Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1



Minä tein sen! Ties miten pitkään hyllyssä pölyä kerännyt Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen Taisteluni-sarjan avausosa on nyt luettu. Lupasin itselleni, että lukisin kirjan vuoden loppuun mennessä, siis viime vuoden. Siihen en aivan yltänyt, mutta aloitin kirjan ennen joulua, jätin sen kotiin lähtiessäni muualle joulunviettoon, ja palasin sen pariin tultuani takaisin kotiin. Toteutin lupaukseni siis ainakin puolittain.

Taisteluni 1 on ensimmäinen osa Knausgårdin jättimäisestä, kuusiosaisesta omaelämäkerrasta, joka on herättänyt kohua ja kiinnostusta niin Pohjolassa kuin muualla maailmassa. Se on nyt jo aikuiseksi kasvaneen miehen syvästi henkilökohtainen monologi hänen lapsuudestaan, vaikeasta isäsuhteestaan, alkoholismista ja ihmissuhteista. Knausgård paljastaa siinä rehellisesti kaiken, kaikki omat tunteensa ja ajatuksensa, olivatpa ne miten häpeällisiä tai raadollisia tahansa. Omien heikkouksien myöntäminen ei ole helppoa, joten Knausgårdista lienee sopivaa käyttää myös sanaa rohkea. Tai ehkä jopa tyhmänrohkea, sillä asiat, joista hän kirjassaan kertoo, eivät tietenkään kosketa vain häntä itseään, vaan myös hänen perhettään ja lähipiiriään. Siitä hänen sukulaisensa ovatkin olleet näreissään.

Taisteluni 1:n kerronta ei etene mitenkään perinteisen kronologisesti Knausgårdin lapsuudesta aikuisuuteen, vaan pikemminkin temaattisesti. Kirjan ensimmäisessä osiossa Knausgård keskittyy pääasiallisesti lapsuuteensa ja aikuiseksi kasvamiseen sekä vaikeaan isäsuhteeseensa. Toisessa osiossa Knausgård saa tietää, että hänen alkoholin takia rappiolle ajautunut isänsä on kuollut, jolloin hän lähtee veljensä kanssa hoitamaan hautajaisjärjestelyä heidän isoäitinsä luokse. Tähän väliin mahtuu myös tiukkaa analyysiä esimerkiksi kirjailijuudesta, kuolemasta ja ylipäänsä olemassaolosta.

Knausgårdin kerronta on välillä hyvinkin iljettävää ja puistattavaa, mutta samalla myös kaunista ja niin ihailtavan tarkkanäköistä. Yksityiskohtia ei säästellä, oli asia mikä hyvänsä. Itse tarinaa ja Knausgårdin elämässä tapahtuneita asioita tärkeämmäksi nousee kirjailijan itsereflektio. Se, miten hän tarkastelee itseään ja häneen vaikuttaneita asioita. Mitä hän näkee, kokee ja tuntee, ja millaisia vaikutuksia asioilla on juuri häneen itseensä, ei muihin. Miten hän välillä ihan piehtaroi tuskassaan, säälii itseään, tuntee olevansa niin yksin. Siten Knausgårdista on varmaan monille välittynyt hyvin ylimielinen ja egoistinen kuva, menihän hän vielä kirjoittamaan tuon kaiken julkisesti. Mutta toisaalta, Knausgård on tavoittanut kirjassaan jotain hyvin oleellista ihmisyydestä. Kyllä me muutkin säälimme itseämme, piehtaroimme tuskissamme. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta kaikki me sitä teemme. Mietimme myös tekojamme, sanomisiamme, sitä mitä olemme kokeneet. Menneisyytemme vaikuttaa meihin ainakin jollakin tasolla. Minusta Knausgård ei vaikuta ylimieliseltä tai erityisen itsekeskeiseltä, vaan pikemminkin rohkealta, vaikeita asioita kohdanneelta ihmiseltä.

Taisteluni 1:stä lukiessa tulee pakostakin myös pohtineeksi Knausgårdin kerronnan luotettavuutta. Jossain vaiheessa kirjaa Knausgård nimittäin myöntää, että hän muistaa huonosti yksittäisiä asioita ja tapahtumia, joten voikin kysyä, mitkä kaikki asiat hänen kirjassaan ovat sitten totta, sillä kerronta on hyvin yksityskohtaista. En kylläkään tiedä, onko Knausgård koskaan väittänytkään Taisteluni-kirjojen sisältämien asioiden ja yksittäisten keskustelujen olevan totta, luultavasti ei. Mutta eipä niiden tarvitsekaan olla.

Muissa blogeissa: Pieni kirjasto, Sabinan knalli, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena, Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjapolkuni.

––

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1
(Min kamp. Første bok, 2009)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011, 489 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , ,