Alice Munro: Liian paljon onnea


Olen lukenut aiemmin tänä vuonna kaksi Alice Munron kirjaa, Kerjäläistytön ja Sanansaattajan. Aloitin Munroon tutustumisen hänen hieman epätyypillisemmistä kirjoistaan, koska kumpikaan kirjoista ei ole ihan puhtaita novellikokoelmia, sillä niiden sisältämät kertomukset ovat henkilöhahmojen, ajan ja paikan kautta vahvasti yhteyksissä toisiinsa. Ehkä siksi en ollut niin hurmaantunut. Päätin, että seuraava Munroni täytyy olla jo napakymppi, ja aika lähelle sitä tämä Liian paljon onnea osuukin.

Kokoelma sisältää kymmenen eri novellia, joilla ei ole miljöönsä tai henkilöhahmojensa kanssa mitään yhteistä, ne eivät siis ole tarinallisesti yhteydessä toisiinsa. Mutta samanlaisia teemoja niissä on: niille kaikille on yhteistä tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilöidensä elämän. Mitä tapahtuu naiselle, jonka lapset murhataan? Entä kun miehellä on suhde jonkun toisen kanssa? Tai mitä seuraa pikkutyttöjen julmuudesta?
 
Liian paljon onnea on teos, joka lopulta vakuutti minut Munron kyvyistä (novelli)kirjailijana. Huomasin ne toki jo Kerjäläistytössä ja Sanansaattajassa, mutta tässä kokoelmassa hänen taitavuutensa tulee selväksi heti ensimmäisestä novellista lähtien.
 
Kokoelman novelleista ainakin puolet ovat erityisen sykähdyttäviä. Yksikään ei kuitenkaan ole paljoa toisia heikompi. Avausnovelli "Ulottuvuuksia" iskee heti päin näköä. Siinä nainen, jonka lapset on surmattu, vierailee ristiriitaisin ajatuksin surmaajan luona vankilassa. "Miten meidän tulisi elää" on tarkkanäköinen kertomus naisesta, joka muistelee aikaa, jolloin oli vasta eronnut ensimmäisestä miehestään, ja sopimattomasta käyttäytymisestä siinä tilanteessa. "Vapaat radikaalit" sisältää jotain hyvin yllättävää ja yllättävän kieroa. "Lasten leikkiä" käsittelee erilaisuutta ja nuorten tyttöjen julmuutta, joka johtaa johonkin peruuttamattomaan.
 
Kokoelman päättävä, teoksen niminovelli "Liian paljon onnea" pohjautuu todellisen henkilön, venäläisen matemaatikon Sofja Kovalevskajan elämään, sen iloihin ja suruihin, ja siksi se poikkeaakin teoksen muista novelleista. Ja minusta ei ehkä ihan edukseen, sillä pidin sitä kokoelman vähiten kiinnostavimpana. Munron novellien päähenkilöt ovat usein tyttöjä tai naisia, mutta on kokoelmassa myös pari miehen näkökulmastakin kerrottua tarinaa.
 
Munron novelleja lukiessani minulle tuli sellainen tunne, että jos haluaisin ja osaisin itsekin kirjoittaa, jos haaveilisin kirjailijan urasta, kirjoittaisin ehdottomasti novelleja. Ne vaativat erityistä taitoa, sillä muutamiin kymmeniin sivuihin täytyy osata tiivistää kaikki oleellinen ja tärkeä. Niin juuri Munrokin tekee. Mutta hän ei myöskään päästä lukijaa liian helpolla. Vaikka hänen tarinansa ovat tuttuja, kenen tahansa arjesta kertovia, paljon jää myös sanomatta. Tässäkin kokoelmassa on useita novelleja, jotka päättyvät niin, että lukijallekin jää pohdittavaa.
 
Olin vielä vähän aikaa sitten hieman novellikammoinen, mutta Munron ansiosta voin sanoa, että enpä ole enää. Minulla onkin useampi novellikokoelma tai muu lyhyitä tekstejä sisältävä teos odottamassa lukuvuoroaan.
 
Muissa blogeissa: La petite lectrice, Eniten minua kiinnostaa tie, Sinisen linnan kirjasto, Järjellä ja tunteella, Sivutiellä, Luetut, lukemattomat ja Kirja hyllyssä.

––
 
Alice Munro: Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2010, 365 s.

Tunnisteet: , , , , , , , ,