Ida Simons: Tyhmä neitsyt

 

Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaan tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.

Gittel on nuori 12-vuotias juutalaistyttö, joka on perheensä kanssa paennut ensimmäis maailmansotaa Hollantiin. Muu suku on jäänyt Belgiaan. Välillä Gittelin vanhemmat riitelevät niin kovasti, että äiti lähtee tyttärensä kanssa Antwerpeniin sukulaisten huomaan. Gittelistä sukulaiset ovat rasittavia eikä aika tahdo kulua, mutta sitten hänet kutsutaan toisella puolella katua asuvan yläluokkaisten Mardellien taloon soittamaan pianoa. Pianonsoitto onkin Gittelin intohimo, hän haluaisi tulla isona kuuluisaksi konserttipianistiksi. Gittel ihailee perheen tytärtä Lucieta, vaikka tämä onkin Gitteliä reilusti vanhempi, ja heistä tulee ystävykset, joita ei erota edes Gittelin perheen väliaikainen muutto Saksaan. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin voisi kuvitella, vaan Gittelillä on edessään elämänsä ensimmäiset oppitunnit.

Hollantilaisen Ida Simonsin (1911–1960) Tyhmä neitsyt on yksi niistä monista romaaneista, jotka ovat painuneet unholaan ja nostettu sitten uudestaan esiin. Tyhmää neitsyttä onkin tituleerattu "Alankomaiden Stoneriksi". Romaani on alunperin julkaistu vuonna 1959 ja vaikka se saikin hyviä arvosteluja, se unohdettiin pian. Tällaisia unohdettuja helmiä on varmasti lukuisia.

Ymmärrän hyvin, miksi Tyhmä neitsyt on haluttu julkaista uudelleen. Se on pieni, hyvällä tavalla vähän hupsu kirja, jonka nuori päähenkilö Gittel kuvaa kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa varsin nasevalla ja ironisella tavalla. Gittel on tietysti melko naiivi, onhan hän vasta 12-vuotias, mutta samalla niin ihastuttavan teräväkatseinen. Pidän lapsikertojista ja tässä Gittelin henkilöhahmo ja samalla vakava, mutta leikkisä kertojaääni ovat oikein onnistuneita.

Tyhmä neitsyt on oikein raikas tuulahdus menneisyydestä. Vaikka aika näkyy tarinassa, se ei ole millään tavalla määräävässä asemassa, joten tarina on lopulta varsin ajaton. Samanlaista ajattomuutta on myös John Williamsin Stonerissa, johon Tyhmää neitsyttä on verrattu. Minulle Stoner antoi silti enemmän. Se kosketti ja sai aikaan melkoisia tunteen myllerryksiä. Ei saa kuitenkaan käsittää, että Tyhmä neitsyt olisi jotenkin lattea ja tylsä. Se on vain erilainen ja se koskettaa eri tavalla, hymyilyttää.

Jos pidit Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjasta, mutta se oli liian surullinen makuusi, kokeile Simonsin Tyhmää neitsyttä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella, Kirjojen keskellä, Mari A:n kirjablogi ja Kirjapolkuni.

––

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
(Een dwaze maagd, 1959/2014)
Suom. Sanna Van Leeuwen
Gummerus 2015, 190 s.

Tunnisteet: , , , , , , ,