) tutun Ursula Toddin pikkuveljen Teddyn tarinan. Tapahtumat sijoittuvat aina 1920-luvulta 2000-luvulle saakka keskittyen etenkin toisen maailmansodan aikaiseen Teddyn elämään.


Shirley Barrett: Rush Oh!

Valaanpyyntiä harjoittavan perheen tyttären kasvukertomus New South Walesissa 1900-luvun alussa. Miten kamala, mutta mielenkiintoinen miljöö!


Cynthia Bond: Ruby

Paljon kärsinyt Ruby jättää tukahduttavan teksasilaisen kotikaupunkinsa heti kun vain pystyy ja muuttaa New Yorkiin nähdäkseen edes vilaukselta äitinsä punaiset hiukset ja vihreät silmät. Myöhemmin, 30-vuotiaana, Ruby joutuu kuitenkin palaamaan kotiseuduilleen ja kohtaamaan menneisyytensä.


Geraldine Brooks: The Secret Chord

Vanhan testamentin kuningas Daavidin elämänvaiheista kertova romaani.


Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet

Romaani kertoo aluksesta ja sen matkustajista, joiden tehtävänä on tehdä avaruuteen madonreikiä, jotka mahdollistavat nopeammat pitkän matkan avaruuslennot. Tämä tuli saatua sopivasti synttärilahjaksi viime kuussa ja on kuulemma huikean hyvä!


Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding

Japanista kotoisin oleva nainen avaa Philadelphiassa sijaitsevan kotinsa oven tuntemattomalle miehelle, joka väittää olevansa hänen lapsenlapsensa, ja nainen joutuu kohtaamaan jälleen kamalan menneisyytensä. 


Rachel Elliott: Whispers Through a Megaphone

Miriam ei ole poistunut kodistaan kolmeen vuoteen eikä pysty puhumaan kuin kuiskaten. Kolmen vuoden jälkeen hän saa kuitenkin tarpeekseen ja lähtee ulos. Metsässä hän kohtaa Ralphin, joka on paennut kotoaan vaimonsa luota huomatessaan, ettei vaimo enää rakastakaan häntä eikä ole koskaan rakastanutkaan. 


Anne Enright: The Green Road

Muun muassa Man Booker -ehdokkaana ollut romaani kertoo Madiganin perheen matriarkasta ja hänen neljästä lapsestaan, jotka kohtaavat toisensa eräänä jouluna.


Petina Gappah: The Book of Memory

Memory on zimbabwelainen albiinonainen, joka on tuomittu vankilaan adoptioisänsä murhasta. Romaanissa Memory pikkuhiljaa avaa, miten asiat oikeasti menivät. 


Vesna Goldsworthy: Gorsky

Goldsworthyn romaani siirtää F. Scott Fitzgeraldin Gatsbyn nykypäivän Lontooseen ja muuntaa hänet venäläiseksi oligarkiksi. 


Clio Gray: The Anatomist's Dream

Pienessä kaivoskylässä asuvalla Philbert-nimisellä pojalla on ollut syntymästä saakka epämuodostuma kallossaan. Hänen vanhempansa ovat hylänneet hänet ja seuranaan hänellä on vain possu. Onneksi kylän halki matkaa karnivaaliseurue, eräänlainen friikkisirkus, jonka mukaan Philbert lähtee.


Melissa Harrison: At Hawthorn Time

Costa Book Awardseissa vuoden romaaniksi ehdolla ollut Harrisonin romaani kertoo pienessä englantilaiskylässä asuvista ihmisistä ja heidän halustaan kuulua jonnekin. 


Attica Locke: Pleasantville

Romaani jatkaa Locken menestyksekkään Black Water Rising -romaanin päähenkilön, lakimies Jay Porterin, tarinaa. 


Lisa McInerney: The Glorious Heresies

Tarinan keskiössä on Ryan, viisitoistavuotias diileri, joka ei halua päätyä alkoholisti-isänsä kaltaiseksi. On myös prostituoitu, murhaaja ja gangsteri, ja he kaikki liittyvät käsillä olevaan murhaan. 


Elizabeth McKenzie: The Portable Veblen

Veblen on nainen, joka puhuu oravien kanssa ja suutelee kukkia. Hän on juuri kihlautunut neurologina työskentelevän Paulin kanssa, mutta molempien perheet ja muut ongelmat koettelevat suhdetta. Mihin perheemme päättyvät, mistä alamme me?


Sara Nović: Girl at War

New Yorkiin Jugoslavian sisällissotia paennut Ana päättää aikuisena palata kotiseuduilleen Kroatiaan, missä hän joutuu kohtamaan menneisyyden haamunsa.


Julia Rochester: The House at the Edge of the World

Kakoset Morwenna ja Corwin muuttavat pois kotoaan, kun heidän isänsä putoaa humalassa alas jyrkänteeltä ja kuolee. Kun isoisä Matthew sairastuu, kaksoset palaavat kotiin. Isoisän elämäntyö, suvun vaiheista kertova kartta, vetää kaksosia puoleensa ja kertoo heille ehkä jotain tärkeää heidän menneisyydestään. 


Hannah Rothschild: The Improbability of Love

Annie McDee on nuori, vasta poikaystävästään eronnut, nainen, jonka romukaupasta äskettäin ostama maalaus paljastuukin kauan kadoksissa olleeksi mestariteokseksi, jolla on värikäs menneisyys. 


Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton

Pulitzerin voittaneen kirjailijan romaani kertoo äidin ja tyttären vaikeasta, mutta lämpenevästä suhteesta.


Hanya Yanagihara: A Little Life

Rankka romaani seuraa neljän ystävyksen elämää 2000-luvun New Yorkissa. Muun muassa viime vuoden NBA- ja Man Booker -ehdokas ja toinen pitkälistan kirjoista, jonka olen lukenut.

––

Huh, melko lista! Olen aina mieltänyt Baileysin ehdokaslistat varsin monipuolisiksi ja rikkaiksi – niin on tänäkin vuonna. Listalta löytyy niin historiallisia kuin nykyhetkeenkin sijoittuvia romaaneja, jännitystä, scifiä, arvoituksia, kasvutarinoita, parisuhteita, perheromaaneja, erilaisia ja poikkeavia henkilöhahmoja, naisia ja miehiä. Voisin lukea ehdokkaista melkein kaikki. Tällä hetkellä kaikkein kiinnostavimpia ovat ehkä Shirley Barrettin Rush Oh!, Becky Chambersin The Long Way to a Small, Angry Planet, Rachel Elliotin Whispers Through a Megaphone, Petina Gappahin The Book of Memory, Julia Rochesterin The House at the Edge of the World ja Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Barton.

Mitäs te tuumaatte Baileysin listasta? Mitkä ovat sen kiinnostavimmat kirjat?

Baileys Women's Prize for Fictionin lyhytlista julkaistaan 11. huhtikuuta ja palkinnon voittaja 8. kesäkuuta.