29.2.2016

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää


Tähkä ihaili akasiapuun versoja. Niistä kasvoi lehtiä, joita aurinko ja tuuli hyväilivät ennen kuin ne varisivat maahan ja mätänivät maa-ainekseksi, joka sai puun kukkimaan ja tuoksumaan. Tähkä halusi että sen elämällä olisi merkitys niin kuin akasiapuun versoilla. Se toivoi saavansa poikasen, jonka voisi nimetä niiden mukaan. Kukaan ei tiennyt mitä se ajatteli, ja totta kai se tiesi ettei voisi versoa niin kuin puu, mutta pelkkä ajatus hykerrytti. Se oli Tähkän oma salaisuus. Aina siitä lähtien kun se oli saanut ajatuksen päähänsä, se oli alkanut panna merkille mitä tapahtui häkin ulkopuolella. Miten kuu pyöristyi ja kapeni, miten aurinko nousi ja laski. Miten eläimet nahistelivat navetan pihalla.
 
Eteläkorealaisen Sun-mi Hwangin menestyskirja Kana joka tahtoi lentää on toinen viime viikolla lukemistani sekä ulkoisesti että sisällöllisesti kauniista kirjoista. Takashi Hiraiden Kissavieraasta kirjoitin lauantaina. Molemmat sattuvat vielä olemaan itäaasialaisten kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja.

Kuulin Hwangin kirjasta ensimmäisen kerran kuukausi pari sitten YouTuben kirjavloggaajien kautta ja sitten huomasin, että Sitruuna Kustannus on ihan vastikään julkaissut sen suomeksi. Hauska sattuma! Minua houkutteli kirjan surullisen lempeältä vaikuttava tarina ja kaunis kansi, joka on japanilaisen taiteilija Nomocon käsialaa. Enpä tiennyt, että jokaisen kirjan luvun alussa on myös samaisen taiteilijan simppelin kaunista kuvitusta.

Kana joka tahtoi lentää on tarina Tähkä-nimisestä kanasta, joka on viettänyt yli vuoden pienessä häkissä munimassa munia, jotka maanviljelijä tai hänen vaimonsa vievät aina pois. Haikeana hän katselee metalliverkon toisella puolella vapaina liikkuvia maatilan eläimiä. Tähkän hartain toive olisi vielä joskus hautoa muna ja saada oma pieni tipunen kasvatettavakseen. Valitettavasti Tähkä ei tiedä, että hän on sellainen kana, jonka munista ei synny tipuja, vaikka niitä kuinka hautoisi. Tähkä on kuitenkin sinnikäs ja rohkea kana, joka onnistuu lopulta pääsemään vapauteen. Häkin ulkopuolella on kuitenkin monia vaaroja eikä kaikki todellakaan mene kuten Tähkä oli suunnitellut.

Oi voi, olin jo pillahtaa itkuun kirjan ensimmäisillä sivuilla. Pieneen häkkiin suljetun Tähkän elämä tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, niin väärältä. Se, miten hän niin kovasti toivoo joskus pääsevänsä ulos häkistä (hänen kaulansakin on ihan nirhautunut jatkuvasta metalliverkon läpi kurkottelusta) ja tulevansa äidiksi on sydäntäsärkevää. Kun Tähkä viimein pääsee ulos, vaikeudet jatkuvat, eikä lukeminen ole edelleenkään helppoa. Tarinassa on kuitenkin myös lämpöä ja toivoa, rakkauttakin.

Kana joka tahtoi lentää on faabeli, mutta tokihan sen voi halutessaan lukea puhtaana satunakin. Varsinainen lastenkirja se ei kuitenkaan ole. Tarina sisältää paljon ihmiselämään peilautuvia vertauskuvia, kuten pohdintaa vapaudesta, rakkaudesta, toivosta, uhrautuvaisuudesta ja erilaisuudesta. Kana joka tahtoi lentää ei ole ehkä maailman omaperäisin kirja, se on jopa aika ennalta-arvattava, mutta silti se on ihanan surullinen ja haikea, toiveikas ja lämmin pieni tarina kanasta, joka vain tahtoi hautoa muni– ja lentää.

Muissa blogeissa: Lukupino ja Ullan luetut kirjat.

––

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää
(Madangeul naon amtak, 2000)
Suom. Hilla Hautajoki
Sitruuna 2016, 140 s.

27.2.2016

Takashi Hiraide: Kissavieras


Kissa alkoi isolle pihalle kulkiessaan kurkistella sisälle asumukseemme silloin kun pihanpuoleinen ovi oli jäänyt auki. Ihmisiä se ei pelännyt hitustakaan. Silti se oli luonteeltaan valpas ja varautunut, katseli vain meitä hiljaa häntä pystyssä ja pysytteli oven suussa. Ulkonakin se pakeni äkkiä, jos yritimme ottaa sen syliin. Jos kissaa koetti paijata väkisin, se saattoi puraista. Naapurin vanhan rouvan katse tuntui yllämme, joten päätimme olla kajoamatta pentuun.

Tokion laitamilla asuvan kirjailijapariskunnan hiljainen elämä muuttuu, kun naapurin perhe ottaa kissan. Chibiksi eli Pikkuiseksi nimetty pieni ja hoikka kissa alkaa vierailla pariskunnan pihalla ja lopulta uskaltautuu myös talon sisätiloihin asti. Pariskunta ihailee Chibin itsenäistä, mutta hauskaa luonnetta, ja he kertovat toisilleen tarinoita kissan monista edesottamuksista. Kumpikaan heistä ei ole koskaan ollut oikein kissaihmisiä, mutta Chibin vierailuista tulee osa heidän arkeaan. He eivät voi enää kuvitella elämäänsä ilman Chibiä.

Olen lukenut tällä viikolla kaksi ulkoisesti, mutta myös sisällöllisesti todella kaunista kirjaa. Takashi Hiraiden Kissavieras on niistä ensimmäinen, katsokaa vaikka jo tuota kantta! Kirjassa ei ole kansipapereita, joten se myös tuntuu ihanan karhealta sormien alla.

Myös sisältö on ihastuttava ja varsin omaperäinen. En ole juurikaan lukenut japanilaista kirjallisuutta, joten en tiedä, kirjoittaako Hiraide japanilaisille kirjailijoille tyypilliseen tapaan, mutta niin ainakin kuvittelisin Kissavieraan kohdalla. Hiraiden kerronta on paikoitellen varsin raportoivaa, kun hän yhtäkkiä saattaa alkaa kertoa esimerkiksi sen hetkisen Japanin poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Toisaalta kerronta on välillä myös runsaan kuvailevaa, kuten vaikkapa Hiraiden kuvaillessa pariskunnan vuokraemännän kaunista puutarhaa ja sen elämää. Tyylin vaihtelu ei kuitenkaan tunnu tönköltä, vaan tarina on kauttaaltaan hyvin ilmava ja keveä. Tunnelmaltaan kirja on hyvin rauhallinen ja pidättyväinen, yksinkertaisesti poikkeuksellisen ihanan erilainen.

Kissavieras on minimalistinen, mutta sanomaltaan runsas. Minulle se antoi muistutuksen elämän hauraudesta ja pienten asioiden tärkeydestä. Suosittelen kiireettömiin hetkiin, hitaasti tunnustellen.


––

Takashi Hiraide: Kissavieras (Neko no Kyaku, 2001)
Suom. Raisa Porrasmaa
S&S 2016, 152 s.

26.2.2016

The Walter Scott Prize for Historical Fiction 2016: pitkälista


Tovi on vierähtänyt viime palkintomittelöistä. Kuukausi sitten saimme tietää alle 39-vuotiaille englanniksi julkaiseille kirjailijoille osoitetun International Dylan Thomas Prizen pitkälistan ja päivä sen jälkeen Costa Book Awardsin voittajan. Tänään on luvassa vuoden 2016 The Walter Scott Prize for Historical Fiction -palkinnon pitkälista.

Vuonna 2010 perustettu The Walter Scott Prize myönnetään vuosittain edellisvuoden parhaimmalle historialliselle romaanille. Ei siis ihme, että se pääsi heti mukaan kirjallisuuspalkintokatsauksiini. Romaanin tulee olla kirjoitettu englannin kielellä ja julkaistu ensimmäistä kertaa Isossa-Britanniassa, Irlannissa tai jossakin Kansainyhteisön maassa. Ehtona on myös se, että suurimman osan romaanin juonesta tulee sijoittua vähintään 60 vuoden takaiseen aikaan. Tällä ehdolla varmaankin rajataan se, että kyseessä on varmasti historiallinen romaani, vaikka mielipiteitä termin määritelmästä lienee monia.

Sen pidemmittä puheitta, mennään kolmeentoista ehdokkaaseen! Muutama edellisistä kirjallisuuspalkintokatsauksista tuttua kirjaa on päässyt mukaan, mutta suurimmaksi osaksi nämä ovat minullekin ihan uusia. Hyvä niin!


Kate Atkinson: A God in Ruins

Costa Book Awardseissa paras romaani -kategorian voittajaksi selvinnyt Kate Atkinsonin A God in Ruins (suom. Hävityksen jumala, 2016) on ehdokkaana myös tässä palkinnossa. Se kertoo Atkinsonin edellisestä romaanista Life After Life (suom. Elämä elämältä, 2014) tutun Ursula Toddin pikkuveljen Teddyn tarinan. Romaanin tarina sijoittuu 1920-luvulta 2000-luvulle saakka keskittyen etenkin toisen maailmansodin tapahtumiin.


William Boyd: Sweet Caress

Kun Amory Clay syntyy vuonna 1908, hänen isänsä antaa hänelle androgyynin nimen ja kuuluttaa saaneensa poikalapsen. Mutta Amory on oikeasti tyttö eikä anna isänsä määrittää häntä, ja hänestä tuleekin maailmaa kiertävä, kunnianhimoinen valokuvaaja.


Ajay Close: A Petrol Scented Spring

Romaani, joka kuvaa naisasialiikettä ja naisten poliittista vankeutta 1900-luvun alun Skotlannissa. Tarina on kerrottu Donella-nimisen naisen näkökulmasta, jonka lääkärimies oli vastuussa naisvankien pakkosyöttämisestä Perthin vankilassa kaksi vuotta aikaisemmin.


Patrick Gale: A Place Called Winter

Galen kirjan olemme nähneet aiemmin ehdolla Costa Book Awardsin vuoden romaaniksi. Harry Cane viettää tavallista ja hiljaista perhe-elämää perheensä kanssa 1900-luvun Englannissa. Hän ajautuu lopulta intohimoiseen suhteeseen, joka lopulta pakottaa hänet lähtemään Kanadan preerioille, paikkaan nimeltä Winter, etsimään uutta suuntaa elämälleen.


Robert Harris: Dictator

Cicero-trilogian viimeinen osa Dictator kertoo Ciceron loppuelämän aikaisista tapahtumista, kuten Rooman valtakunnan sisällissodista ja Julius Caesarin salamurhasta, joka päätti Rooman tasavallan kauden.


Jason Hewitt: Devastation Road

Keväällä 1945 mies herää pellolta maassa, jota hän ei tunne. Vaikka mies on loukkaantunut eikä tiedä missä on, hän aloittaa hitaan, sodan runtelemien maisemien täyteisen matkan kohti kotia, menneisyyttään ja itseään.


Stephen Jarvis: Death and Mr. Pickwick

Dickensiläinen romaani Charles Dickensin ensimmäisen romaanin The Pickwick Papersin synnystä ja perinnöstä.


Gavin McCrea: Mrs. Engels

Mrs. Engels on tarina irlantilaisesta työväenluokkaisesta Lizzie Burnsista, josta tuli Friedrich Engelsin, toisen Kommunistisen manifestin kirjoittajista, vaimo, ja pariskunnan elämästä Lontoossa.


Allan Massie: End Games in Bordeaux

Historiallinen dekkari, joka sijoittuu natsi-Saksan nukkehallituksen ohjaamaan Vichyn Ranskaan vuonna 1944. Sarjan neljäs osa.


Simon Mawer: Tightrope

Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani, jossa erikoisagenttina työskennellyt Marian Sutro on selvinnyt hengissä sodasta ja palaa perheensä luokse Englantiin. Siellä häntä pidetään sankarina, mutta Marian ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Sarjan toinen osa.


Sarah Moss: Signs for Lost Children

Eletään 1880-lukua. Tom ja Ally ovat menneet äskettäin naimisin, mutta Tomin työ vie hänet Japaniin rakentamaan majakoita. Lääkärinä työkentelevä Ally puolestaan jää Falmouthiin ja päättää alkaa kehittää mielisairaalassa olevien naisten osakseen saamaa kohtelua ja hoitoa. Miten parin elämä jatkuu kun he jälleen kohtaavat toisensa?


Anthony Quinn: Curtain Call

Dekkarin ja romanttisen romaanin sekoitus, joka sijoittuu vuosien 1936-1937 Lontooseen. Näyttelijätär Nina Land keskeyttää murhayrityksen lontoolaisessa hotellissa, mutta ei tiedä mitä tekisi. Hän ei haluaisi kenekään saavan tietää, että hän on edes ollut paikalla, vieläpä naimisissa olevan miehen seurassa. Mutta oliko tuo murhaa yrittänyt mies lehdissäkin mainittu, etsintäkuulutettu "Tie-Pin Killer"?


Lucy Treloar: Salt Creek

15-vuotias Hester Finch asuu onnellisesti perheensä kanssa 1850-luvun Adelaidessa Australiassa. Sitten Hesterin isän bisnekset menevät huonosti ja perhe joutuu muuttamaan syrjäiseen Salt Creekiin Etelä-Australiaan. Millaiseksi uusi elämä rakentuu aboriginaaliheimon naapurina?

––

Löytyykö ehdokkaiden joukosta yhtäkään mielenkiintoiselta vaikuttavaa kirjaa? Pidättekö yleensä historiallisista romaaneista vai välttelettekö niitä?

Muutama ehdokkaista on minulle entuudestaan tuttuja, mutta vain yhden eli Kate Atkinsonin A God in Ruinsin olen lukenut. Kovin montaa sellaista oikein pakko lukea -kirjaa ei tältä listalta nyt löydy, mikä on vähän harmi, mutta toisaalta ilahduttaa, että lista on melko monipuolinen. Kiinnostavimmat listan kirjoista ovat minusta Ajay Closen A Petrol Scented Spring, Patrcik Galen A Place Called Winter, Gavin McCrean Mrs. Engels ja Sarah Mossin Signs for Lost Children. Viimeiseksi mainittu ehkä kaikkein eniten. Historialliset dekkarit eivät ole se omin juttuni, mutta tämän listan dekkareista tai sinne päin kallellaan olevista Anthony Quinnin Curtain Call vaikuttaa ihan menevältä tapaukselta.

Walter Scott Prizen lyhytlista julkaistaan maaliskuun aikana ja voittaja 18. kesäkuuta.

23.2.2016

Niina Repo: Kompleksi


Kompleksi:

1) itsenäisistä osista koostuva kokonaisuus, yhdistelmä, ryhmä, sikermä
2) muun muassa estoina tai fobioina ilmenevä tunnepitoinen mielleryhmä, esimerkiksi huonommuuskompleksi

(Nykysuomen sanakirja)

Niina Revon Kompleksissa sana kompleksi kattaa Nykysuomen sanakirjan määritelmän molemmat merkitykset. Niina ja hänen aviomiehensä Tuomas ovat töissä Kompleksi-nimisessä huippuyksikössä, joka on syntynyt kolmen eri yhteisön fuusioitumisesta. Siipi A-Academic on akateemisen ajattelun ja tutkimuksen tyyssija, siivessä B-Business keskitytään liiketoimintaan, business intelligencen keräämiseen ja analysointiin, siivessä C-Creativity loistavat luovuus ja taiteet.

Yksikössä on käynnissä yt-neuvottelut, jotka tietysti ahdistavat kaikkia niitä, joilla on pienikin syy pelätä työpaikkansa puolesta. Mutta eipä hätää, hyvinvointitaitelija käynnistää työhyvinvointiprojektin: positiivisuushaasteita, valitusten laatikoita, runopajoja! Ketään ei enää ahdista! No mutta sitten Niinan kotonakin alkavat jyllätä yt-neuvottelut, Tuomas katoaa ja Niina joutuu kuulusteltavaksi. Niina saa lopultakin hyvyydestä tarpeekseen ja päättää opetella sanomaan tuon pienen tärkeän sanan: ei.

Kompleksi on hillitön, villi ja hieman räävitönkin kuvaus valitettavan ajankohtaisesta yt-neuvottelujen täyttämästä työelämästä ja epäonnisesta avioliitosta. Molemmat ovat minulle henkilökohtaisesti vieraita asioita: en ole vielä työelämässä vaan opiskelen (mutta millainen lie on tulevaisuuteni, ehkä on jo hyvä varautua ennakkoon), en ole naimisissa, mutta pitkäaikaisessa parisuhteessa, joka on onnellinen (tähän meinasin kirjoittaa, että tässäkin asiassa olisi hyvä koputtaa puuta, mutta jospa en nyt olisi niin pessimistinen). Silti Kompleksi yllätti minut todella positiivisesti. Se on ihanan omintakeinen, vähän kiero, johdattaa lukijaa harhaan. Päähenkilö Niina on älyttömän hauska tyyppi ja häntä symppaa väkisinkin, vaikkei hän mikään täydellinen ihminen olekaan. Epätäydelliset, inhimilliset päähenkilöt ovatkin niitä parhaimpia.

Kompleksia on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn lokeroon. Sitä voi lukea kuvauksena nykypäivän työelämästä, avioliittoromaanina tai jopa dekkarina. Se on myös hillittömän hauska, fiksulla huumorilla varustettuna. Kompleksi on myös yllätyksekäs: tarina liikkuu koko ajan kohti ihan outoja sfäärejä eikä lukija enää oikein tiedä mihin uskoa. Lopulta lukijan tehtäväksi jääkin päättää, mitä oikein tapahtui.

Repo kirjoittaa hyvin persoonallisella otteella ja kiinnostuinkin nyt Kompleksin luettuani hänen muista kirjoistaan. Revon ja Seita Parkkolan yhdessä kirjoittamat nuortenromaanit ovat minulle entuudestaan tuttuja, mutta muita Revon omia aikuisille suunnattuja romaaneja en ole lukenut. Mitä suosittelisitte?


––

Niina Repo: Kompleksi
Siltala 2016, 231 s.

20.2.2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Tulethan syliini silloinkin, kun kaikki on hyvin? Istutaan yhdessä ja iloitaan silloin, kun kesäilta on kaunis tai jos historiankokeista tulee kymppi. Uskallathan kertoa minulle, kun sinä rakastut? Silloin vastaan, että rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaatii enemmän työtä. Paljon muitakin neuvoja minulla olisi, mutta en tiedä, teetkö niillä mitään. Oma elämä ei aina mene niin linjakkaasti, että sen pohjalta kannattaisi piirtää toiselle karttaa. Mutta sen lupaan, että mikä vain mieltäsi varjostaakin, haluan etsiä siihen ratkaisun yhdessä kanssasi. Sellaista asiaa ei olekaan, mitä et voisi minulle kertoa. Minä haluan kuulla kaikki sinun sanasi. En koskaan hylkää sinua, en lakkaa olemasta isä. Olen turvanasi kuolemani päivään asti, senkin yli.

Ihastuin toissa vuonna ikihyvikseni Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeykseen. Se oli silloin vuoden parhaimpia lukuelämyksiäni ja on edelleen kotimaisen kirjallisuuden suosikkejani. Siksi olin hyvin iloinen ja hyvin malttamaton, kun Kinnusen toinen romaani Lopotti äskettäin julkaistiin. Kun kirjailijan esikoinen on jo niin mahtava, niin hieno ja oivaltava, odotukset seuraavaa romaania kohtaan voivat olla suuret. Onneksi Lopotti lunastaa ne kaikki.

Lopotti on Neljäntienristeyksen sisarteos. Kun Neljäntienristeys kertoi kätilö Marian, tämän tyttären Lahjan, Lahjan miehen Onnin ja heidän poikansa vaimon Kaarinan tarinan, keskittyy Lopotti kuvaamaan Lahjan ja Onnin tyttären Helenan ja tämän veljenpojan Tuomaksen elämänvaiheita.

Helena on yhdeksänvuotias, kun hänet lähetetään pois pohjoisen kodista sokeainkouluun Helsinkiin. Jo ihan pienenä näkönsä menettänyt tyttö joutuu keskelle uusia tuoksuja ja ääniä, uusia haasteita; tuttu koti ja sen tutut esineet ja pinnat jäävät taakse. Helenan on ikävä perhettään, sodan jälkeen muuttunutta isäänsä ja erityisesti pikkuveljeään Johannesta, jota Helena on tottunut aina suojelemaan. Vähitellen Helsinki tulee tutummaksi ja Helena voi aloittaa siellä ihan oman itsenäisen elämänsä.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa myös pois pohjoisesta etelään opiskelemaan. Kotiseudulla oli vaikea hengittää, siellä Tuomas ei saanut olla se mitä oikeasti on. Uusi elämä on täynnä iloa ja toivoa, suruja ja pettymyksiä. Lopulta Helena on ensimmäinen, jonka luokse Tuomas menee.

Lopotti kertoo juuri Helenasta ja Tuomaksesta, koska heillä on paljon muutakin yhteistä kuin sukulaisuussuhde. He molemmat ovat lähteneet kotoaan pois erilaisuutensa takia. He ovat sivullisia, yhteiskunnan hylkiöitä. He eivät tahdo löytää omaa paikkaansa, mutta veri on antanut heille sitkeyttä ja omaa tahtoa. He elävät kuitenkin siten miten parhaiten taitavat. Onko heidän elämänsä kuitenkaan onnellista? Onko elämän tarkoitus edes tulla onnelliseksi?

Lopotti on juuri sitä, mihin Neljäntienristeyksessä ihastuin. Sen kaunis kieli, rytmikäs kerronta, tarkkanäköisyys ja tuttuus, mutta toisaalta tuoreus, ovat aivan yhtä vetäviä kuin Kinnusen esikoisromaanissa. Siksi en osaa ollenkaan sanoa, kumpi näistä romaaneista on parempi tai mielenkiintoisempi tai eheämpi kuin toinen. Ne ovat molemmat samaa kudelmaa, saman sukutarinan eri puolia.

Lopotissa on tietysti paljon tuttuja henkilöhahmoja Neljäntienristeyksestä: suvun matriarkka Maria, Lahja ja Onni, heidän lapsensa ja näiden puolisot sekä vielä heidän lapsensa. Lopotti avaa heidän tarinoitaan hieman lisää, tuo niihin uusia sävyjä sillä tavalla, miten Helena ja Tuomas ne näkevät ja kokevat. Pääosassa ovat kuitenkin Helena ja Tuomas, heidän sivullisuutensa ja kamppailunsa, heidän elämänsä. Molempien tarinat koskettivat minua paljon. Helenan henkilöhahmo vetää kuitenkin hieman pidemmän korren. Kinnunen kuvaa uskomattoman hienosti sokean naisen näkymätöntä, mutta silti (aisti)rikasta maailmaa, ja tämän kasvua pienestä tytöstä vanhaksi naiseksi.

Sivullisuuden ja toiseudun lisäksi Lopotti kuvaa Neljäntienristeyksen tavoin ihailtavan tarkkanäköisesti perheen ja suvun sisäisiä suhteita ja jännitteitä. Suvun historialla ja sen vaikutuksella nykyhetkeen on suuri rooli. Etenkin sen osalta Kinnusen kerronnassa on jotain hyvin tuttua, mutta samalla tuoretta, uutta.

En tiedä, mitä taikoja Kinnunen onnistui taas tekemään, mutta kiitos, sain aivan ihanan lukuelämyksen. Paljosta vetoa, että Lopotti on jälleen vuoden kotimainen suosikkini?


––

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364 s.

13.2.2016

Helmi Kekkonen: Suojaton

Yhteistyössä Fabulan kanssa


Isa näkee miten Isabel katsoo karhun perään, upottautuu sitten hitaasti veteen, katoaa, on jo matkalla, ja Isa tietää että hänen täytyy tehdä samoin.
Hänen täytyy kadota, jättää taakseen kaikki se mitä on ollut, antaa oman karhunsa mennä. Hän on selvinnyt tähän asti, nyt hänen täytyy lähteä.
Elää.


Isa on hiljainen tyttö. Parivuotiaana hän puhui jo pitkin lausein, mutta sitten lauseet yhtäkkisesti lyhenivät, muuttuivat pelkiksi sanoiksi. Sade, perhonen, veli. Isa vajosi omaan maailmaansa, hänestä tuli Mykkä tyttö. Isan perhe muuttaa jonnekin pohjoiseen, pieneen kylään, missä Isasta ehkä lopulta kuoriutuisi normaali. Mutta siellä Isa vajoaa yhä syvemmälle eikä äiti osaa tehdä mitään.

Helmi Kekkosen pienoisromaani Suojaton on kipeän kaunis kirja. Isan lapsuus ja kasvu nuoreksi naiseksi on raskasta, vääristynyttä. Äidin huoli erityisestä lapsesta ja myöhemmin osaamattomuudesta puuttua lapsensa tekoihin on raastavaa. Samalla Kekkonen kirjoittaa yksinkertaisesti täydellisesti ja kerronta on hirvittävän vaivattoman oloista. Teksti on hyvin kuulasta, sitä on helppo hengittää.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, joissa ollaan vuoroittain Isan lapsuudessa ja nykyhetkessä, jossa Isa on jo nuori nainen. Välillä näkökulma on äidin, välillä Isan. Isan ajatukset tuntuvat usein luoksepääsemättömiltä, äidin hätä ja kipu ovat tutumpia. Takaumien kautta vähitellen selviää, ainakin pääpiirteissään, mitä Isalle on tapahtunut, miksi hän on vieraan miehen kyseltävänä. Ja miksi Isa on Isa, suojaton.

Vaikka Kekkonen kirjoittaa kutakuinkin täydellisesti, jää romaaniin liikaa ilmaa. Se on kuin sumua, siitä ei saa otetta. Johtuuko se hieman avonaiseksi jäävistä kysymyksistä, arvoituksellisuudesta vai juuri täydellisyydestä, en tiedä. Usein Suojattoman kaltaiset kauniin viileät kirjat tuntuvat minusta hieman etäisiltä. Mietin myös sitä, miten vuodenaika ja miljöö usein vaikuttavat siihen, miltä tämän tyyppiset kirjat minusta tuntuvat. Suojaton tuntuu siltä, että se olisi pitänyt lukea ulkona, alkusyksystä. Silloin kun on jo kirpakat illat. Nyt löhösin sohvalla, keskellä helmikuuta, ja voin sanoa, ettei se ollut kirjalle oikea paikka ja aika.

Ehkä luen seuraavan Kekkosen romaanin jossain muualla, toisessa ajassa.

Muissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Ullan luetut kirjat, Reader, Why Did I Marry Him?, Kirjojen kamari, Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Morren maailma.

––

Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014, 160 s.