31.1.2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala


Ja nyt. Tämä hetki. Tämä hetki oli ikuinen. Hän oli osa iäisyyttä. Puuta, kiveä ja vettä. Auringonnousua ja kauriinjuoksua. Nyt.

Teddy Todd varttuu keskiluokkaisessa perheessä Fox Cornerin talossa Englannin maaseudulla. Tulevaisuus tuntuu varmalta, jo valmiiksi pedatulta: opiskelu Oxfordissa, isän järjestämä työpaikka pankissa, avioituminen naapurintyttö Nancyn, kenet Teddy on tuntenut jo kolmevuotiaasta saakka, kanssa. Mutta sitten syttyy sota, joka sotkee tulevaisuuden. Teddy värväytyy ilmavoimiin ja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten selviytyy sodasta hengissä, pieni hopeajänis rintataskussaan. Teddystä tulee puoliso, isä ja isoisä. Sota on jättänyt arpensa, mutta Teddy tekee sen mitä on sodan aikana luvannut: hän yrittää olla ystävällinen kaikille, elää hyvää hiljaista elämää.

Muistattehan vuonna 2014 julkaistun, ihastuneita huokauksia herättäneen Kate Atkinsonin romaanin Elämä elämältä? Hävityksen jumala on sen sisarteos. Kun Elämä elämältä kertoi Ursula Toddin monista mahdollisista elämistä, Hävityksen jumala on tarina hänen pikkuveljestään Teddystä, joka elää vain yhden elämän. Tällä kertaa Atkinson ei leikittele romaanin rakenteella, ei ainakaan paljoa. Teddyn tarina ei etene lineaarisesti, vaan eri aikakausissa, eteen- ja taaksepäin hyppien. Ajallisesti tarina ulottuu aina Teddyn lapsuudesta 1920-luvulta 2010-luvulle saakka. Keskeisimmät ovat kuitenkin sotavuodet, onhan se merkittävä jakso Teddyn elämässä.

Hävityksen jumalassa on tietysti monia Elämä elämältä -romaanista tuttuja henkilöhahmoja. Myös Ursula, jonka elämä menee tässä romaanissa eri tavalla kuin yhdessäkään Elämä elämältä -romaanin vaihtoehdoissa. Olikin kiehtovaa lukea, mitä jo ennestään tutuille henkilöhahmoille kuuluu ja tapahtuu Teddyn tarinassa. Vaikka Hävityksen jumalan keskiössä on itse Teddy, kertoo se myös hänen tyttärensä ja tämän kahden lapsen eli Teddyn lapsenlasten elämästä ja heidän suhteistaan isäänsä/isoisäänsä ja toisiinsa toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. Kiinnostava henkilöhahmoihin liittyvä ratkaisu kirjassa on se, miten eri henkilöhahmojen kautta lukija pääsee tarkastelemaan tilannetta, joka on tapahtunut aiemmin jo toiselle henkilölle. Kaksi eri henkilöä voivat kokea ja usein kokevatkin heille yhteiset tilanteet ihan eri tavoin.

Teddy on hahmo, johon kiintyy syvästi. Hänen elämänsä on aika tavallista, kuten suurimman osan meistä, eikä ehkä ihan sitä, mitä hän olisi halunnut. Mutta se on silti elämä. En osaa sanoa, pidinkö enemmän kuvauksista Teddyn elämänvaiheesta lentäjänä vai sen jälkeisestä ajasta. Sota-aika on suuressa roolissa Teddyn tarinassa, sillä on suuri merkitys siinä miten romaani lopulta päättyy, mutta toisaalta pidin kovasti myös siitä, miten Atkinson kuvailee Teddyn hiljaista elämää Yorkissa ja hänen suhdettaan lapsenlapsiinsa ja luontoon. Atkinsonin vaivattoman kauniiseen ja vähän pisteliäiseen kerrontatyyliin on helppo upota, jos lumoutui siitä Elämä elämältä -romaanissakin. Silti nämä kaksi romaania ovat melko erilaisia ja sen vuoksi niitä on vaikea arvottaa keskenään. Pidän molemmista yhtä pajon, ne täydentävät hyvin toisiaan.

Erityiskiitos Hävityksen jumalan (ja aikaisempiakin Atkinsonin kirjoja) taidokkaasti suomentaneelle Kaisa Kattelukselle, joka on tavoittanut romaanin tunnelman ihailtavan hienosti.


––

Kate Atkinson: Hävityksen jumala
(A God in Ruins, 2015)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2016, 494 s.

30.1.2016

Adam Johnson: Fortune Smiles


Adam Johnson voitti Pulitzerin kirjallaan Orpokodin poika vuonna 2013. Viime vuonna hän voitti National Book Awardin novellikokoelmallaan Fortune Smiles. Palkittu kaveri siis, ja kiinnostuin hänestä juuri tuon NBA:n voiton vuoksi.

Fortune Smiles on kuuden tarinan kokoelma. Nirvana kertoo miehestä, joka työskentelee ohjelmoijana. Hänen vaimollaan on harvinainen sairaus, joka on halvaannuttanut hänet kaulasta alaspäin. Vaimo saa lohtua Nirvanan musiikista, mies taas juttelemalla luomansa kolmiulotteisen, vasta salamurhatun presidentin kanssa. Hurricanes Anonymous sijoittuu Louisianan osavaltioon, jossa ensin hurrikaani Katrina, sitten Rita ovat tehneet tuhojaan. Nonc on UPS:n kuljettaja, joka yrittää tuhon keskellä selvitä omista ongelmistaan. Mukana hänellä on 2,5-vuotias poika, joka joko on hänen lapsensa tai sitten ei, eikä tämän äitiä tahdo löytyä mistään.

Interesting Facts kertoo syöpään sairastuneesta naisesta, joka pohtii, millainen hänen miehensä ja lastensa elämä tulee olemaan hänen kuolemansa jälkeen. Miltä tuntuu kuvitelma uudesta naisesta, lasten uudesta äidistä? George Orwell Was a Friend of Mine sijoittuu 2000-luvun Berliiniin. Hans oli Itä-Saksan olemassaolon aikaan töis Stasin vankilan hallinnossa ja asuu edelleen sen liepeillä vanhassa virka-asunnossaan. Hansin ovelle on alkanut ilmestyä paketteja, joissa on hänen työajoiltaan tuttuja esineitä. Paketit vievät Hansin takaisin museoksi muutettuun vankilaan eikä hän suostu myöntämään itselleen, mitä tuossa vankilassa ennen tapahtui.

Dark Meadowissa "entinen" pedofiili korjaa työkseen tietokoneita Los Angelesissa ja käräyttää samalla lapsipornoa tietokoneellaan pitäviä ihmisiä. Mutta miten käy, kun naapurin tytöt saapuvat hakemaan turvaa päähenkilön luota tai kun päähenkilö vierailee lapsipornoa tehtailevan, internetistä tutun miehen luona? Kokoelman niminovellissa Fortune Smilesissa ollaan Etelä-Korean Soulissa. Kaksi Pohjois-Koreasta loikannutta miestä yrittävät sopeutua uuteen outoon elämäänsä. Toinen heistä onnistuu siinä paremmin kuin toinen.

Fortune Smilesin kaikki kuusi novellia ovat keskenään hyvin erilaisia. Ne sijoittuvat eri puolille maapalloa, mutta suunnilleen samaan aikaan 2000-luvulle tai lähitulevaisuuteen. Novellien teemoissa on kuitenkin yhtäläisyyksiä: teknologia, menneisyyden kahleet ja epävarmuus tulevaisuudesta. Useat novellien henkilöistä ja heidän elämänsä ovat tavalla tai toisella menneet sijoiltaan, he ovat menettäneet jotain.

Tiedättekö, useimmiten kirja ihastuttaa joko siksi, että sen tarina on jollakin tavalla hyvin koskettava tai muuten vetävä, vaikkei se muuten olisikaan erityisen taidokkaasti kirjoitettu, tai sitten siksi, että kirja on kirjoitettu niin helkkarin hyvin, vaikkei se tarinallisesti tai juonellisesti olisi kovin erikoinen. Harvemmassa ovat ne helmet, joissa sekä tarina että se, miten taitavasti se on kirjoitettu, olisivat kohdallaan. Tällaiset kirjat eivät kuitenkaan välttämättä aina kohoa suosikeiksi, mutta sitä tiedostaa, miten hienoja ne ovat. 

Johnsonin kanssa kävi juuri niin. Fortune Smilesin novellit ovat mielenkiintoisia, ne ihmetyttävät, ihastuttavat, koskettavat ja vähän huvittavatkin. Johnson on rakentanut novellinsa hämmästyttävän taitavasti. Toiset niistä ovat kuitenkin parempia kuin toiset. Pidin erityisen paljon novellista Interesting Facts, joka kosketti ja mietitytti minua vielä pitkän ajan jälkeenkin. Myös avausnovelli Nirvana ja George Orwell Was a Friend of Mine olivat suosikkejani. Dark Meadow oli hyvin hätkähdyttävä, sellainen, jota en olisi melkein halunnut edes lukea. Etäisimmiksi jäivät kokoelman päättävä niminovelli sekä Hurricanes Anonymous.

Lainasin äskettäin kirjastosta Orpokodin pojan ja toivottavasti se osoittautuu yhtä hienoksi romaaniksi kuin tämäkin oli kokoelmana. Oletteko lukeneet sitä?

––

Adam Johnson: Fortune Smiles
Random House 2015, 301 s.

27.1.2016

Costa Book Awards 2015: voittaja



Eilisiltana valittiin Costa Book Awardsin voittaja. Viiden eri kategorian / lyhytlistojen voittajat valittiin jo tämän kuun alussa, mutta eilen näiden kategorioiden voittajien joukosta valittiin se kaikkein paras, vuoden 2015 ykköskirja.

Ehdolla olivat romaanikategoriasta Kate Atkinsonin A God in Ruins, esikoisromaaneista Andrew Michael Hurleyn The Loney, elämäkerroista Andrea Wulfin The Invention of Nature: The Adventures of Alexander Von Humboldt, The Lost Hero of Science, runoteoksista Don Pattersonin 40 Sonnets ja lastenkirjoista Frances Hardingen The Lie Tree.

Voiton vei


Frances Hardinge: The Lie Tree

Vuoden 2015 Costan vei siis lastenkirja-kategorian voittaja! Vaikka olen Costassa kiinnostunut eniten sen romaani- ja esikoisromaanikategorioista ja siltä kannalta on harmi, ettei Atkinson tai Hurley voittanut, on silti ilahduttavaa, että lastenkirjallakin voi voittaa. Nimittäin lastenkirja voitti koko vuoden parhaan kirjan palkinnon viimeksi (ja samalla myös ensimmäisen kerran) vuonna 2001. Lisää tietoa voittajasta täällä.

Vuoden 2015 Costa Book Awards on nyt taputeltu. Ensi syksynä sitten uudestaan! 

26.1.2016

International Dylan Thomas Prize 2016: pitkälista


International Dylan Thomas Prize on brittiläinen, alle 39-vuotiaalle kirjailijalle jaettava palkinto. Kilpailu on avoin kaikille ympäri maailman, kunhan kirja on julkaistu englanninkielisenä ja edellisen vuoden aikana. Kilpailu on avoin kaikille kirjallisuudenlajeille eli romaanien lisäksi ehdokkaina voi olla esimerkiksi novellikokoelmia, näytelmiä tai runokokoelmia. Dylan Thomas oli itsekin runoilija.

Dylan Thomas Prizen pitkälistalaiset julkaistiin jo 20. tammikuuta. Tulen vähän jälkijunassa, sillä en tiennyt julkistuspäivää ja gradun tutkimussuunnitelma on vienyt kaiken huomioni viimeisen viikon aikana. Mutta tässäpä nämä kaikki kaksitoista kirjaa, jotka pääsivät ehdokkaiksi:


Claire-Louise Bennett: Pond

Novellikokoelma, jonka kaikissa tarinoissa on sama, nimettömäksi jäävä naiskertoja. Irlannin länsirannikolla pienessä mökissään asuva nainen tarkastelee ympäristöään koskettavasti ja humoristisesti. Esikoisteos.


Garth Risk Hallberg: City on Fire

1970-luvun New York, 17-vuotiaan tytön murha uudenvuodenaattona, ryhmä erilaisia ihmisiä, joiden tiet risteävät. Esikoinen, joka myytiin kustantajalle kahdella miljoonalla dollarilla.


Tania James: The Tusk that did the Damage

Romaani, joka sijoittuu nykypäivän Intiaan. Se kertoo elefanttien selviytymiseen liittyvistä ongelmista niin itse elefantin, salametsästäjän kuin dokumenttielokuvan tekijän näkökulmasta.


Frances Leviston: Disinformation

Runoteos, joka kysyy kuinka tiedämme sen mitä luulemme tietävämme.


Lisa McInerney: The Glorious Heresies

Tarinan keskiössä on Ryan, viisitoistavuotias diileri, joka ei halua päätyä alkoholisti-isänsä kaltaiseksi. On myös prostituoitu, murhaaja, gangsteri, ja he kaikki liittyvät murhaan.


Andrew McMillan: Physical

Runoteos, joka on oodi miesruumiille, miesten väliselle ystävyydelle ja rakkaudelle.


Thomas Morris: We Don't Know What We're Doing

Novellikokoelma, jonka tarinoille on yhteistä ihmiset, jotka tietävät missä ovat, mutta eivät tiedä mitä siellä tekevät.


Chigozie Obioma: The Fishermen

1990-luvun puolivälin lapsuus Nigeriassa. Realismi kohtaa myyttisyyden. Oli myös viime vuoden Man Bookerin lyhytlistalla.


Julia Pierpont: Among the Ten Thousand Things

Jack ja Deb lapsineen elävät ainakin päällisin puolin tavallista elämää New Yorkissa. Laatikollinen paperille tulostettuja sähköposteja kuitenkin muuttaa kaiken. Esikoinen, avioliittoromaani.


Max Porter: Grief is the Thing with Feathers

Isä ja hänen kaksi poikaansa surevat perheen äidin poismenoa. Lohduttajaksi saapuu korppi. Lue myös Ted Hughesin runoteos Crow.



Sunjeev Sahota: The Year of the Runaways

Romaani nuorista Intiasta Iso-Britanniaan tulleista miehistä etsimässä elämäänsä uudessa maassa. Oli myös viime vuoden Man Bookerin lyhytlistalla.


Laura van den Berg: Find Me

Dystopinen esikoisromaani nuoresta naisesta, joka huomaa olevansa immuuni sairaudelle, joka tappaa satoja tuhansia, ja hänen matkastaan biologisen äidin löytämiseksi.
––
Siinäpä kaikki ehdokkaat. Tuttuja, yllätyksiä?
En ole lukenut ehdokkaista yhtäkään, mutta melkein puolet ovat syystä tai toisesta tuttuja. Ainakin Porterin Grief is the Thing with Feathers on ollut lukulistallani jonkin aikaa. Samalla olisi hyvä lukea myös Ted Hughesin Crow, sillä Porterin kirja linkittyy vahvasti Hughesin runoihin. Hallbergin City on Fire on minulle vähän ristiriitainen tapaus, sillä se on saanut sen verran ristiriitaista palautettakin. Kiinnostaisi kuitenkin tietää, onko kirja kahden miljoonan dollarin arvoinen. Ehdokkaista poimin lukulistalleni uusina tuttavuuksina Bennettin sekä Morrisin novellikokoelmat Pond ja We Don't Know What We're Doing ja Jamesin elefanttiromaanin The Tusk that did the Damage.
Dylan Thomasin kuuden teoksen lyhytlista julkaistaan maaliskuussa. Voittaja on selvillä 14. toukokuuta.

24.1.2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt


Olin joutunut kokemaan suuren surun liian nuorena ja halunnut paeta sitä musiikkiin, ja ellen pitäisi varaani, en enää myöhemmin pystyisi ottamaan tuskaa ja riemua urheasti vastaan vaan jäisin tyhjin käsin niin kuin tyhmät neitsyet, jotka käyttivät öljynsä loppuun.

Gittel on nuori 12-vuotias juutalaistyttö, joka on perheensä kanssa paennut ensimmäis maailmansotaa Hollantiin. Muu suku on jäänyt Belgiaan. Välillä Gittelin vanhemmat riitelevät niin kovasti, että äiti lähtee tyttärensä kanssa Antwerpeniin sukulaisten huomaan. Gittelistä sukulaiset ovat rasittavia eikä aika tahdo kulua, mutta sitten hänet kutsutaan toisella puolella katua asuvan yläluokkaisten Mardellien taloon soittamaan pianoa. Pianonsoitto onkin Gittelin intohimo, hän haluaisi tulla isona kuuluisaksi konserttipianistiksi. Gittel ihailee perheen tytärtä Lucieta, vaikka tämä onkin Gitteliä reilusti vanhempi, ja heistä tulee ystävykset, joita ei erota edes Gittelin perheen väliaikainen muutto Saksaan. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin voisi kuvitella, vaan Gittelillä on edessään elämänsä ensimmäiset oppitunnit.

Hollantilaisen Ida Simonsin (1911–1960) Tyhmä neitsyt on yksi niistä monista romaaneista, jotka ovat painuneet unholaan ja nostettu sitten uudestaan esiin. Tyhmää neitsyttä onkin tituleerattu "Alankomaiden Stoneriksi". Romaani on alunperin julkaistu vuonna 1959 ja vaikka se saikin hyviä arvosteluja, se unohdettiin pian. Tällaisia unohdettuja helmiä on varmasti lukuisia.

Ymmärrän hyvin, miksi Tyhmä neitsyt on haluttu julkaista uudelleen. Se on pieni, hyvällä tavalla vähän hupsu kirja, jonka nuori päähenkilö Gittel kuvaa kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa varsin nasevalla ja ironisella tavalla. Gittel on tietysti melko naiivi, onhan hän vasta 12-vuotias, mutta samalla niin ihastuttavan teräväkatseinen. Pidän lapsikertojista ja tässä Gittelin henkilöhahmo ja samalla vakava, mutta leikkisä kertojaääni ovat oikein onnistuneita.

Tyhmä neitsyt on oikein raikas tuulahdus menneisyydestä. Vaikka aika näkyy tarinassa, se ei ole millään tavalla määräävässä asemassa, joten tarina on lopulta varsin ajaton. Samanlaista ajattomuutta on myös John Williamsin Stonerissa, johon Tyhmää neitsyttä on verrattu. Minulle Stoner antoi silti enemmän. Se kosketti ja sai aikaan melkoisia tunteen myllerryksiä. Ei saa kuitenkaan käsittää, että Tyhmä neitsyt olisi jotenkin lattea ja tylsä. Se on vain erilainen ja se koskettaa eri tavalla, hymyilyttää.

Jos pidit Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjasta, mutta se oli liian surullinen makuusi, kokeile Simonsin Tyhmää neitsyttä.


––

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
(Een dwaze maagd, 1959/2014)
Suom. Sanna Van Leeuwen
Gummerus 2015, 190 s.

19.1.2016

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta


Häipyvä uni, silti läheinen vielä –
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Se kertoi inhimillisestä Maosta johon olin kiintynyt ja joka tunsi miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoittamatta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellittivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannistumaan.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta kertoo keski-ikäisestä Arvidista, hänen muistoistaan elämästään ja perheestään, erityisesti äidistään. Arvidin äiti on sairastunut syöpään ja hän matkustaa perheen kesämökille Tanskaan. Arvid puolestaan on eroamassa vaimostaan ja matkustaa äitinsä luokse. Ehkä he voisivat vielä korjata välinsä, joista on tullut etäiset parikymmentä vuotta sitten Arvidin lopettaessa opiskelunsa ja alkaessa tehdastyöläiseksi kommunismin palossa. Äiti olisi toivonut pojalleen parempaa. Arvid kipuilee riittämättömyyden tunteessaan ja äiti vain toivoisi elävänsä vielä sen aikaa, että näkisi Neuvostoliiton tulevaisuuden. Onhan vuosi, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvostoliiton uudistumispolitiikkaa.

Tammikuusta tuli sattumalta norjalainen. Ensin luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1:n, sitten Siri Pettersenin Odininlapsen ja nyt vielä kolmannenkin norjalaisen. Jo tästä kolmikosta näkee, miten monipuolista kirjallisuutta Norjasta voi löytääkään. Ei sillä, ettenkö olisi siihen uskonut, mutta hienoa, että kohdalleni sattuikin kolme keskenään erilaista norjalaista romaania. Pettersonin romaaniin tartuin lähinnä sen vuoksi, että se on lyhyt, nopeasti luettavissa, sillä aiemmin tänä vuonna lukemani kirjat ovat olleet melko paksuja tai muuten raskaita.

Kirottu ajan katoava virta ei kuitenkaan ole mitään kevyttä luettavaa. Tarina poukkoilee eri aikatasoissa aina Arvidin lapsuudesta kertojan nykyhetkeen asti ja kerronta on välillä melkein tajunnanvirtamaista, hyvin yksityiskohtaista ja kohtauksittain etenevää. Arvid ajatukset ja tunteet ovat välillä niin yksityisiä, että käy mielessä, haluaako niistä edes tietää, mutta samalla huomaa, että miten hienosti Petterson kuvaakaan noita ajatuksia ja tunteita, joita on meistä jokaisella.

Arvid on vähän ressukalta vaikuttava tyyppi. Lähes nelikymppinen mies, joka yhä haluaa saavuttaa äitinsä hyväksynnän ja olla pojista se, jota äiti rakastaa kaikkein eniten. Arvid ei käyttäydy niin kuin käyttäytyy vain siksi, että haluaisi korjata välinsä äitinsä kanssa tai siksi, että tietää äidin tekevän kuolemaa, vaan hän on roikkunut äitinsä helmoissa lapsesta saakka. Isä on Arvidille etäinen hahmo, ehkä siksi, että hän on lapsesta asti saanut kuulla olevansa isänsä näköinen. Joskus Arvidia jopa luultiin ottolapseksi, niin vähän hän muistuttaa ulkonäöltään äitiään ja sisaruksiaan. Vaikka Arvidin tunteet ovat inhimillisiä, piirtyy hänestä aika epämiellyttävä kuva. Sitä täydentää paikoitellen epäluotettavan oloinen kerronta, joka tulee esiin esimerkiksi Arvidin kuvaillessa äitinsä tekemisiä ja ajatuksia.

Kirottu ajan katoava virta on parhaimmillaan tunnelman luomisessa ja harkitusti asetetuissa kauniissa lauseissa. Se on yhtä aikaa sekä surumielinen että toivoa luova romaani. Tarinallisesti en kuitenkaan saanut siitä paljoa irti lähinnä Arvidin epämiellyttävän henkilöhahmon takia. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan vielä lisää Pettersonia, sillä tämä oli vasta ensimmäiseni häneltä. Kumpaa suosittelette, Hevosvarkaat vai En suostu?


––

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
(Jeg forbanner tidens elv, 2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011, 218 s.

15.1.2016

Siri Pettersen: Odininlapsi

Yhteistyössä Fabulan kanssa
 

Kerrottakoon heti alkuun, että fantasia ei ole koskaan ollut mikään suosikkigenreni. Pidän kyllä dystopioista ja maagisesta realismista ja Harry Pottereista, mutta en ole koskaan ollut innostunut perinteisemmästä fantasiakirjallisuudesta. Taru sormusten herrasta -trilogian olen lukenut, mutta täytyy myöntää, että pidän enemmän sen elokuvasovituksista. Siksipä minusta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi ihan hyvä astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja kokeilla pitkästä aikaa jotain perinteisempää fantasiaa. Norjalaisen Siri Pettersenin Odininlasta, joka aloittaa Korpinkehät-sarjan, kehuttiin paljon monessa kirjablogissa viime vuonna ja se herätti kiinnostukseni.

Odininlapsen päähenkilö Hirka on erilainen kuin muut yminmaalaiset: hänellä ei ole häntää. Hirka on aina ollut siinä uskossa, että susi vei sen Hirkan ollessa vasta vauva. Lopulta hänen isänsä paljastaa, ettei Hirkalla ole koskaan häntää ollutkaan. Hirka on odininlapsi, ihminen. Mädän kantaja. Hirka ei ole tästä maailmasta, hänen kaltaisiaan vihataan. Hänet tapettaisiin jos totuus ikinä paljastuisi. Ja Riitti on lähestymässä. Riitissä kaikki 15 vuotta täyttäneet nuoret joutuvat osoittamaan kykynsä syleillä Mahtia. Koska Hirka on odininlapsi, hän ei osaa syleillä, ja niinpä hän päättää paeta. Asia ei jää kuitenkaan siihen, vaan pian Hirka huomaa olevansa osa jotain suurempaa, koko Yminmaata koskevaa politiikkaa.

Huomasin pian Odininlasta lukiessani, ettei kirja olekaan ihan mitään kovin perinteistä fantasiaa. Mutta on se perinteisempää verrattuna siihen, mitä normaalisti luen. Odininlapsi nojaa vahvasti skandinaaviseen mytologiaan olematta kuitenkaan mikään viikinkiseikkailu. Tarinaa ei myöskään ole kuorrutettu kaikenlaisilla fantasian elementeillä ja olennoilla, vaan niitä on yllättävän vähän. Yminmaassa ei oikeastaan ole edes magiaa, vaan esimerkiksi Mahdin syleilyn voi ajatella olevan jonkinlaista voimaa. Yminmaalaiset myös käyttävät runsaasti luontoa ja sen antimia hyväkseen esimerkiksi parantaessaan sairauksia. Karu, pohjoinen luonto onkin kirjassa hienosti läsnä. Mytologiasta huolimatta yminmaalaisilla ei ole jumalia, vaan he uskovat korpinhahmoiseen Näkijään, jolla, kuten myös ylipäänsä korpeilla, yminmaalaisten pyhillä eläimillä, on suuri rooli tarinassa.

Pettersenin luoma maailma on minusta kiinnostava juuri siksi, ettei se ole liian maaginen, sillä magialla olisi liian helppo selittää asioita. Lisäksi kokemattomampikin fantasian lukija sujahtaa Yminmaahan helposti. Hienoa on myös se, ettei Pettersen kerro heti kaikkea, ei edes vielä tässä sarjan ensimmäisessä osassa. Se saattaa vähän hämmentää, mutta myös kutkuttaa, kun ei vielä tiedä koko maailmasta mitään. Yllätyksiäkin on luvassa. Toisaalta sen vuoksi etenkin kirjan alku on minusta vähän tahmea ja sitä olisi voinut tiivistää reippaastikin. Mutta loppuosa on yhtä tykitystä, ihan mahtava!

Eipä harmita yhtään, että luin Odininlapsen. Se oli erittäin mukavaa vaihtelua siihen, mitä yleensä luen. Tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan keväällä ilmestyvän jatko-osan Mädän.


––

Siri Pettersen: Odininlapsi
(Odinsbarn, 2013)
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2015, 614 s.

8.1.2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1


Minä tein sen! Ties miten pitkään hyllyssä pölyä kerännyt Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen Taisteluni-sarjan avausosa on nyt luettu. Lupasin itselleni, että lukisin kirjan vuoden loppuun mennessä, siis viime vuoden. Siihen en aivan yltänyt, mutta aloitin kirjan ennen joulua, jätin sen kotiin lähtiessäni muualle joulunviettoon, ja palasin sen pariin tultuani takaisin kotiin. Toteutin lupaukseni siis ainakin puolittain.

Taisteluni 1 on ensimmäinen osa Knausgårdin jättimäisestä, kuusiosaisesta omaelämäkerrasta, joka on herättänyt kohua ja kiinnostusta niin Pohjolassa kuin muualla maailmassa. Se on nyt jo aikuiseksi kasvaneen miehen syvästi henkilökohtainen monologi hänen lapsuudestaan, vaikeasta isäsuhteestaan, alkoholismista ja ihmissuhteista. Knausgård paljastaa siinä rehellisesti kaiken, kaikki omat tunteensa ja ajatuksensa, olivatpa ne miten häpeällisiä tai raadollisia tahansa. Omien heikkouksien myöntäminen ei ole helppoa, joten Knausgårdista lienee sopivaa käyttää myös sanaa rohkea. Tai ehkä jopa tyhmänrohkea, sillä asiat, joista hän kirjassaan kertoo, eivät tietenkään kosketa vain häntä itseään, vaan myös hänen perhettään ja lähipiiriään. Siitä hänen sukulaisensa ovatkin olleet näreissään.

Taisteluni 1:n kerronta ei etene mitenkään perinteisen kronologisesti Knausgårdin lapsuudesta aikuisuuteen, vaan pikemminkin temaattisesti. Kirjan ensimmäisessä osiossa Knausgård keskittyy pääasiallisesti lapsuuteensa ja aikuiseksi kasvamiseen sekä vaikeaan isäsuhteeseensa. Toisessa osiossa Knausgård saa tietää, että hänen alkoholin takia rappiolle ajautunut isänsä on kuollut, jolloin hän lähtee veljensä kanssa hoitamaan hautajaisjärjestelyä heidän isoäitinsä luokse. Tähän väliin mahtuu myös tiukkaa analyysiä esimerkiksi kirjailijuudesta, kuolemasta ja ylipäänsä olemassaolosta.

Knausgårdin kerronta on välillä hyvinkin iljettävää ja puistattavaa, mutta samalla myös kaunista ja niin ihailtavan tarkkanäköistä. Yksityiskohtia ei säästellä, oli asia mikä hyvänsä. Itse tarinaa ja Knausgårdin elämässä tapahtuneita asioita tärkeämmäksi nousee kirjailijan itsereflektio. Se, miten hän tarkastelee itseään ja häneen vaikuttaneita asioita. Mitä hän näkee, kokee ja tuntee, ja millaisia vaikutuksia asioilla on juuri häneen itseensä, ei muihin. Miten hän välillä ihan piehtaroi tuskassaan, säälii itseään, tuntee olevansa niin yksin. Siten Knausgårdista on varmaan monille välittynyt hyvin ylimielinen ja egoistinen kuva, menihän hän vielä kirjoittamaan tuon kaiken julkisesti. Mutta toisaalta, Knausgård on tavoittanut kirjassaan jotain hyvin oleellista ihmisyydestä. Kyllä me muutkin säälimme itseämme, piehtaroimme tuskissamme. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta kaikki me sitä teemme. Mietimme myös tekojamme, sanomisiamme, sitä mitä olemme kokeneet. Menneisyytemme vaikuttaa meihin ainakin jollakin tasolla. Minusta Knausgård ei vaikuta ylimieliseltä tai erityisen itsekeskeiseltä, vaan pikemminkin rohkealta, vaikeita asioita kohdanneelta ihmiseltä.

Taisteluni 1:stä lukiessa tulee pakostakin myös pohtineeksi Knausgårdin kerronnan luotettavuutta. Jossain vaiheessa kirjaa Knausgård nimittäin myöntää, että hän muistaa huonosti yksittäisiä asioita ja tapahtumia, joten voikin kysyä, mitkä kaikki asiat hänen kirjassaan ovat sitten totta, sillä kerronta on hyvin yksityskohtaista. En kylläkään tiedä, onko Knausgård koskaan väittänytkään Taisteluni-kirjojen sisältämien asioiden ja yksittäisten keskustelujen olevan totta, luultavasti ei. Mutta eipä niiden tarvitsekaan olla.


––

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1
(Min kamp. Første bok, 2009)
Suom. Katriina Huttunen
Like 2011, 489 s.

7.1.2016

Kevään 2016 lukusuunnitelmat

Kun ulkona paukkuu pakkanen, on hyvä hetki suunnitella kirjallista kevättä täältä viltin kätköistä. Nämä suunnitelmani koskevat koko kevätkautta, sanotaanko nyt toukokuun lopulle saakka. Kesälle on hyvä tehdä aivan omat suunnitelmansa.

Ensin kuitenkin vielä sananen tästä koko vuodesta. Lupasin vuoden 2015 koosteessani lukea tänä vuonna enemmän sarjakuvia ja oikeasti jättää ne huonot kirjat kesken. Sarjakuvat eivät näy näissä kevätsuunnitelmissani, sillä minun pitäisi oikeastaan tehdä niistä ihan oma tärppilistansa, ainakin itselleni. On minulla jo pari kiinnostavaa mielessä, mutta turhan usein vaivun epätoivoon kirjaston melko laajan sarjakuvavalikoiman edessä enkä lopulta tule lainanneeksi sieltä mitään. Mutta yritän kuitenkin lukea tänä vuonna enemmän sarjakuvia, joku kymmenkunta voisi olla aika hyvä tavoite. Mitä taas tulee huonoihin kirjoihin – toivon, ettei niitä edes tule vastaan.

Minulla on myös pari tarkempaa suunnitelmaa tälle vuodelle, joita en kuitenkaan lupaa: lue enemmän novellikokoelmia ja lue mahdollisimman paljon Leena Krohnia ja Kazuo Ishiguroa. Novellikokoelmat näkyvätkin jo keväässä. Leena Krohnia haluan lukea tänäkin vuonna paljon, sillä tutustuin hänen tuotantoonsa ensi kerran vasta viime vuonna, rakastuin ja haluan lisää. Kazuo Ishiguron kirjat puolestaan ovat olleet mielessäni kauan ja joulukuussa luinkin hänen kenties tunnetuimman romaaninsa Ole luonani aina. Pyrin siis jatkamaan hänen varsin monipuoliselta vaikuttavan tuotantonsa parissa tänä vuonna.
 
Mutta sitten kevään suunnitelmiin eli niihin kirjoihin, jotka haluaisin ja pyrin lukemaan kevään aikana. Ja kyllä, tälläkin kertaa suunnitelma on vain suunnitelma, tuskin tulen lukemaan kaikkia sen sisältämiä kirjoja, ja kyllä, luen varmasti jotain ihan muutakin. Tälläkin hetkellä luen. Mutta lopputulos sitten kevään päätyttyä onkin tässä se hauskin osuus (ellei oteta lukuun sitä, että olen toivottavasti myös monta ihanaa lukuelämystä rikkaampi).

Olen jakanut kirjat kolmeen osaan: novellikokoelmiin, paksuihin romaaneihin ja ohuempiin romaaneihin.

Novellikokoelmat:


Margaret Atwoodin Stone Mattressin sain joululahjaksi poikaystävältäni. Olen hullaantunut Atwoodiin hänen MaddAddam-trilogiansa myötä ja onkin hauskaa lukea häneltä lyhyempiäkin tekstejä. Kazuo Ishiguron Yösoittoja on osa vuoden Ishiguro-projektiani. George Saundersin kokoelmaa Joulukuun kymmenes on kehuttu niin paljon, etten enää tiedä miten päin olisin. Granta 1: Ruoka tarttui näppeihini joskus alennusmyynneistä, mutta en ole sitä vielä ehtinyt lukemaan, vaikka toinenkin osa minulla jo on. Grantat eivät kylläkään ole novellikokoelmia, mutta sisältävät lyhyitä tekstejä, novellejakin, eri kirjailijoilta, joten olkoot se tässä pinossa. Viimeisenä novellikokoelmana on Adam Johnsonin Fortune Smiles, joka voitti viime vuoden National Book Awardin.

Viisi novellikokoelmaa kevään aikana ei tunnu paljolta ja novellejahan on myös kiva lueskella hiljalleen jonkun paksumman romaanin kanssa samanaikaisesti.

Paksummat romaanit:


Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta on viime syksyn uutuuksia. Pidin aikoinaan Rauman esikoisesta, Katoamisten kirjasta, joten täytyy kokeilla, miltä hänen toinen romaaninsa tuntuu. Suunnitelmissani ei myöskään ole nyt montaa muuta kotimaista kirjaa. Kate Atkinsonin Hävityksen jumala on tämän kevätkauden ensimmäisiä uutuuskirjoja. Pidin Atkinsonin edellisestä romaanista Elämä elämältä, jonka sisarteos tämä uutuus on. Mark Z. Danielewskin The Familiar: One Rainy Day in May oli suunnitelmissani jo viime kesänä ja jos koskaan haluan lukea koko 27-osaiseksi aiotun sarjan (toinen osakin on jo tullut), olisi hyvä jo aloittaa. Avenue of Mysteries on John Irvingin uusin romaani, joka tulee keväämmällä myös suomeksi.

Ohuemmat romaanit:


Jessie Burtonin The Miniaturist oli tarkoitus lukea jo joulun aikaan, mutta uppouduin niin Margaret Atwoodin maailmaan, että se jäi lopulta kokonaan avaamatta. Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on myös alkavan kevätkauden uutuuksia ja sen lukee varmaan parilta istumalta. Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö oli sekin jo viime kesän lukulistalla, koska ajattelin sen olevan hauskaa kesälukemista, mutta sopii se varmaan kevätpäiviinkin. Ulla-Lena Lundbergin Jää, sekin kesäkirjalistalainen ja kirjahyllyssä pitkään roikkunut, sopisi varmaan parhaiten talveen, joten pitääkin yrittää olla jättämättä sitä kovin myöhään kevääseen.

––
 
Sunnitelmissa olisi siis yhteensä kolmentoista kirjan lukeminen. Ei ollenkaan mahdoton tehtävä, vaikka ihan muutakin tulen pitkin kevättä lukemaan, minkä lisäksi luvassa on myös graduahdistusta ja lyhyt työharjoittelu. Mikään kirjoista ei myöskään tunnu pakkopullalta, vaan tarttuisin niistä ihan mihin tahansa vaikka heti. Prioriteettilistan kärkipäässä ovat kuitenkin ne kirjat, joiden lukemista olen suunnitellut kauimmin sekä mainitut pari uutuutta.
 
Mitä kirjallisia lupauksia te olette tehneet tälle vuodelle vai menettekö aivan fiilispohjalta? Entä mitenkäs nämä kevään lukusuunnitelmani kirjat, oletteko lukeneet niitä?