Lukuisa: Leena Krohn: Erehdys

Oi, Leena Krohn. Paras kirjailijalöytöni tänä vuonna. Keväällä luin Hotel Sapiensin ja rakastuin. Syksyllä sukelsin Tainaroniin ja ihastuin lisää. Nyt lukemani Krohnin uusimman romaanin Erehdyksen myötä olen täysin vakuuttunut kirjailijan taidoista. Onneksi tätä saa vielä lisää, paljon lisää.

Kirjailija E. on pyydetty nimettömän kaupungin sivukirjaston yleisötapahtumaan lukemaan novellejaan ja keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Ilta on kuitenkin katastrofaalinen: paikalle saapunut yleisö ei joko tunnu olevan ollenkaan kiinnostunut E:stä ja hänen novelleistaan tai sitten he esittävät piinaavan epämukavia, välillä suorastaan töykeitä kommentteja. Mutta tämä on vasta kirjan kehyskertomus, jonka alaisuuteen sijoittuvat E:n lukemat novellit, jotka ova temaattisesti toisiinsa kietoutuneita.

Osa E:n lukemista novelleista jää kesken, kun hänet joko keskeytetään tai häntä itseään ei huvita lukea enempää välinpitämättömän yleisön edessä. Niinpä novellit jäävät kesken lukijaltakin, mikä toisaalta vähän harmittaa, sillä niiden teemat ovat niin kiinnostavia, taattua Krohnia. Novelleissa käsitellään niin muistoja, muistamista kuin unohtamistakin, ihmisten tekemiä erehdyksiä ja identiteetin kytkeytymistä teknologian kehitykseen. Niissä on myös varjoja ja hyönteisiä, molemmat tuttuja elementtejä Hotel Sapiensista ja Tainaronista. Mutta kun novellit ovat osa kirjailija E:stä kertovaa kehyskertomusta, ne toki saavatkin jäädä kesken.

Krohnin kertomuksissa liikutaan aina jossain unen ja toden rajamailla, yleensä myös jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa tai vaihtoehtomaailmassa, ja sen kirjailija hallitsee ihailtavan taitavasti. Tässä teoksessa Krohn ottaa kantaa myös nyky-yhteiskunnan problemaattisiin asioihin, esimerkiksi ihmisten ja teknologian yhteenliittymään, niin kirjailija E:n lukemien novellien ja itse kehyskertomuksen kautta. Kehyskertomus on myös kannanotto kirjailijan työn nurjiin puoliin. Se ehkä onkin monelle kirjailijalle tuttu kuvaus työstään, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja siitä, millaista ihmisten suhtautuminen kirjailijaa kohtaan voi olla.

Niin kuin Alice Munron kohdalla, myös Krohnin kohdalla minulla on sellainen tunne, että jos haluaisin kirjailijaksi, haluaisin kirjoittaa kuin Krohn. Hän kirjoittaa tiiviitä, hieman arvoituksellisia romaaneja, jotka eivät aliarvioi lukijaansa. Niissä on aina myös jotain ihanan outoa ja surrealistista.