13.12.2015

Alice Munro: Liian paljon onnea


Olen lukenut aiemmin tänä vuonna kaksi Alice Munron kirjaa, Kerjäläistytön ja Sanansaattajan. Aloitin Munroon tutustumisen hänen hieman epätyypillisemmistä kirjoistaan, koska kumpikaan kirjoista ei ole ihan puhtaita novellikokoelmia, sillä niiden sisältämät kertomukset ovat henkilöhahmojen, ajan ja paikan kautta vahvasti yhteyksissä toisiinsa. Ehkä siksi en ollut niin hurmaantunut. Päätin, että seuraava Munroni täytyy olla jo napakymppi, ja aika lähelle sitä tämä Liian paljon onnea osuukin.
 
Kokoelma sisältää kymmenen eri novellia, joilla ei ole miljöönsä tai henkilöhahmojensa kanssa mitään yhteistä, ne eivät siis ole tarinallisesti yhteydessä toisiinsa. Mutta samanlaisia teemoja niissä on: niille kaikille on yhteistä tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilöidensä elämän. Mitä tapahtuu naiselle, jonka lapset murhataan? Entä kun miehellä on suhde jonkun toisen kanssa? Tai mitä seuraa pikkutyttöjen julmuudesta?
 
Liian paljon onnea on teos, joka lopulta vakuutti minut Munron kyvyistä (novelli)kirjailijana. Huomasin ne toki jo Kerjäläistytössä ja Sanansaattajassa, mutta tässä kokoelmassa hänen taitavuutensa tulee selväksi heti ensimmäisestä novellista lähtien.
 
Kokoelman novelleista ainakin puolet ovat erityisen sykähdyttäviä. Yksikään ei kuitenkaan ole paljoa toisia heikompi. Avausnovelli "Ulottuvuuksia" iskee heti päin näköä. Siinä nainen, jonka lapset on surmattu, vierailee ristiriitaisin ajatuksin surmaajan luona vankilassa. "Miten meidän tulisi elää" on tarkkanäköinen kertomus naisesta, joka muistelee aikaa, jolloin oli vasta eronnut ensimmäisestä miehestään, ja sopimattomasta käyttäytymisestä siinä tilanteessa. "Vapaat radikaalit" sisältää jotain hyvin yllättävää ja yllättävän kieroa. "Lasten leikkiä" käsittelee erilaisuutta ja nuorten tyttöjen julmuutta, joka johtaa johonkin peruuttamattomaan.
 
Kokoelman päättävä, teoksen niminovelli "Liian paljon onnea" pohjautuu todellisen henkilön, venäläisen matemaatikon Sofja Kovalevskajan elämään, sen iloihin ja suruihin, ja siksi se poikkeaakin teoksen muista novelleista. Ja minusta ei ehkä ihan edukseen, sillä pidin sitä kokoelman vähiten kiinnostavimpana. Munron novellien päähenkilöt ovat usein tyttöjä tai naisia, mutta on kokoelmassa myös pari miehen näkökulmastakin kerrottua tarinaa.
 
Munron novelleja lukiessani minulle tuli sellainen tunne, että jos haluaisin ja osaisin itsekin kirjoittaa, jos haaveilisin kirjailijan urasta, kirjoittaisin ehdottomasti novelleja. Ne vaativat erityistä taitoa, sillä muutamiin kymmeniin sivuihin täytyy osata tiivistää kaikki oleellinen ja tärkeä. Niin juuri Munrokin tekee. Mutta hän ei myöskään päästä lukijaa liian helpolla. Vaikka hänen tarinansa ovat tuttuja, kenen tahansa arjesta kertovia, paljon jää myös sanomatta. Tässäkin kokoelmassa on useita novelleja, jotka päättyvät niin, että lukijallekin jää pohdittavaa.
 
Olin vielä vähän aikaa sitten hieman novellikammoinen, mutta Munron ansiosta voin sanoa, että enpä ole enää. Minulla onkin useampi novellikokoelma tai muu lyhyitä tekstejä sisältävä teos odottamassa lukuvuoroaan.
 

––
 
Alice Munro: Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2010, 365 s.

8 kommenttia :

  1. Täällä vaivaa myös novellikammo, mutta Munroa on kehuttu niin paljon, että jossain vaiheessa hänen tuotantoonsa on pakko tutustua. Kunhan saisi ensin vähän pienennettyä tuota tbr-kasaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen, jospa sinäkin pääsisit Munrolla novellikammosta eroon – tai ainakin lievitettyä sitä! Munron novellit eivät oikeastaan edes tunnu kovin novelleilta, niin runsaita ja syvälle meneviä ne ovat, joten senkin vuoksi niiden avulla on hyvä aloittaa kammonsa purkaminen :)

      Poista
  2. Tämä vaikuttaa kyllä hyvälle, ja sellaiselle millä olisi hyvä aloittaa Munron kanssa. :) En oikeastaan kammoksu novelleja, mutta niitä vaan ei tule juuri luettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä on minustakin hyvä aloittaa, ainakin verrattuna kahteen aikaisemmin lukemaani Munroon, sillä ne ovat sen verran epätyypillisempiä.

      Kammoni voittamisen lisäksi olen oppinut arvostamaan novelleja enemmän. Joskus tuntui (ottaen huomioon miten vähän olin novelleja lukenut), ettei niistä oikein saa mitään irti, niissä ei ehdi päästä mihinkään syvemmälle. Mutta Munron novelleissa ainakin pääsee!

      Poista
  3. Tämä oli tosi hyvä! :)

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, että pidit tästä! Ja omakin novellikammoni karisi juuri Munron myötä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vähän hassua, kun Munron novellit eivät oikein edes tunnu novelleilta! Ehkä siksi, kun ne ovat kuitenkin sen verran runsaita ja tarinallisia. Täytyy jatkaa Munron parissa taas ensi vuonna :)

      Poista