Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta


Häipyvä uni, silti läheinen vielä –
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!


Se kertoi inhimillisestä Maosta johon olin kiintynyt ja joka tunsi miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoittamatta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellittivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannistumaan.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta kertoo keski-ikäisestä Arvidista, hänen muistoistaan elämästään ja perheestään, erityisesti äidistään. Arvidin äiti on sairastunut syöpään ja hän matkustaa perheen kesämökille Tanskaan. Arvid puolestaan on eroamassa vaimostaan ja matkustaa äitinsä luokse. Ehkä he voisivat vielä korjata välinsä, joista on tullut etäiset parikymmentä vuotta sitten Arvidin lopettaessa opiskelunsa ja alkaessa tehdastyöläiseksi kommunismin palossa. Äiti olisi toivonut pojalleen parempaa. Arvid kipuilee riittämättömyyden tunteessaan ja äiti vain toivoisi elävänsä vielä sen aikaa, että näkisi Neuvostoliiton tulevaisuuden. Onhan vuosi, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvostoliiton uudistumispolitiikkaa.

Tammikuusta tuli sattumalta norjalainen. Ensin luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1:n, sitten Siri Pettersenin Odininlapsen ja nyt vielä kolmannenkin norjalaisen. Jo tästä kolmikosta näkee, miten monipuolista kirjallisuutta Norjasta voi löytääkään. Ei sillä, ettenkö olisi siihen uskonut, mutta hienoa, että kohdalleni sattuikin kolme keskenään erilaista norjalaista romaania. Pettersonin romaaniin tartuin lähinnä sen vuoksi, että se on lyhyt, nopeasti luettavissa, sillä aiemmin tänä vuonna lukemani kirjat ovat olleet melko paksuja tai muuten raskaita.

Kirottu ajan katoava virta ei kuitenkaan ole mitään kevyttä luettavaa. Tarina poukkoilee eri aikatasoissa aina Arvidin lapsuudesta kertojan nykyhetkeen asti ja kerronta on välillä melkein tajunnanvirtamaista, hyvin yksityiskohtaista ja kohtauksittain etenevää. Arvid ajatukset ja tunteet ovat välillä niin yksityisiä, että käy mielessä, haluaako niistä edes tietää, mutta samalla huomaa, että miten hienosti Petterson kuvaakaan noita ajatuksia ja tunteita, joita on meistä jokaisella.

Arvid on vähän ressukalta vaikuttava tyyppi. Lähes nelikymppinen mies, joka yhä haluaa saavuttaa äitinsä hyväksynnän ja olla pojista se, jota äiti rakastaa kaikkein eniten. Arvid ei käyttäydy niin kuin käyttäytyy vain siksi, että haluaisi korjata välinsä äitinsä kanssa tai siksi, että tietää äidin tekevän kuolemaa, vaan hän on roikkunut äitinsä helmoissa lapsesta saakka. Isä on Arvidille etäinen hahmo, ehkä siksi, että hän on lapsesta asti saanut kuulla olevansa isänsä näköinen. Joskus Arvidia jopa luultiin ottolapseksi, niin vähän hän muistuttaa ulkonäöltään äitiään ja sisaruksiaan. Vaikka Arvidin tunteet ovat inhimillisiä, piirtyy hänestä aika epämiellyttävä kuva. Sitä täydentää paikoitellen epäluotettavan oloinen kerronta, joka tulee esiin esimerkiksi Arvidin kuvaillessa äitinsä tekemisiä ja ajatuksia.

Kirottu ajan katoava virta on parhaimmillaan tunnelman luomisessa ja harkitusti asetetuissa kauniissa lauseissa. Se on yhtä aikaa sekä surumielinen että toivoa luova romaani. Tarinallisesti en kuitenkaan saanut siitä paljoa irti lähinnä Arvidin epämiellyttävän henkilöhahmon takia. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan vielä lisää Pettersonia, sillä tämä oli vasta ensimmäiseni häneltä. Kumpaa suosittelette, Hevosvarkaat vai En suostu?

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Sinisen linnan kirjasto, Mustikkakummun Anna, Kirjakaapin kummitus, Kirjoihin kadonnut, Leena Lumi, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi ja Kirjasähkökäyrä.


––

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
(Jeg forbanner tidens elv, 2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011, 218 s.

Tunnisteet: , , , , ,